Alkukantaisuuksia

Aika lentää siivillä

2011-07-24T16:30:00.003+03:00

Pitkästä aikaa eksyin tänne omaan, rakkaaseen blogiini ja tässähän suorastaan herkistyy. Voi kun vain olisi aikaa päivittää kuulumisia kuten ennen vanhaan Taron kanssa. Juttua riittäisi vaikka kuinka paljon!

Meidän laumalle kuuluu erinomaisen hyvää. Emäntä on nyt vuoden työskennellyt suunnattoman motivoivassa ja ihanassa työssä, joka viekin todella paljon aikaa. Takana ovat opiskelijan ja freelancerin huolettomat päivät ja pitkät aamut. Isännälläkin on kiirettä työrintamalla, kai meidän perheen ihmiset elävät juuri nyt niitä kuuluisia ruuhkavuosia.

Koirapojilla elämä on edelleen makeaa, ja nyt kun kaverukset ovat kasvaneet yhteen, on arjesta tullut hauskempaa ja toimeliaampaa. Pojat tulevat aivan mahtavasti toimeen, jaksavat leikkiä yhdessä ja juosta rallia. Meidän ihmisten ihana osa on ollut päästä tutustumaan koirien väliseen kieleen ja keskusteluun. Miten yksi kielen lipaisu voi merkitä enemmän kuin tuhat sanaa!

Kesä meni taas ystävän saarella, jossa oli otollinen tilaisuus testata miten Kuma toimii verijäljellä. Nuori mies oli aivan innoissaan, tästä löytyi sille kiinnostava tulevaisuuden harrastus. Kuma oli Taroa huomattavasti tarkempi ja rauhallisempi. Taro puuhasi innoissaan pitkin pusikkoja, mutta ainakin silminnähden nautti tekemisestä! Ja sehän on tärkeintä, mikään ei ole ihanampaa kuin nähdä kippuran heiluvan puhtaasta ilosta.

Syksyllä on suunnitelmissa mennä Kuman kanssa koirakouluun ihan vain yhdessätekemisen ilosta. Mistä sitä tietää, ehkä syksy tuo tullessaan taas uudistuneen innon päivittää blogiakin.

Hyvää uutta vuotta 2011!

2011-01-02T13:58:00.000+02:00

Aikaa on vierähtänyt reippaasti sitten viime päivityksen. Kumasta on tullut raavas nuori mies ja Taro on edelleen täpäkkä herra.

Poikien yhteiselo on sujunut mutkattoman koiramaiseen tyyliin: välillä vähän nahistellaan herkkupaloista, mutta pian taas ollaan ystäviä. Tuntuu, että päivä päivältä kaverukset hitsautuvat enemmän yhteen.

Mikään ei päihitä sitä iloa, joka huokuu näiden kahden kasvapöksyn leikeistä. Vaikka välillä tulee mietittyä, että miten ihmeessä meistä tulikaan tällainen koiraperhe, on silti kahden koiran kanssakäymisen seuraaminen kerrassaan ihmeellisen palkitsevaa.

Uusi vuosi paukkeineen on ohi. Tarolle ilotulitteet ovat ennen olleet kova paikka, mutta ei tänä vuonna. Kuma oli autuaan tietämätön koko ulkona tapahtuvasta rymäkästä, mitä nyt yöpissatuksilla piti vähän ilmoittaa taivaalla kumiseville hajapaukuille. Pelkoa nuori herra ei osoittanut ollenkaan, mikä oli todella hieno juttu! Uskon, että Kuman tasapainoisen rauhallinen olemus helpotti myös Taron paukkupelkoja merkittävästi.

Koiraelämässämme ei ole sen kummempia sattunut tässä puolen vuoden aikana. Suurimmat ilonpilkahdukset tulevat arkisista hetkistä, joita toivon mukaan jaksan taas alkaa kirjaamaan tähän blogiin alkavan vuoden kynnyksellä.

Mustaa ja oranssia

2010-05-30T17:16:00.001+03:00

Uusi pentu on kotiutunut nopeasti. Tuntuu, että tässä meidän lauma nyt sitten on. Taro on suurimmilta osin hyväksynyt pienen perheeseemme, tosin ruoan kanssa on vielä hiukan hankalaa hyväksyä tasajaon periaate (tälläkin hetkellä molemmat kaluavat luutansa, paitsi että Taro vinkuu ja piuksuu, sillä haluaisi mieluusti molemmat herkut itselleen - ei kuitenkaan yritä ottaa).

Kuman mielestä Taro on ihan parhautta, kun sitä voi kaluta ja poskivilloista nykiä mielinmäärin. Sen verran Tarossa on kuitenkin tulisuutta, että ei anna pennun hyppiä nenille. Nopea kurinpalautus ja leikki jatkuu.

Taro ja Kuma ovat luonteensa puolesta osittain kuin yö ja päivä. Taro reagoi salaman nopeudella, kiihtyy nollasta sataan kuin mikäkin turboahdettu shiba. Kuma on vakaampi ja varmempi. Se ei vähästä hätkähdä ja ottaa päikkärit jopa vilkkaasti liikennöidyssä asemahallissa keskellä ruuhka-aikaa. Tarolle samainen paikka oli pentuna kauhistus.

Taro ei rapsutuksista perusta, mutta Kuma sen sijaan viihtyy sylissä ja haluaa pusutella loputtomiin. Ihmisen syli on ollut Tarolle pienestä pitäen mitä inhottavin paikka, jossa ollaan hetki vain väkipakolla. Paitsi tietenkin, jos tulee säiköhdys ja haluaa vähän emännän läheisyyttä... Taro hakee hellyyttä omalla, hienovaraisella tavallaan. Monesti herra vain astelee luokse ja painaa pään jalkoja vasten voimakkaasti. Silloin on lupa rapsutella kaulaa oikein kunnolla.

Taro oppi jo pienenä kunnoittamaan ihmisen rajoja ja ihmisen ruokaa sekä esineitä. Voimme tiputtaa vaikka pihvin maahan eikä Taro sitä ota ilman lupaa. Tai jos ehtiikin suuhun napata, pudottaa heti käskystä. Kumalle tietenkin näitä tapoja vasta opetetaan, mutta on selvää että Kuma ei samalla tavalla ole varovainen. Pää menee hetkessä ruokalautaselle, jos ei pidä pojua silmällä. On pitänyt totutella, että enää ei voikaan jättää leipiä matalalle sohvapöydälle. Pieni Taro ei koskaan mitään varastanut, pieni Kuma sen sijaan vähintäänkin yrittää.

(Tässä välissä poikien piti tehdä luiden kanssa vaihtari: maista sä mun luuta, niin mä maistan sun.)

Kuma on hiukan läheisriipuvaisempi kuin mitä Taro oli pentuna. On mielenkiintoista nähdä kehittyykö Kuma itsenäisempään suuntaan. Tarolle opetettiin pennusta asti kontaktia, sillä Taro ei ihmisistä juuri perustanut. Kumalle ei tarvitse sitä hirveästi opettaa, mutta sen sijaan yksinoloa harjoitellaan ahkerasti.

Molemmat ovat ihania yksilöitä, joilta voi varmasti oppia paljon siitä, miten erilaisia koirat voivat olla. Siitä olen sen sijaan varma, että Taro oli haastava ensimmäiseksi pennuksi. Sitä osasin jo uumoillakin, mutta Kuma on epäilykseni vahvistanut. Tarosta on kuitenkin tullut hieno herra, joka olemuksellaan opettaa hötkyilevälle pennullekin tyyneyttä ja käytöstapoja.

Leikin ilo

2010-05-28T17:29:00.000+03:00

Ihanat leikkikaverukset! Taro on hyvä seuralainen pennulle, sillä se jaksaa leikkiä tuntitolkulla pienen kanssa. Ja aina yhtä hellästi! Leluillakin ovat ruvenneet leikkimään yhdessä, mutta lemppari on silti kunnon painileikki.

Kuman mielestä on erihauskaa juosta täysiä päin lepäilevää Taroa ja siitähän se ilo yleensä alkaa. Taro on hienovaraisempi: se houkuttelee pientä leluilla, tuijotuksella ja vaanimisella.

Kuma on täällä!

2010-05-22T14:11:00.001+03:00

Kuma kotiutui meille torstaina 20.5. Tutustuminen aloitettiin kotipihasta. Aluksi pienokainen oli hyvin ihmeissään ja hiukan hämillään.

Vähän jännitti: kuka tuo oranssi, iso otus oikein on?

Aluksi oli turvallisempaa tarkkailla tilannetta hyvän etäisyyden päästä.

Toinen nuuskuttelukierros. Taro köyristelee varuillaan kuin mikäkin kollikissa!

Apua, ne jyrää meitin! Taro kävi päälle omaan innokkaaseen tapaansa.

Mutta tällä kertaa Kumaa ei enää haitannut. Jään murtumiseen meni hetki eikä sen jälkeen kaveruksia pidätellyt mikään.

Nyt tutustumisinto on laantunut, ja pojat ovat jo pariin otteeseen mitelleet muun muassa ruoasta. Jännää, miten Tarostakin on sukeutunut hyvin mustasukkainen ruoanvahtaaja Kuman myötä. Tässä saa olla koko ajan silmä kovana, ettei Kuma häiritse Taron ruokahetkeä tai Taro Kuman.

Lisäksi Taro on ottanut asiakseen vahtia Kumaa ja sen puuhia JATKUVASTI. Erityisesti, jos minä tai avokki kutsutaan Kumaa tai pidetään puuhahetkiä, on oranssi herra heti paikalla silmä kovana.

Eiköhän tilanne tästä tasaannu ajan myötä! Ainakin on ilo nähdä, kuinka pojat painia äheltävät itsensä täysin uuvuksiin.

Ensimmäinen yö uudessa kodissa

2010-05-21T11:00:00.000+03:00

Eilen ihana Kumamme vihdoin kotiutui helteisenä kesäiltapäivänä. Laitan pian ison kasan kuvia, joissa herrat tutustuvat takapihallamme. Kaikki meni todella hyvin, ja noin 15 minuutin kuluttua pojat leikkivät ja painivat innoissaan.

Kuma on ollut todella reipas, mitä nyt vähän vinkunut äidin perään. Kaipuu yleensä iskee hiukan ennen nukkumaanmenoa: silloin Kuma kiertelee, etsii sopivaa nukkumapaikkaa hiukan hämmentyneenä ja uikuttaa. Oma pentuaitaus ei vielä ole erityisen pop, mutta sen sijaan sohvan alla on mahtavaa koisia.

Yöllä minä pistin korvatulpat korviin ja mies huolehti pienokaisesta. Silti tuli nukuttua hieman katkonaisesti. Kuulemma kaveri hiukan yöllä itkeskeli ja viideltä kävivätkin sitten aamupissalla. Aamulla vastassa oli pirteä kaveri, joka on pelkkää hammasta ja pusuttelua! Vietämme pari ensimmäistä yötä pentuaitauksen vieressä, jotta Kuma ei tuntisi jäävänsä liian nopeasti aivan yksin.

Taro on sen sijaan aivan kummissaan! Se aina välillä havahtuu uniltaan ja tassuttaa hiirhenhiljaa nuuskaisemaan uutta kaveriaan. Ilme on hölmistynyt: mikä ihme tuo on ja mitä se täällä tekee. Ruuasta on jo tullut pientä keskustelua poikien kesken, mutta se kuuluu asiaan. Parasta on kuitenkin nähdä jälleen kerran, miten hellä ja varovainen Taro on pennun kanssa.

Seuraavaksi ahdankin blogin täyteen pentukuvia!

Poikien ensikohtaaminen

2010-05-14T12:31:00.003+03:00

Kävimme helatorstaina Kuman kasvattajan luona tutustuttamassa Taroa uuteen tulokkaaseen. Tiedän Taron olevan sangen kiihkeä tapaus toisten koirien suhteen, joten kaveri sai olla hihnassa ja nuuskutella tulevaa veikkaansa.

Kuma tuli rohkeasti tutustumaan, mutta Taro innon vallassa paukkasi pienen palleroisen päälle. Tämän jälkeen Kuma välttelikin isoa oranssia öykkäriä visusti. Kuma ja veljensä saivat hetken juoksennella maastossa, ja samalla Taro tuijotteli poikia kummissaan ja innoissaan.

Kumasta olikin jo kehkeytynyt miniatyyrikoira! Se ei näyttänyt enää niinkään marsulta, vaan pieneltä, kasvavalta koiralta. Tyyni luonne myös vaikutti siten, että Kuma tuntui ikäistään vanhemmalta.

Jatkoimme tutustumista sisätiloissa, mutta kaksi pentua ja vieras paikka olivat Tarolle aikamoinen paukku. Se lähinnä istui ja vältteli Kuman veljen Taihon lähestymisyrityksiä. Kuma oli sen sijaan päättänyt, että kaikki Taroon liittyvä on inhaa ja majaili turvassa kasvattajan sylissä.

Jos Taro ja Kuma olisivat saaneet vapaana pyöriä ja tutustua, olen varma että pojat olisivat tulleet vähintäänkin kohtalaisesti toimeen. Tämä visiitti kasvattajalle ainakin selkiytti Kuman kotiintulemisen marssijärjestyksen: annamme poikien rauhassa tehdä tuttavuutta takapihalla. Taro saa olla pitkässä liinassa ja Kuma vapaana. Sitten katsotaan arasteleeko Kuma edelleen innokasta kaveriaan. Ja hyväksyykö Taro pienen asuintoverikseen.

Kuma oli kyllä aivan hurmaavan rauhallinen. Se oli hieman pidättäytyväinen ja arasteli Taron läsnäoloa. Taron poistuttuakin Kuma vielä hiukan varoi askeliaan. Se haistoi Taron käsissäni eikä halunnut tulla lähelle. Mies sen sijaan oli Kumankin mielestä mitä mukavin kaveri, ja puuhahetki päättyi nokosiin miehen jalkaa vasten.

Pienestä - ja hyvin ymmärrettävästä - alkuarkailusta huolimatta Kuma vaikuttaa mitä ihanimmalta shibalta. Siitä on havaittavissa tiettyä pidättyvyyttä, rauhallisuutta ja pehmeyttä. Se ei pelkää lähestyä ihmisiä ja vaikuttaa kokonaisuutena reippaalta veitikalta.

Alle viikko ja tuo musta karhunpentu kotiutuu!

Shiba, sinä olet tähti!

2010-05-09T18:14:00.002+03:00

Käytiin pienellä viikonloppureissulla Taron kanssa Ruissalossa. Sukujuhlista sukeutui oivallinen tilaisuus antaa shiba-herrallemme uusia elämyksiä ja vaihtelua elämään. Ajatus pitkästä lenkistä Ruissalon metsissä houkutti kovasti.

Ilma ei suosinut, mutta Taro sen sijaan käyttäytyi kuin enkeli. Se myös hurmasi koko suvun! Kehuja sai hillitty, rauhallinen olemus ja ihanan tuuhea turkki. Kaikki kilvan ylistivät nuorta herraa ja silityksiä sateli.

Hassua ajatella, että Tarosta on tosiaan tullut huomattavan tyyni ja rauhallinen. Siitä on tullut sellainen shiba, josta unelmoin silloin parisen vuotta sitten. Se ei sähellä, kohkaa tai riehu. Se seisoo stoalaisena ja itsevarmana, ja hienovaraisesti väistää liian tungettelevia silityksiä. Junassa se nukkui ja makoili rennosti.

Oikeastaan vasta metsässä Taro irrotteli tosissaan. Siinä missä yleinen sähellys, epävarmuus ja tasapainottomuus on melkein tiessään, on saalis- ja metsästysvietti sen kun kasvanut. Melko kärsivällisesti sai kutsua, että kaveri tuli jäljeltä pois.

Blogiani lueskelemalla saa kyllä aikamoisen aikamatkan shibapennun luonteen kehitykseen. Voi kun olisi alusta asti osannut kuunnella kokeneempia ja uskoa että, muutokset luonteessa ovat todella merkittäviä, kun ikää tulee riittävästi.

Nythän Taro on pian 2,5 vuotias, koira parhaassa iässä.

Viileä hemmo

2010-05-07T20:34:00.000+03:00

Juttelin tänään Kuman kasvattajan kanssa, ja hän kertoi minulle hiukan tulevan pikkuveijarimme luonteesta. Kuma vaikuttaa olevan melko rauhallinen ja hiukan pidättäytyväinen, verrattuna ainakin veljeensä, joka vaikuttaa olevan aikamoinen sähikäinen.

Meillehän rauhallinen ja pidättäytyväinen passaa vallan mainiosti! Monethan sanovat, että shiba saa olla pidättäytyväinen, eli sen ei tarvitse innostua vieraista laisinkaan. Taron pidättäytyväisyys on kuitenkin melko äärimmäistä: se ei salli oikeastaan kenenkään vieraan koskevan itseään.

Ja sallimisella tarkoitan sitä, että Taro mieluummin väistää ja perääntyy, kuin joutuu kosketettavaksi. Eläinlääkärin pöydällä ja muissa epämiellyttävissä tilanteissa Taro ensin pyrkii pois, mutta lopulta väistää aivan totaaliseen passiivisuuteen. Sen sijaan lapset saavat koskettaa, mutta vain hiukan enemmän kuin aikuiset.

Pienenä pentunahan Taro oli kiinnostunut ihmisistä, mutta se huomasi nopeasti että niistä ei ole sen kummempaa iloa.

Tuntuu oikeastaan hyvältä, että koiramme on täydellisen lojaali vain meille, sen laumalle. Kukaan muu ei saa samanlaista tervehdystä. Kukaan muu ei saa sitä halata ja rutistaa aivan samalla tavalla kuin me saamme. Ketään muuta se ei myöskään tottele yhtä varmasti.

Minun makuun istuu tällainen valikoiva luonne. Se on piirre, jota olen aina kissoissa ihaillut. Olen kuvitellut, että moista ei koirissa olekaan. Siksi toivon hartaasti, että tätä tiettyä riippumatonta lahjomattomuutta ei ikinä jalostettaisi shibasta pois. Maailmassa on runsaasti palvelualttiita koirarotuja, jotka elävät melkeinpä symbioosissa ihmisen kanssa.

Viileän etäisiä koiria, joiden luottamus on ansaittava, niitäkin tarvitaan.

Kuma vaikuttaa siten kaverilta, joka istuu laumaamme erittäin hienosti. Tervetuloa laumaan tyynen viileä filosofi!

(Enää vähän päälle viikko Kuman kotiutumiseen!)

Vapun kunniaksi ihanat pallerot!

2010-04-30T17:42:00.001+03:00

Pitkä lenkki Taron kanssa johti kukkakauppaan. Nyt keväiset kukat esille, kämppä vappukuntoon ja shampanjapullo auki.

Hyvää vappua!

Kuma rutussa vasemmalla

Kuva: edelleen Meri Pistokoski :D

Shiban ihana tuoksu

2010-04-29T11:29:00.000+03:00

Shiba tuoksuu ihanalle. Se ei koskaan haise märälle koiralle, tunkkaiselle tai nuhjuiselle. Unisen shiban tuoksu on maailman suloisin, niin pehmeä ja maanläheinen. Joskus haaveilen, että voisipa sitä tuoksua pullottaa.

Koira makoilee tuossa jaloissa, juuri tullut lenkiltä isännän kanssa. Ulkona sataa ja koira on märkä, mutta tuoksu on se sama ihana unituoksu, jota voisi nuuskutella tuntikausia.

Shiba on lähempänä kissaa kuin koiraa tässäkin asiassa. Ymmärtääkseni koirahajun puuttuminen on tyypillistä shiboilla. Onkohan olemassa shibaa, joka haiskahtaa kuten lajitoverinsa normaalisti?

Pentu kasvaa kohisten

2010-04-28T19:33:00.001+03:00

Ihana palleromme kasvaa päivä päivältä. Eilen näin viimeisimmät kuvat, joissa veljekset jo rohkean oloisina tallustelivat kasvattajan pihalla. Todellisia nallukoita!

Ihanaa, miten näissä kuvissa näkyy pienen olennon kehitys persoonaksi. Silmien avautuessa katse on jo niin tiukka ja totinen. Taitaa olla pieni filosofi meille tulossa!

Vatsassa alkaa jo lennellä perhosia. Meneekö kaikki hyvin, tuleeko pojista kavereita? Kristallipalloa tässä kaipaisi vähitellen.

Olin ajatellut pyytää ammattikouluttajan antamaan viimehetken vinkkejä koirien ohituksessa Tarolle ja samalla neuvomaan uuden pennun kotiutumisen kanssa. Nyt kuitenkin Taron ongelmat saatiin hallintaan todella yllättävällä tavalla, joten kouluttajaa ei tähän enää tarvita.

(Pakko hehkuttaa, ohitukset ovat olleet hienoja! Ei ehkä suoraan tottiskentältä, mutta ilman rähinää, sivulle kulkien. Vaikka mentäisiin aivan läheltä ohi!)

Nyt suunnitelmat muuttuivat siten, että soittelen kouluttajalle kun uusi pentu on kotiutunut. Olisi kiva saada ammattilainen katsomaan miten laumadynamiikkaa kannattaa lähteä kehittämään. Jos saadaan sopivan kokenut ja osaava tyyppi paikalle, niin olen tähän ehdottomasti valmis panostamaan! Vaikka ongelmia ei välttämättä tulisikaan, olisi se silti äärimmäisen kiinnostavaa.

Kumaa odotellessa!

Musta karhunpoika

2010-04-25T14:44:00.000+03:00

Kuma 熊 on japania ja tarkoittaa karhua. Taroa hankkiessamme nimivaihtoehtoina oli Kuma ja Taro, mutta Taro tuntui ehdottomasti sopivalta silloin. Tarkoittaahan se kuitenkin ensimmäistä (arvostettua) poikaa! Jo silloin päätimme, että seuraavan shibapojan nimeksi tulee Kuma, sillä nallekarhuilta nämä ihanat kippuraiset monesti näyttävät.

Rupesin tutkimaan mitä karhu symboloi japanilaisessa mytologiassa. Tulokset olivat melko laihoja. Toisin kuin kettu, karhu ei vaikuta olevan japanilaisittan erityisen tärkeä myyttinen eläin. Ainu-kansa palvoi karhua, ja tämä onkin tyypillistä monille pohjoisille alkuperäiskansoille. Ainut järjestivät muun muassa vuosittaisen karhurituaalin, jossa he uhrasivat nuoren, ihmisten keskuudessa kasvatetun karhun.

Onikuma, Takehara Shunsen

Ainu-kansan karhunpalvontamenoja kiinnostavampi on Onikuma tai Oniguma, paholaiskarhu. Valitettavasti en tästä myyttisestä olennosta sen enempää tietoa löytänyt netin syövereistä. Etuliite Oni tarkoittaa paholaista tai demonia, jolla on pitkät kynnet ja sarvet päässä. Oni on tyypillinen hahmo japanilaisessa mytologiassa, ja se vastaa pitkälti kristittyjen käsitystä demonista.

Sanaa kuma on ilmeisesti käytetty myös kuvaamaan suurta kokoa.

Nyt vaan sormet ristiin, että Kuma ei tule ansaitsemaan tuota etuliitettä... Kun muistelen Taron pentuaikoja, rupean välillä kummastelemaan miten ihmeessä jaksamme kaiken sen sekamelskan, mitä pentu mukanaan tuo: jatkuvasti on ravattava ulkona, kaikki on opetettava nollasta, pentu puree ja riehuu eikä jaksa keskittyä mihinkään, yksinoloharjoittelut, hihnakäyttäytyminen, luoksetulon varmistaminen...

Mutta sitten muistelen Taroa pentuna. Se ihanan täpäkkä pallero, joka tepasteli ympäri asuntoa kähisten ja puhisten. Jokailtaiset rallit ja painit. Uuden oppimisen ilo ja pennun kehityksen seuraaminen.

Ihaninta on se, että tällä kertaa ei ole itse aivan niin pihalla. Ja lisäksi kahden koiran yhteiselon seuraaminen tuo aivan uuden ulottuvuuden koiraelämäämme.

Ensiesittelyssä perheen uusin jäsen

2010-04-24T12:22:00.001+03:00

Esittelyssä Kuma, perheemme uusin tulokas. Näin aluksi maistiaisina kuvia ajoilta, jolloin pojat olivat vain pieniä toukkia, juuri syntyneitä.

Vasemmalla Kuma, oikealla veli Dai

Kasvattaja on Meri Pistokoski, kennel Monokuro. Isä on Ruotsissa asustava Kurokaidou Go Higo Kamishimasou, eli Kuro Chan. Kuro on komea poika, erittäin tyynen ja arvokkaan oloinen. Poikien emä Akiko, Aso No Kana Go Takayuusou, on ihanalla luonteella varustettu, kaunis narttu. Tästä yhdistelmästä oli yksi poika luvattu Norjaan, joten päätimme Antin kanssa katsoa, josko onni suosisi ja poikia tulisi kaksi.

Tulihan niitä kaksin kappalein. Sydän hypähti kurkkuun, kun Meri soitti ja kertoi, että maailmaan pyörähti juuri kaksi black&tan urosshibaa. Olimme lykänneet lopullista päätöstä ajatellen, että ei sieltä kuitenkaan kahta urosta tule. Mutta tulihan niitä. Tasan kaksi.

Pitkään pyöriteltiin ajatusta. Argumentteja oli puolesta ja vastaan. Onko oikeasti aikaa kahdelle koiralle? Tulevatko koirat keskenään toimeen? Jaksammeko sitä suloisenstressaavaa penturumbaa uudelleen?

Kuma ja Akiko-äippä

Kysymyksiä oli hirveästi mielessä, olisin varmasti itse pyöritellyt niitä maailman tappiin asti. Mies sen sijaan totesi, että nyt otetaan se toinen koira. Olemme Taron kanssa jo oppineet niin paljon, että toisen koiran kanssa osaa ehkä ottaa jo hiukan rennommin ja varmemmin. Ja tottahan on sekin, että Taro tuntuisi kaipaavan koirakaveria. Ja me lisää lenkkeilyseuraa.

Nythän Kuma ja veljensä ovat jo pieniä karhunpentuja, jotka kovaa vauhtia tutustuvat uuteen, ihmeelliseen maailmaan. Lisää kuvia ensi kerralla!

Kuvat: Meri Pistokoski

Hillitse itsesi, hallitset koiran

2010-04-23T10:49:00.007+03:00

Palaanpa vielä edellisen postaukseni aiheeseen, kun kerran vauhtiin pääsin!

Olen aiemminkin raportoinut haasteistamme ja onnistumisistamme toisten koirien ohittamisessa. Oikeastaan vasta täydellinen asenteenmuutos on tuonut tilanteeseen merkittäviä muutoksia.

Koulutusperiaatteeni on aina ollut se, että oikeasta toiminnasta seuraa riittävä palkinto. Epätoivottu käytös jätetään kokonaan huomiotta, eli se pyritään sammuttamaan. Näillä eväillä ollaan arkielämässä päästy todella pitkälle.

Ohituksissa myös positiivinen vahvistaminen (= palkkaaminen oikeasta käytöksestä) tuotti merkittäviä tuloksia. Siinä oli kuitenkin yksi ylitsepääsemätön vaikeus: ympäristön hallinta. Käyttämässämme menetelmässä oli oleellista, että koira ei ikinä joudu tilanteeseen, jossa se ei kykene toimimaan oikein. Tarolla tämä tarkoitti sitä, että emme saaneet joutua liian lähelle toisia koiria.

Kaupungissa on inhimillisesti mahdotonta hallita ympäristöä. Hihnalenkkejä on kuitenkin pakko tehdä, sillä aina ei ole aikaa lähteä metsään. Naksutinkouluttaja sanoi meille, että ohituksia on mahdotonta saada sujumaan ilman treenikentällä hallituissa olosuhteissa treenaamista. Mitäs sitten, kun ei pääse treenikentille riittävän usein muun elämän vuoksi? Tai entä kun koira toimii kuin unelma, jos vain liikutaan vieraassa maastossa?

Lopulta oma motivaatio katosi. En osannut olla riittävän tekninen ja sitoutunut naksutteluun ja namitteluun. Toisen koirakon yllättäessä rupesin säheltämään: kaivelin namuja, kiristin hihnaa vilkuilin mihin voisi tiukassa tilanteessa väistää. En ulkoisesti näyttänyt hötkyilijältä, mutta sisällä kuohui.

Namilla palkkaaminen on todella haastavaa erityisesti kokemattomalle kouluttajalle yllättävässä tilanteessa.

Uskon vahvasti, että Vilanderin ja Millanin kaltaiset koirankouluttajat menestyvät juuri siksi, että tarjoavat vähemmän teknisen vaihtoehdon. Toki oikea-aikainen korjaaminen on myös haastavaa, mutta ilman namuja ja naksuttimia vihreäkin koiranomistaja pystyy keskittymään olennaiseen: koiraan.

Naksuttelun keskeinen idea on tietenkin myös keskittyä koiraan. Mutta kaikki oppimisteoriat ja -välineet sekoittavat pakkaa, jos ne siirtävät huomion pois koiran käytöksen havainnoimisesta. Kaupunkiympäristössä pitää olla toimintasuunnitelma yllättävien tilanteiden varalle; sellaista en naksutinkoulutuksessa saanut. Minulle sanottiin vain, että yllättävää tilanntetta ei saa tulla.

Nyt kun suunnitelma on takataskussa, on meno rennompaa ja itsevarmempaa. Siinä on Millanin tärkein anti minulle. Luotan enemmän itseeni ja koiraan.

Taro on koira, joka kiihtyy nopeasti ja herkästi. Nollasta sataan silmänräpäyksessä. Kierrokset on pakko laskea alas yhtä nopeasti, muuten tilanne karkaa nopeasti käsistä. Nopea palaute väärästä toiminnasta on toiminut todella hyvin kierrosten laskijana. Vielä enemmän siinä auttaa oma rauhallinen asenne.

Koirakuiskaajalta oppia

2010-04-22T09:00:00.004+03:00

Kuulin ensimmäistä kertaa Cesar Millanista muutama vuosi sitten. Törmäsin nettisivustoon, jolla kyseisen herran koulutusmenetelmiä kritisoitiin. Videopätkät olivat karua katseltavaa: hihnasta hirttämistä, pelottelua, alistamista.

Nyttemmin Millanin ohjelma Koirakuiskaaja on alkanut tulla LIViltä, joten olen pariin otteeseen miehen touhuja päässyt telkun kautta seuraamaan. Ensimmäinen fiilis oli huvittuneisuus. Onko tuo meksikolaisittain englantia sopottava mies tosissaan? Energiat, johtajuudet sun muut hömppäkliseet seurasivat toinen toisiaan.

Koirakuiskaajassa kaikki on tehty näyttämään helpolta. Aivan kuin Millan olisi jonkinlainen epätavallisen taituturuuden omaava guru. Aggressiivinen koira alistuu hetkessä, rähinäongelmat ratkotaan silmänräpäyksessä.

Sarjan suhteen kannattaa olla ehdottoman mediakriittinen. Tyyppihän on brändi! Hänet halutaan kuvata virtuoosina, miehenä joka näkee koiran sielunmaisemaan kuin muinaiset intiaanit. Sarjassa nähdään kuitenkin vain pieni palanen koulutusprosessia.

Kuitenkin jokin Millanin ajatusmaailmassa puhutteli. Ensin hiljaa kuiskutellen, sitten vaatien toimintaa.

Kun Cesar vaatii eläintä toimimaan haluamallaan tavalla, ollaan koiranomistajuuden harmaalla alueella. Niin monet arastelevat vaatimista, koiran pakottamista omistajan tahtoon. Usein olen kuullut ihmeteltävän: miten minä esitän koiralle vaatimuksen? Itse olen miettinyt samaa.

Millanin ansiosta se minulle selkeytyi. Vaadin koiralta oikeanlaista toimintaa siten, että en yksinkertaisesti salli mitään muuta toimintatapaa. Minun tapani on oikea ja toimiva. Koira ei saa tietyissä tilanteissa tehdä omia ratkaisujaan, vaan sen on seurattava minun esimerkkiäni.

Palkkaamalla ja naksuttelulla opetetaan oikeat käyttäytymismallit, mutta sen jälkeen on osattava vaatia. Koirasta ei tarvitse tehdä aloitekyvytöntä nöyristelijää, mutta tietyissä tilanteissa sen on seurattava.

Mitä Taron kanssa sitten tapahtui, kun aloin vaatia oikeaa käytöstä toisia koiria ohittaessa?

Se lopetti rähinät. Kuin seinään. Ohitukset eivät ole missään nimessä täydellisiä, mutta sujuvat huomattavasti paremmin kuin nameilla palkaten. Taro edelleen jännittyy ja tuijottaa vastaantulijaa, mutta kulkee vierellä eikä jumitu tai syöksyile kuten ennen. Jos syöksähtää, tiukka kielto ja palautus sivulle. Kun pää laskeutuu liian alas, alan valmistautua mahdolliseen rähähdykseen ja kiellän jo ennen kuin Taro ehtii nostaa kierrokset niin korkealle.

Mikä sitten muuttui, että tämä oli mahdollista?

Oma asenteeni tietysti. Kun en enää yritä kaivella taskusta nameja ja kontrolloida ympäristöä (missä on toinen koira, apua tuolta sellainen tulee, mihinköhän voin väistää että ärsyke ei kasva liian suureksi, mitä jos Taro ärähtää ja pääsee toteuttamaan epätoivottua käytöstä, nyt se on jo tossa lähellä, taidanpa kiristää hihnaa) voin keskittyä koiraan.

Kuljen rauhallisen rennosti, hihnaa kiristämättä ja sivusilmällä vilkaisen Taron olemusta. Jos ohitus sujuu hienosti, saa herra kehut ja palkkion. Jos joudun korjaamaan, ei palkkiota tipu.

Tarohan ei koskaan ole ollut aggressiivinen räyhääjä, vaan pikemminkin intoräyhä. Siksi se hermostuneisuus on helppo saada kuriin olemalla itse rauhallinen ja päättäväinen. En väitä, että tämä kaikille toimisi, mutta siinä on ajattelemisen aihetta. Joskus pelkkä oikea-aikaiseen palkkaamiseen ja vahvistetiheyteen keskittyminen vie kauemmas siitä, mitä ollaan oikeasti tekemässä. Koiran hallinta on oleellista, ei kaiken muun.

Kuulumiset pähkinänkuoressa

2010-04-21T17:54:00.002+03:00

Niin kovasti vannnotin, että nyt en anna bloggaamiseen tulla paheksuttavan pitkää taukoa. Kummasti niin on kuitenkin käynyt. Saanen selittää?

Uusi työ käynnistyi helmikuun alussa, ja sen onkin vienyt suurimman osan energiasta. Ajatuksia ei ole hirveästi riittänyt blogiin jaettavaksi.

Töissä on ollut mahtavan hauskaa. Suurin pelko liittyi Taroon: miten kaveri tottuu, kun joutuukin olemaan yhtäkkiä niin kovasti yksin? Miten jaksan hoitaa koiran ja työn?

Onneksi ihana mies on rinnalla, hän otti helmikuussa Taron melkein kokonaan vastuulleen. Sain aloitella uudessa työssä turhia stressaamatta. Sittemmin olen päässyt rytmiin mukavasti kiinni. Edes aikaiset aamuherätykset eivät rassaa - päinvastoin! Taron kanssa lenkkeilystä on tullut ihana vastavoima toimistossa istumiselle.

Taro on päivä päivältä seesteisempi, todellisen mukava seurakoira. Edelleen kamppaillaan toisten koirien ohittamisen kanssa hiukan, mutta sekin on hyvin pienimuotoista kamppailua. Odottelemme jännityksellä palaavatko allergiaoireet kevään tullen.

Tiedossa on kuitenkin jymyuutisia: Taro saa toukokuussa kaverin! Laumaamme liittyy Monokuro-kennelistä pieni Kuma-poika, black&tan shiba. Kerron Kumasta lisää myöhemmin.

En lupaa jatkavani bloggaamista ahkerammin, kuten viimeisen tauon jälkeen mahtipontisesti lupasin. Yritys on kuitenkin kova; jos sitä taas jaksaisi palata rakkaan blogiharrastuksen pariin... Ja saisi vähän enemmän kuviakin napsittua!

Lenkkireitin varrelta

2010-01-13T12:03:00.001+02:00

Räjähtävä vuodenvaihde

2010-01-05T12:18:00.002+02:00

Lomat on lomailtu rauhallisissa merkeissä. Uusi vuosi sujui suloisen shibamme kannalta hienosti: vähän hermostutti, mutta pää pysyi silti kylmänä. Pauke oli täällä keskustan laitamilla aivan älytön, joten herra selvisi siihen nähden mainiosti.

Hiukan läähätystä ja levotonta kuljeskelua oli ilmassa. Tällä kertaa onneksi ajoitimme lenkit siten, että paukkeet eivät ehtineet vielä alkaa.

Taro pysyi tyynenä sellaiset pari tuntia, ehkä noin kahdeksaan asti. Sitten ulkoa kuuluva meteli alkoi aiheuttaa levottomuutta. Tuntia myöhemmin Taro käpertyi eteiseen ja läähätti hermostuneena. Pian puolen yön jälkeen kaveri palautui normaaliksi.

Viime vuonnahan pelkoa kesti useamman päivän! Parannus oli merkittävä. Ulosmenemisen kanssa ei ollut ongelmia eivätkä seuraavan päivän hajanaiset ilotulitteet aiheuttaneet mitään reaktioita.

Mielenkiintoista oli, että Taro tosiaan kestää pauketta, mutta vain lyhyissä pätkissä. Keittiöpsykologi minussa analysoi, että tämä liittyy jotenkin hermorakenteeseen. Jos ärsykettä tulee liikaa, hermorakenne ei kestä vaan vuotaa yli.

Toinen todennäköisempi teoriani on se, että paukkuarkuus on itseaiheutettua ja siksi koko ajan vähenemään päin. Viime vuonna tuli kuitenkin vähän hyysättyä pojua, pakko myöntää...

Silloin tuntui, että enhän minä tätä pelkotilaa omalla häsläämisellä lisää, mutta niin se vain taisi mennä. Molemmat, sekä koira että omistaja, siinä ensikertalaisina hääräsivät. Olen saattanut omalla ylihuolehtivalla käytökselläni vakuuttaa Taron siitä, että pauke on K-A-M-A-L-A-A. Kanaemo pörrää ympärillä tunkien naamaan ties mitä herkkua, ääni kireänä muille paasaten miten koiraa täytyy pitää silmällä ja niin edelleen.

Hassua, miten omaa käytöstään pystyy vasta jälkikäteen tarkastelemaan objektiivisesti. Tästä taas opin paljon. Täytyy oikeasti miettiä miten käyttäytyy, kun elää pehmeän koiran kanssa, joka lukee omistajansa jokaisen mielentilan.

Lämpöistä joulua!

2009-12-25T16:23:00.001+02:00

Haava tassussa

2009-12-09T14:34:00.001+02:00

Pikkukaveri sai taas lasista haavan anturaan, jo kolmas kerta tänä vuonna.

Tossu ei saanut innostunutta vastaanottoa.

Omatunto kolkuttelee

2009-12-07T10:28:00.004+02:00

Olen tässä lähiaikoina potenut koiranomistajan omantunnontuskia. Varoituksen sana: uskoisin niitä tulevan jokaiselle koiranomistajalle jossain vaiheessa elämää.

Oma tuskailuni liittyy tiiviisti aktiviteettien ja levon väliseen suhteeseen. Toisin sanoen saako kaveri riittävästi puuhaa vai kuoleeko se tylsistymiseen. Nyt kun olen vielä ollut flunssassa, kärjistyvät tällaiset ajatukset piinaaviksi itsesyytöksen festivaaleiksi. Pimeä, märkä ja mutainen vuodenaika ei myöskään houkuta pitkiin metsälenkkeihin.

Aamulenkki on yleensä noin tunnin kestävä tavallinen nuuskuttelulenkki. Päivällä ollaan ehkä hiukan pidempään ja lenkkiin liittyy leikki- tai treenihetki. Illan lenkkeilyt ovatkin ehkä hiukan lyhyemmät, mutta joskus avo vie koiran juoksemaan vapaana yön pikkutunneilla.

Minun lenkkeilyfilosofiani on seuraavanlainen: Taro saa nuuskia niin paljon kuin haluaa. Pidän lenkkejämme muunakin kuin fyysisen liikunnan takaamisena. Silloin koira saa aikaa olla koira, se saa elää hajujen maailmassa omaan tahtiinsa.

Yritän myös viedä sitä vaihteleviin maastoihin. Kiipeilemme kallioilla ja kuljeskelemme metsissä. Hyppyytän ja kiipeilytän Taroa aina kun mahdollista.

Tarkoitukseni ei ole maalata mitään superidylliä, asummehan me sentään ihan kaupunkimaisemissa. Osa lenkkireiteistä on katujen varsilla ja liikenteen melussa. Joskus laiskottaa eikä jaksa järjestää mitään ylimääräistä puuhaa. Silloin vain kävellään eteenpäin kuin kaksi elävää kuollutta pimeydessä.

Onneksi Taro on rela kaveri ja tykkää nukkua lampaantaljallaan patterin lämmössä. Nytkin odottelen, että herra heräisi ja me pääsisimme aamulenkille vihdoin!

Testiajo

2009-11-23T16:09:00.000+02:00

Mobiiliaikaan siirtymisen myötä, on opittava myös bloggaamaan mobiilisti. Katsotaan miten onnistuu!

Ja pakkohan tähän on liittää kuva nuoresta herrasta syksyisenä aamuna. Kaveri on hönö itsensä ja aurinko kerrankin paistoi.

Röntgenkuvia

2009-11-03T08:58:00.003+02:00

Terveystutkimuksista hyvät tulokset

2009-11-02T17:33:00.004+02:00

Nyt nukuttaa kaveria.

Kovia koettelemuksia kuuluu pienen koiran elämään! Tarolle tehtiin kattavat terveystutkimuset: silmät peilattiin ja kyynärät, lonkat sekä polvet tutkittiin.

Tarolla oli kaikin puolin hyvät tulokset. Lonkkakuvat lähtivät Kennelliittoon tarkistettavaksi, mutta lääkäri arvioi niiden olevan A/A. Polvet ja kyynärät olivat molemmat 0/0. Ei siis mitään muutoksia normaalista. Silmätkin olivat terveet.

Nyt tosiaan Kennelliitto sanoo vielä painavan sanansa, mutta hyvältä vaikuttaa. Taro on terve poika! Nuo lonkat tosi paljon huolestuttivat, olin jo tuhat kertaa lietsonut itseni täyteen varmuuteen kammottavan huonoista lonkista. Mutta tämä rauhoitti mielen.

Itse tutkimus meni sutjakkaasti, mitä nyt vähän piti peruutella silmiä peilattaessa. Taro olisi mieluusti piilottanut pään kainalooni ja jäänyt sinne turvaan. Onneksi mukava hoitajatäti sai pojun rauhoittumaan ja peilaus meni ongelmitta loppuun. Sen jälkeen olikin nukutuspiikin vuoro. Oli se hassun ja hiukan kammottavan näköistä kun koira yrittää taistella pysyäkseen hereillä, mutta kaikki meni loppujen lopuksi hienosti.

Nyt toivotaan parasta, että Kennelliitto on tuloksista samaa mieltä. Joka tapauksessa nyt on hyvä mieli, kun tietää pojan olevan rakenteeltaan terve.

Kauneuden hinta?

2009-10-30T11:33:00.003+02:00

Viimeeksi pohdin hiukan näyttelyiden mielekkyyttä ja nyt jatkan samalla teemalla. Olen huomannut, että näyttelyt ovat tunteita herättävä tapahtuma, jolla on vastustajansa ja puolustajansa. Itse peräänkuulutan kultaista keskitietä.

Tavallaan se, että jokainen koira voi olla muotovalio, on upea juttu. Jokainen koira on omalla tavallaan ja omalle omistajalleen ainutlaatuinen persoona ja kaikkein ihanin.

Minulle Taro on kaunis, upea ja ihastuttava shiba, joka ilostuttaa jokaista päivää. En tarvitse ulkomuototuomarin kehuja pitääkseni koirastani; tuskin kukaan tarvitsee. Sen sijaan tuomarin mukavat sanat tuntuvat hyvältä. Kuka nyt ei kehuista pitäisi.

Näyttelyiden valoisa puoli onkin juuri se, että saa kuulla kauniita arvioita omasta koirasta. On mukavaa tavata muita rodun harrastajia ja shiboja. Kun oma koira on kehässä, saa maistaa elävöittävän adrenaliiniaallon. Jännittää, on innoissaan ja toivoo parasta. Tässä harrastuksessa ei sinänsä ole mitään vikaa, ainoastaan siinä painoarvossa, mikä näyttelytuloksille tietyissä yhteyksissä annetaan.

Sitten on se näyttelyiden pimeä puoli. Joskus se voi mennä liian pitkälle, kuten Anonyymi sitä edellisen kirjoitukseni kommenteissa kuvaili. En minäkään usko, että koira luonnostaan pitää esiintymisestä, se yksinkertaisesti oppii siihen. Mutta tässähän ei yksistään ole pahaa: jos koira tottuu, osaa ottaa relasti eikä joudu ylikierroksille toistuvasti, niin miksi ei?

Ihmisen takia näyttelyihin mennään, ei koiran takia. Tämä asetelma tietenkin tuo mukanaan niitä ylilyöntejä, jotka tosiaan joskus ilmenevät jopa koiran huumaamisena. Toinen harmillinen seikka on se, että koiria jatkuvasti arvotetaan näyttelymenestyksen ja -käytöksen perusteella.

Mielestäni tämä on absurdia, sanon sen aivan suoraan.

Näyttely on ympäristönä järjettömän stressaava koiralle. Muiden koirien läsnäolon lisäksi ilma on sakeana ihmisten jännitystä. Omistaja hermoilee ja ympäristö on kaoottinen. Jotkut koirat tottuvat tähän, toiset eivät.

En pidä koiria posliiniesineinä, jotka menevät pienestä stressistä rikki. Mutta on otettava huomioon tällaisen ympäristön vaikutus koiran käytökseen. Normaalisti rauhallinen koira voi muuttua räyhänhengeksi, kiltti koira voi osoittaa agrressiivisuuden merkkejä tai aktiivinen ja iloinen koira muuttua passiiviseksi.

Koiria sitten arvioidaan tällaisissa tilanteissa. Koirassa arvostetaan sitä, että se sietää ylivirittynyttä ympäristöä niin sanotusti luonnostaan. Tai on siihen oppinut. Ulkomuodon arviointi on toisin sanoen ainoa mahdollisuus tällaisessa asetelmassa: eihän koiran aidoista ominaisuuksista tai luonteesta näe mitään.

Kritisoin lähinnä sitä, että näyttelymeriiteille asetetaan kasvatustyössä niin suurta arvoa. Suurin osa harrastajista käy näyttelyissä omaksi ilokseen ja kilpaillakseen toisten kanssa. Siksi mekin olemme käyneet ja tulemme käymään silloin tällöin. Tässä ei ole mitään pahaa eikä koko harrastusta voi lytätä joidenkin harvojen ylilyöntien takia.

Mutta loppujen lopuksi näyttelymenestys kertoo koirasta kaikkein epäolennaisimman. Tätä harrastusta vääristää se painoarvo, joka sen suomille tuloksille annetaan. Toki rodulle tyypillistä ulkomuotoa on vaalittava, mutta entä kun se johtaa liioiteltuihin piirteisiin ja rakenteellisiin ongelmiin koirissa?

Siinäpä tuntuu olevan näyttelyiden suurin anti nykyajan koirankasvatukselle. Ulkomuoto korostuu kaiken muun kustannuksella. Lisäksi näyttelyissä energiset, aktiiviset ja vietikkäät koirat eivät aina pääse oikeuksiinsa. Nämä samat yksilöt ovat mahtavia vahti-, metsästys- tai agilitykoiria, mutta eivät jaksa seistä näyttelypöydällä paikallaan tai eivät kykene hillitsemään pakoreaktiota kun vieras koskettaa.

Toivon hartaasti, että vietitön näyttelyesine ei ole shibojenkin tulevaisuus.

Koirien kauneiskilpailuista

2009-10-24T16:14:00.006+03:00

Kevään ja kesän aikana kierreltiin hiukan mätsäreissä ja näyttelyissä. Mätsärit olivat harjoitusta kesän lopussa oleviin näyttelyihin, joista toinen oli Heinolassa ja toinen Helsingissä.

Menestys mätsäreissä oli kohtalaista, mutta ennen kaikkea ne olivat hauskoja harjoittelun kannalta. Jopa minä jouduin Töölönlahden rannalla järjestetyssä mätsärissä kehään. Näky oli surullinen. Taro ei nostanut nenäänsä maasta, selkeästi rauhoitteli hermostunutta emäntää. Oli hassu olo, kun nuori herra vaikutti kehien konkarilta verrattuna minun kireään sätkimiseen.

Onneksi avokki tuli paikalle ja luotsasi itsevarmasti Taron kehän sinisten toiseksi parhaaksi. Kyllä se vaan niin on, että handlerin käytöksestä kaikki lähtee. Ehkä joku kokeneempi ja rauhallisempi koira kestäisi tällaisen säheltäjän, mutta ei herkästi ihmistä lukeva ja siihen reagoiva nuorukaisemme.

Mökillä poju saikin sitten liata itsensä täydellisesti. En voisi kuvitellakaan, että näyttelyjen vuoksi pitäisin koiran poissa ihanista mutalammikoista. Onnekkaasti näyttelyt olivat lomiemme jälkeen, joten turkinpesu pystyttiin ajoittamaan mukavasti mökkireissun päätteeksi.

Ja tarpeeseen se tuli.

Taro oli kuin uusi koira pesun jälkeen, valkoinenkin näytti valkoiselta. Heinolan erikoisnäyttelyssä emme kuitenkaan menestyneet päätähuimaavasti. Taro sai punaisen nauhan, eli EH:n (erittäin hyvä). Moitteita tuli epäarvokkaasta ilmeestä ja parista muusta tekijästä. Kerrankin liian kippurainen häntä sai huomiota, yleensä tuomarit ovat sitä vain kehuneet.

Nyt japanilainen tuomari oli kuitenkin tarkka ja kiinnitti huomiota ihan erilaisiin asioihin kuin suomalaiset tuomarit. Esimerkiksi huonossa turkissa olevat shibat eivät saaneet moitteita, mikä onkin mielestäni kohtuullista. Sehän kuuluu rodun tyypilliseen kiertoon: välillä karvat pitää vaihtaa. Erityisesti kesällä on itsestäänselvää, että ylimääräiset pohjavillat lähtevät.

Helsingin näyttelyssä saimme ensimmäisen vaaleanpunaisen nauhan, ERI:n eli erinomaisen. Taro sai myös sertifikaatin, joita pitää kerätä kolme muotovalion tittelä varten. Tämä kaikki siitä huolimatta, että Taro oli aivan sekaisin lähellä olevasta juoksuisesta nartusta eivätkä edes namit maistuneet.

Taas ollaan paria näyttelykokemusta rikkaampia. Kesällä on ehdottomasti kivaa käydä ulkonäyttelyissä, mutta en minä edelleenkään tuosta harrastuksesta hullaantunut ole. Taro kun ei yksinkertaisesti nauti, ei sitten tippaakaan.

Se ei tykkää hihnassa tavata muita koiria eikä sen luonne ole varustettu odotteluun tarvittavalla kärsivällisyydellä. Aina pyritään antamaan näyttelyissä jokin kiva herkku tai lelu kaverille, että edes vähän kivaa saisi kokea. Mutta aina Taro on hiukan stressaantunut eikä se tunnu kivalta.

Olen myös paljon pohtinut näyttelyiden mielekkyyttä. Mistä tahansa koirasta voi tulla muotovalio, jos sitä jaksaa kärsivällisesti viedä kehiin. Tuomareita miellyttää jokaista aivan eri asia: toinen tykkää isoista shiboista, toinen pienistä. Jotakuta miellyttää tummat shibat ja joku toinen vannoo punaisten nimeen. Kyse on yksilöiden mieltymyksistä. Mitä arvoa koira saa siitä, että joku siitä tykkää mutta toinen ei?

Olen tullut siihen tulokseen, että näyttelytitteleiden merkitys esimerkiksi koiran jalostuskäytössä pitäisi olla minimaalinen. Eihän muotovalion arvokaan kerro välttämättä mistään. On tietenkin joitain yksilöitä, jotka voittavat melkein aina ja melkein kaikkialla. Ne koirat ovatkin eri asia, ne nousevat selkeästi muiden yläpuolelle ainakin ulkomuodossa. Ehkä näille yksilöille voisi jotain jalostusarvoa näyttelymenestyksen perusteella antaakin, mutta ne ovat kuitenkin vähemmistössä.

Olisi vielä vaikka kuinka paljon pohdittavaa tästä näyttelytoiminnasta, ehkä palaan asiaan joskus uudemman kerran.

Eksoottiset herkut

2009-10-16T10:18:00.003+03:00

Kaikki tietävät, että koirat rakastavat lihaa, luiden järsimistä ja vaikkapa nakkeja. On ruokia, joiden ei ihan heti uskoisi olevan koiran lemppareita.

Mutta Taro R-A-K-A-S-T-A-A näitä ihmeellisyyksiä!

Taron Top 5 oudot ruokamieltymykset:

1. Banaani. Ehdoton, ikuinen ja kiistämätön suosikki on banaani. Saadakseen banaania Taro on valmis tekemään mitä vaan. Banaanin näkeminenkin saa kaverin suoranaisen kiihkon valtaan.

2. Pähkinät. Nämä ovat uusi tuttavuus. Kaikenlaiset pähkinät ovat ihania ja niitä syödään huolellisesti mutustellen. Missään nimessä pähkinää ei saa hotkaista, sehän pilaisi makunautinnon.

3. Ruoho. Ruoho on mitä maittavin välipala! Jos on ruohoa tarjolla, ei mikään muu sillä hetkellä sytytä. Kerran herra laidunsi rauhassa, vaikka vieressä koirapuiston aidan sisäpuolella kirmaili säikähtänyt kani. Taro mussutti ruohoa ja katseli kania kuin kutsuen sen liittymään seuraan. Ruohoa on myös kiva syödä, jos ihminen ystävällisesti repii sitä tupon maasta ja syöttää suoraan pojulle. Kyllä maistuu!

4. Viinirypäleet. Nämä ihanat minihedelmät ovat teoreettisesti vaarallisia koiralle, mutta Tarolle maistuu yksi kappale silloin tällöin. Pienistä määristä ei haittaa ole ja kaveri maistelee herkkua mielellään. Monesti syömistä edeltää pieni leikkihetki, johon kuuluu muun muassa valehyökkäykset kohti rypälettä, yleinen venkoilu ja kähinä. Kivelliset eivät muuten kelpaa!

5. Omena. Tämä on menneiden aikojen suosikki, ja kuvastaa hyvin shiban valikoivan ailahtelevaa luonnetta. Omenan nakertaminen etuhampailla oli ennen parhainta, mutta nykyään herra nyrpistää kaikenlaisille omenoille. Hämmennys oli suuri, kun yhtäkkiä omenaa syödessään emme enää saaneetkaan kaveriksi innokasta nappisilmää, joka huolellisesti nakersi pienillä hampaillaan paloja hedelmän lihasta.

Hui kauhistus!

2009-10-08T13:35:00.008+03:00

Tässä alkusyksystä kävimme Taron kanssa läpi melko hermoja kiristävän kuukauden. Oranssimme kehitti itselleen pelkotilan, joka tuntui pian leviävän aivan kaikkeen ulkona olemiseen.

Näin se alkoi. Olimme saattaneet isännän töihin ja kävelimme Taron kanssa takaisin kotia kohti. Takaamme tuli mäkeä alas polkupyörä kovaa vauhtia, ja juuri kohdallamme sen tarakalta tippui muovikassissa oleva suhteellisen raskas pahvilaatikko. Laatikko kosahti maahan aivan Taron viereen kammottavan pamahduksen saattelemana. Itsekin loikkasin ilmaan, kun laatikko paukahti maahan takanani.

Taro sen sijaan meni aivan solmuun. Loppulenkki meni vielä hyvin, mutta pelon laajuus paljastui seuraavana päivänä. Yritin viedä pojun keskuspuistoon pitkälle metsäkävelylle. Emme päässeet pitkälle, kun Taro jo istui ojassa ja vapisi pyörien suhahdellessa ohi. Palasimme takaisin kotiin, mutta pelko paheni päivä päivältä. Siinä välissä pojat lähtivät viikoksi Viroon eikä siellä kuulemma ollut mitään pelkoja.

Mutta kotikulmilla pelot taas tulivat takaisin. Lopulta olimme siinä pisteessä, että Taro ei halunnut lähteä ulos. Jouduimme pakottamaan sen lenkille ja lenkit olivat yhtä tuskaa. Taro säikkyi äänekkäitä ihmisiä, raitiovaunuja, kuorma-autoja, polkupyöriä, skeittaajia ja niin edelleen. Poju oli selkeästi aivan stressaantunut.

Rupesimme tekemään pieniä, rauhallisia lenkkejä ja hetkeksi tilanne hellittikin. Mutta heti kun menimme lähemmäs vilkkaammin liikennöityä katua, alkoivat pelkotilat taas nostaa päätään.

Olo oli kauhea: joudummeko luopumaan oranssistamme, joka ei selkeästi kykene enää rauhoittumaan kaupungin vilskeessä? Onko se luovutettava rauhalliseen kotiin maalle?

Olimme jo harkinneet turvautumista lääkitykseen, kun yhtäkkiä pelot olivat tiessään. Eräänä päivänä lenkit eivät enää olletkaan koiran väkivaltaista ympäriinsä raahaamista. Yhtäkkiä polkupyörät eivät aiheuttaneet muuta kuin väistämisreaktion. En vieläkään täysin ymmärrä mitä tapahtui. Hiukan ennen tätä muutosta olimme palanneet valjaiden käyttöön, sillä niiden kanssa vastustelevan koiran ulkoiluttaminen onnistui lempeämmin ja varmemmin.

Kenties Taro tajusi, että turha on räpiköidä vastaan: ulos mennään ja lenkit tehdään. Helpotus oli valtava, mutta minun selityksiä kaipaava mieleni jäi ihmettelemään.

Toivon, että tämä herkkänahkaisuus menee tosiaan nuoren iän piikkiin. Olen kuullut tarinoita shiboista, jotka nuorena säikkyvät outouksia, mutta vanhemmiten kasvavat siitä ulos. Kenties shibat herkempiä nuorena, mutta vanhemmiten luonne ikään kuin vahvistuu.

Jotenkin vain luulen, että tietty osa sitä säikkyyttä säilyy koirassa, on osa sen luonnetta. Taro yksinkertaisesti kuormittuu helposti. Minulla on tunne, että tuo hermorakenteen kestävyys ei muutu iän kanssa, vaikka koiran yleisolemus voikin rauhoittua.

Nämä ovat omia villejä arvailujani, harva näin kokematon koiraihminen osaa mitään sanoa koiran hermorakenteista sun muista. Ja monissa muissa asioissa Taro on taas aivan teräshermoinen, joten sen käytöstä on vaikea tulkita. Tunnen pari oikeasti arkaa koiraa, joille mikä tahansa normaalista poikkeava on liikaa. Sellainen Taro ei kuitenkaan ole. Siispä kannattaa pitäytyä rotua tuntevien arvioissa ja odottaa luonteen kypsymistä.

Jos joku shibaharrastaja tämän lukaisee, olisi mukavaa kuulla myös teidän kokemuksianne ja näkemyksiänne. Onko arkuus vähentynyt vuosien karttuessa?

Verijäljellä

2009-10-08T11:05:00.004+03:00

Kesällä treenattiin myös verijälkeä. Ensimmäinen kerta oli sangen onnistunut ja Taro meni aivan täydelliseen viettitilaan veren haistaessaan. Se vonkui aivan innoissaan eikä olisi malttanut että pääsee jäljelle.

Ensimmäinen jälki oli hyvin lyhyt. Käytimme naudanverta ja kaatona poron kylkiluita. Sidoimme pitkän pyykkinarun päähän sienen, jonka kostutimme reippaasti verellä. Vedimme jäljen ja kaadon päälle lurautimme naudanverta. Jälki sai tasoittua vain puoli tuntia, mutta se riitti kyllä Tarolle.

Taro ajoi jäljen innoissaan kuin vanha tekijä, mutta ei olisi halunnut lopettaa kaatoon! Sillä oli into niin kova, että mielellään olisi jatkanut pidemmällekin. Lopulta herra kuitenkin tarttui palkintoonsa ja kantoi sitä ylpeänä.

Toinen verijälki epäonnistui, sillä se oli liian vaikea ja pitkä. Vaikeaksi sen tekivät kallio ja mutka. Aloitteleville verijäljen harrastajille tiedoksi: kannattaa vaikeuttaa tehtävää askel kerrallaan. Nyt jälki kulki osittain kallion päällä, ja kalliohan on hyvin haastava maasto.

Kolmas verijälki olisi varmasti ollut nappisuoritus, ellei emäntä olisi hötkyillyt. Virheeni oli kaksiosainen: ensinnäkin Taro näki minun lähtevän kaadon kanssa ja toiseksi jäin odottamaan jäljen alkuun (mies ajoi koiran kanssa jäljet). Tietenkin Taro luuli, että minulla on kaato edelleen kädessä. Se pyöri innoissaan minun ympärilläni odottaen tehtävää, jotta saisi palkkionsa. Jäljelle se ei halunnut lähteä, sillä minä olin sillä hetkellä kiinnostavampi.

Opimme näistä kolmesta kerrasta jo suunnattoman paljon. Ehkä jokin verijälkikurssi olisi auttanut meidät heti oikeille raiteille, mutta hauskaa se on myös näin.

Nyt ostoslistalle lisää naudanverta ja treenaamaan ennen lumen tuloa. Mitenköhän onnistuisi verijälki hangessa?

Kuuma kesä Saaressa

2009-10-06T14:00:00.004+03:00

Vihdoin palaan blogini pariin liian pitkän hiljaiselon jälkeen! Teen vakaan lupauksen, että moista taukoa ei ihan pian ole tässä blogissa tiedossa.

Nyt heti lupaamieni kesäkuvien pariin. Ihan ensimmäisenä tunnelmia reissustamme ystävän mökille. Kävimme tutustumassa ihanaan Saareen (kyllä Saari isolla ässällä, The Saari!) jo viime kesänä ja kyllä vapaus maistui. Nyt matkaan lähdettiin pidemmäksi aikaa: Taro sai kirmailla yli viikon vapaana kuin taivaan lintu.

Jälleen kerran ehdoton hitti oli rantakaislikon ja päättömän ryntäilyn yhdistelmä. Veden äärellä on ihana olla.

Lisämakua kaislikossa kahlailuun toivat sudenkorennot, joiden jahtaaminen oli erikivaa. Ainakin oli pojulla jotain tekemistä, kun me ihmiset porskuttelimme hellepäivinä meressä.

Päivät olivat pitkiä ja kuumia, mutta aika tehokkaasti Taro hyödynsi jokaisen hetken. Välillä kaiken tonkimisen, vahtimisen ja tutkimisen lomassa oli toki levättävä - mieluiten varjossa. Hellepäivät olivat pienen paksuturkkisen kannalta melko tuskaisia. Onneksi oli meri lähellä.

Kuumissaan Taro oli melko ylväs näky:

Mökin kuistista tuli Tarolle lempipaikka, josta oli hyvä tarkkailla pihapiirin tapahtumia.

Ikä on selkeästi rauhoittanut Taroa. Kenties villi pentuaika ja teini-ikä olivat kuitenkin suhteellisen rauhallisia, jos vertaa moneen muuhun koiraan.

Silti Taro on edelleen tullut seesteisemmäksi, vaikka toki pilkettäkin on silmäkulmassa. Sanoin aikoinaan, että odotan innolla pentuajan menevän ohi. Halusin valmiin koiran, aikuisen ja hillityn. Nyt alamme olla siinä pisteessä, että meillä on käsissämme valmis koira ja valmis suhde. Tuntuu jännältä, miten palaset ovat loksahtaneet paikoilleen.

Mökkeily sujui kaiken kaikkiaan mitä miellyttävimmissä merkeissä. Ilmat suosivat, meri oli lämmin ja yöt kauniita. Toinen viikko mökkielämää vietettiin järvi-Suomessa, mutta siitä reissusta ei tullut kuvia nappailtua. Kieltämättä metsän rauha ja itikoiden ininä kävivät hieman yksitoikkoisiksi.

Seuraavassa kirjoituksessa kerron enemmän kesäisestä harrastuksestamme: verijäljestä.

Takaisin kaupungin sykkeeseen

2009-07-16T13:38:00.003+03:00

Lomat on lomailtu, ainakin Taron osalta. Kaksi mökkireissuamme olivat hauskoja ja verijälkikin näytti kaveria innostavan. Ihanat hellepäivät houkuttelivat Taron mereen, mutta uimaan herra ei suostunut. Sen sijaan oli kivaa metsästää sudenkorentoja kaislikossa.

Opin Tarosta myös aivan uuden puolen: se on todella luotettava perhekoira. Toisella reissulla mukana ollut nelivuotias tyttö sai halailla, pussailla ja silitellä Taroa sydämensä kyllyydestä, ja nuori herra kesti kaiken stoalaisella tyyneydellä. Olin aivan varma, että Tarolla menisi hermot monta kertaa, mutta siitä ei näkynyt merkkejäkään. Aivan kuin Taro olisi käsittänyt, että kyseessä on lapsi ja lasta pitää kohdella eri tavalla.

Niinpä Taro ja tyttö leikkivät ja ajoivat toisiaan takaa, molemmille oli seuraa toisesta. Ei Taro innoissaan kaikista halauksista ollut, ja tyttöä saikin vähän väliä hätistää koiran kimpusta pois. Mutta Taro oli kuin lehmän hermoilla varustettu: tyyni ja tasapainoinen.

Lisäksi Taroa pystyi huoletta pitämään vapaana, vaikka lähellä olikin muita mökkejä koirineen. Herra ei poistunut läheisyydestämme, mitä nyt pari kertaa teki hieman laajemman nuuskutteluretken. Ehkä Tarosta ei metsästyskoiran ominaisuuksia löydy, mutta upean perhekoiran aineksia siinä on roppakaupalla!

Kamerassa on noin tuhat valokuvaa, alan pian purkamaan niitä ja laitan tänne lomatunnelmia kuvien muodossa.

Kesän viettoon

2009-06-26T10:40:00.002+03:00

Tänään on lähtö mökille. Mökki on aivan yksityisellä saarella, eli siellä on vapautta ja tilaa Taron olla ja mennä mielensä mukaan. Todennäköisesti herra tekee saman kuin viime kesänä, ja lähinnä loikoilee mökin läheisyydessä menoa tarkkaillen. Herralla on suurin vastuu: sen pitää vahtia ympäristöä kun ihmiset ottavat rennosti!

Nyt olemme niin monta päivää, että uskoisin Taronkin välillä luopuvan vahtivuorostaan. Ja jotenkin tuntuu, että poju nauttii siitä, kun saa makoilla nuotion valopiirin ulkopuolella ja kuulostella öisen metsän ääniä.

Suunnitelmana on harjoitella verijälkeä. Litra naudanverta on hankittuna ja kaatona toimii poron lihaisat kylkiluut. Yritän myös parhaani mukaan houkutella oranssin pupupöksyn uimaan!

Saaritunnelmia siis tiedossa blogissa heinäkuun loppupuoliskolla. Hyvää kesää kaikille!

Ihastuttavaa leikkiseuraa!

2009-06-17T15:18:00.014+03:00

Taro sai viikonloppuna leikkiseurakseen ihanan Nuppu-neidon. Nuppu on 12 viikkoinen borderterrieri, rohkea ja leikkisä pikkutyttö. Me ihmiset grillailtiin ja savustettiin kalaa, ja koirat saivat rauhassa riehua. Alku oli kankea: Taro oli itselleen tyypillisesti aivan intoa täynnä ja niin kiinnostunut pienestä veitikasta, että Nuppu tunsi itsensä suorastaan ahdistetuksi. Aika nopeasti kaikki estot kuitenkin katosivat ja parivaljakko leikki kuin ylimmät ystävykset.

Alkuihmetys: mikä kumma tuolla kurisee?

On se pieni ja kummallinen. Nuppua vielä mietityttää miten suhtautua.

Emännän suojista uskaltaa Nuppukin vähän innostua.

Sitten alkaa hurja takaa-ajo.

Takaa-ajon jälkeen halipainia. Ja koirat nauttivat silminnähden.

Vaikka energia alkaa loppua, niin silti pitää nurtsilla lepäillessäkin temmeltää.

Juomahetkenä sulassa sovussa samalla kupilla. Pitää tietenkin tarkastaa myös, että mitä se toinen joikaan.

Lopputulos oli kaksi hyvin väsynyttä hurttaa. Kaverukset riehuivat tuntitolkulla sulassa sovussa. Olin todella iloisesti yllättynyt Taron hellyydestä: se kohteli pientä hyvin varovaisesti eikä yhtään jyrännyt päälle. Kovasti pentua piti myös vahtia. Aina kun joku porttikongissa kolisteli, Taro höristi korviaan ja puhisi isottelevasti samalla pientä vilkuillen. Yleensä se ei paljon ulkona äänistä piittaa, mutta nyt piti selkeästi vähän katsoa juniorin perään. Ihan selkeä ystävyyssuhde tästä kehkeytyi, toivottavasti saadaan kaverukset yhteen pian uudelleenkin.

Ohituksissa onnistutaan!

2009-05-25T20:49:00.003+03:00

Tänään päivälenkillä ilo oli suunnaton: kaksi upeaa ohitusta taskussa! Ohituksissa ei ole enää aikoihin ollut akuutteja ongelmia, mutta vähän on välillä tullut mietittyä, että päästäänkö ikinä toisten koirien ohi ihan kävellen. Tähän asti olemme joutuneet yleensä istumaan tienviereen ja odottamaan, että toinen tepastelee ohi. Se on osa treeniä, jonka aikana Taro oppii että muut koirat merkitsevät herkkuja räyhäämisen ja intoilun sijaan.

Upea tilanne numero 1. Ohitimme koirapuiston, jossa räyhäävä isovillakoira juoksenteli edes takaisin meille louskuttaen. Taro kiihtyi ja yritti ruveta itsekin isottelemaan. Otin hihnan tiukasti lyhyelle, sanoin samalla tiukasti ja hiljaa "Lopeta". Urina loppui heti ja Tarolta lähtikin tuuli purjeista. Se ikään kuin muisti, että tässähän pitikin ottaa kontaktia. Ohi mentiin lopulta tyylikkäästi Taron kulkiessa sivulla toisen räkytyksestä huolimatta.

Upea tilanne numero 2. Keskelle jalkakäytävää oli parkeerannut kaksi tyttöä pienen koiransa kanssa. Päätin, että nyt ei ole aika epäröinnille ja lähdin menemään päättäväisesti kohti ja ohi. Taro valpastui ja yritti tavalliseen tapaansa jarruttaa tuijottamaan. Otin taas hihnan lyhyelle ja reippaasti kehotin eteenpäin. Kehuin vuolaasti, kun Taro lähti kulkemaan mukana. Ohi mentiin kauniisti ja Tarokin sai rauhassa katsella kaveria, sillä hermostumisesta ei ollut tietoakaan. Lopulta kontakti oli upea ja pääsin palkkaamaan ruhtinaallisesti.

Ei voi kuin hihkua ilosta! Pieniä askelia otetaan, mutta tärkeintä koiran koulutuksessa taitaa ollakin kärsivällisyys. Nämä kaksi upeaa tilannetta eivät olisi olleet mahdollisia 3 kuukautta sitten. Pakko olla äärimmäisen tyytyväinen Taron edistymiseen.

Hauskuutta mätsärissä

2009-05-22T14:15:00.004+03:00

Päätettiin nyt taas aloitella hissukseen kesänäyttelyissä kiertämistä. Oikeisiin näyttelyihin on huono mennä harjoittelemaan, ne maksavat kuitenkin noin 30-40 euroa per näyttely. Siksi suuntasimme Tuomarinkartanon vinttikoirakeskukseen hyväntekeväisyysmätsäriin. Jos et tiedä mikä mätsäri on, kurkkaa Wikipedian määritelmä.

Paikalla oli muitakin shiboja ja meno oli leppoisaa. Kaukana olivat edellisten sisänäyttelyiden kauhut. Tarokin oli suhteellisen relasti, mitä nyt vähän intoili kavereista. Hauskinta oli suloisen pentushiba Inarin kanssa. Täpäkkä pentu haastoi Taroa leikkiin ja shibamaiseen tyyliin villiltä se näytti.

Kuva on Merin (kennel Monokuro) nappaama.

Tarolla meni kehässä oikein mukavasti, mutta ensimmäisellä kierroksella vastustaja oli kova: upea, valkoinen ja muhkea eurasier (en ole hyvä tunnistamaan rotuja, joten tämä on villi veikkaus). Lisäksi nuoren herran akilleen kantapää on huono lähestyttävyys. Tuomari ei oikein olisi saanut tulla koskemaan, poju yritti pöydällä väistää kosketusta. Lopulta kapusi tuomarin syliin turvaan! Eli vihamielinen Taro ei missään nimessä ole, kunhan vain epäilyttää jos toinen tulee sörkkimään. Syliin voi ilmeisesti silti mennä. Voisiko eläinlääkäritraumat näkyä tässä?

Kokonaisuudessaan homma toimi hienosti ekaksi harjoituskerraksi. Saimme sinisen nauhan, eli kakkosluokkaan menimme seuraavalla kierroksella. Sinisten ryhmässä olimmekin sitten toiseksi paras. Saimme kasan leluja ja ruusukkeen. Lopuksi vielä juotiin teet ja syötiin eväsleivät ennen kotimatkaa. Mukava päivä oli!

Pakko muuten sanoa ikävä totuus: auton omistaminen helpottaa koiran kanssa harrastamista suunnattomasti. Hyvin pitkään halusin uskotella, että ilman autoa pärjää aivan yhtä hyvin. Ei muuten pärjää. Pystyy rentoutumaan ihan eri tavalla, kun ei tarvitse julkisen liikenteen aikatauluja miettiä ja valmistautua henkisesti pitkään kotimatkaan. Lisäksi voi ottaa mukaan ison kasan vilttejä, eväitä ja vaikkapa kirjoja viihdykkeeksi, kun on kiesi alla.

Ensi viikolla mennään Hesperianpuistoon mätsäriin harjoittelemaan. Sitten saakin emäntä viedä koiran kehään, se jännittää hurjasti! Yritän ottaa tilanteen pöytäharjoituksen kannalta, sitä tuo nuori herra nyt eniten kaipaa.

Koirakoulusta kotikouluun

2009-05-18T13:56:00.006+03:00

Enpä ole tänne päivittänyt asiaa aiemman aloittamastamme koirakoulusta, mutta nyt on sopiva väli palata hieman koulutusasioihin.

Lyhyestä virsi kaunis: olemme lopettaneet koirakoulun. Syy on yksinkertainen. Kouluttaja ei pystynyt antamaan meille tarvittavaa tukea treenien onnistumiseksi. Ympäristö oli hankala, sillä treenialueen halki kulki taukoamatta vieraita, ei aina niin hyväkäytöksisiä koiria. Tilanne oli aina todella hektinen. Taro oli kuin vieteriukko, koko ajan sinkoili, tuijotteli, veti siksakkia ja joskus vinkuikin.

Osa treenikerroista sujui mallikkaasti ja saimme paljon kiitosta kouluttajalta. Shibathan tekevät mielellään, jos siltä sattuu tuntumaan. Taro on tyypillinen shiba sillä tavalla, tekee jos huvittaa. Jos ei, niin mikään superherkku maailmassa ei tilannetta muuta.

Koirakoulu aiheutti enemmän käytösongelmia kuin mitään muuta. Taro ei ollut oppimiselle otollisessa vireessä eikä kouluttaja meitä mitenkään ohjeistanut miten viretilaa lasketaan. Sen sijaan jouduimme toimimaan häiriökoirana luoksetuloharjoituksessa ja pääsipä Taro kouluttajalta pari kertaa karkaamaankin. Yhdet treenit menivät sekavaksi, kun treenasimme tasan samassa kohdassa, missä kouluttaja oli äskettäin treenannut juoksuista narttua. Ja siinä olisi nuoren uroksen pitänyt keskittyä!

Tässä vaiheessa loppui meidän treenit.

En varsinaisesti syytä kouluttajaa, joka oli aidosti kiinnostunut ja innostunut. Hän ei osannut lukea Taroa ollenkaan. Shiba osaa pitää kaiken sisällään, ei siitä huomaa kuin harjaantunut silmä, että nyt hermostuttaa. Minä huomaan jo Taron silmien kiillosta, että kierrokset on kovat. Kouluttaja ei sitä pystynyt tulkitsemaan eikä uskonut kun sanoin.

Koska Taro on tällainen sähikäinen, päätin että on turha mennä kalliisiin koirakouluihin ennen kuin herra osaa rauhoittua muiden koirien läheisyydessä. Olemmekin nyt treenanneet kahdestaan ihan vain muiden koirien lähellä olemista.

Ehkä tulevaisuudessa taas takaisin koulun penkille. Nyt mietimme jotain muuta harrastusta kaverille. Jäljestys varmaan sopisi itsenäiselle ja energiselle tapaukselle.

Rastaan kuolema

2009-05-15T13:17:00.003+03:00

Tulipa paha mieli. Koko kevät ollaan Taron kanssa seurattu takapihalla puuhailevan mustarastaspariskunnan touhuja. Uros kiiltävässä mustassa höyhenpuvussaan on hätistellyt meitä harva se kerta. Se on uskomattoman rohkea pesäänsä puolustaessaan. Minua se ei edes lähtenyt karkuun, mutta innoissaan poukkoileva shiba oli vähän liikaa.

Sitten tulivat poikaset. Kaksi ruskeaa, kömpelöä untuvakasaa, jotka harjoittelivat lentämistä takapihan syreeneissä. Poikasia ei Taro saanut mennä hätyyttämään. Taukoamatta takapihalla soi rastaiden kujerrus, kun ne kutsuivat toisiaan ja varoittivat tunkeilijoista. Poikasten koikkelehtiminen oli elähdyttävää katseltavaa.

Eilen mentiin pihalle lentoharjoituksia katsomaan ja palloa heittelemään. Keskeltä pihaa löytyi päätön, untuvainen raato. Toinen löytyi kukkaistutuksista. Molemmilta vain pää syöty.

Luonto on julma, mutta tuntui niin epäreilulta elämän päättyminen lyhyeen. Epäilen syylliseksi alueella vapaana liikkuvaa kotikissaa. Kunpa ihmiset oppisivat pitämään kissat sisällä tai kytkettyinä lintujen pesimäaikaan. Sama pätee muuten koiriinkin.

Vielä eilen rastasvanhemmat istuivat syreeneissä, aivan hiljaa kuin mykistyneinä. Tänään ne olivat jo poissa. Toivottavasti rakentamassa uutta pesää.

Vappuvaellus

2009-05-13T13:25:00.008+03:00

Vappupäivän aamu alkoi omistajien osalta perinteisillä skumppa-aamiaisilla, ja Taron osalta perinteisellä serpentiinileikillä. Viime vuonna serpentiinistä irtosi ties mitä iloa, tänä vuonna herra oli aivan liian tosikko osallistuakseen. Taro on muutenkin aamu-uninen ja siihen päälle vielä vuodessa hieman vakavoitunut luonne, niin ei naurattanut päälle pursuavat serpentiinit.

Serpentiinihässäköiden jälkeen suuntasimme torille vappuhumua ihmettelemään. Ilma oli ihanan aurinkoinen, joten taitoimme matkan jalkaisin.

Torilla oli väkeä tungokseen asti, mutta Taro otti relasti. Olin itse asiassa yllättynyt, miten tyyni nuori herra oli. Lettujonossa kuohuviinipullon korkki piti herran tyytyväisenä pitkästä odottelusta huolimatta.

On kyllä kerrassaan uskomatonta, miten Tarosta on tullut koko ajan hillitympi. Toki se on edelleen hulvaton itsensä monissa tilanteissa, mutta se on oppinut myös rauhoittumisen arvon. Tätä se ikä ja viisaus teettänee. Vähän sitä torilla muut koirat kiihdyttivät, mutta lettumaistiaisilla saatiin mieli taas tyyneksi.

Puuhantäyteiset retket kaupungille väsyttävät nuoren shiban nopeammin kuin kolme tuntia metsälenkkiä. Niinpä kotimatka oli rauhallinen. Kotona shibanen vetäytyi heti nukkumaan ja omistajat jatkoivat matkaa Kaivarin vappujuhliin.

Muutoksen tuulia

2009-05-06T12:57:00.003+03:00

Pikku-shibamme on kehittynyt monissa asioissa. Jotkut asiat, jotka tuntuivat kaatavan maailman pentuna, ovat nyt jo painuneet unholaan. Tässä lähiaikojen suurimmat ja näkyvimmät kehitysaskeleet.

Taron Top 5 asiat, jotka ennen aiheuttivat omistajille harmaita hiuksia, mutta nyt sujuvat mallikkaasti.

1. Kammottavat kavioeläimet.
Kun Taro näki hevosen ensimmäistä kertaa, ei huudolle meinannut tulla loppua. Pikkupallero järkyttyi sydänjuuriaan myöten. Millään ei ääniasetta saanut vaiennettua. Lopulta veimme shiban esteratsastusradan viereen ja nakkia naamaan aina kun hevonen tuli näköpiiriin. Sittemmin hevoset ovat vaatineet hieman puhinaa ja tiivistä tarkkailua. Sillekin on nyt tulossa loppu, sillä kapiset konit eivät enää shibaa hetkauta. Ei niitä edes viitsi katsella, mitä nyt vähän kavionjälkiä voi nuuskutella.

2. Hirviömäinen hesarinjakaja.
Postiluukusta kolahtava lehdenmötikkä on aiheuttanut useita hysteerisiä haukkukohtauksia. Siksipä nuori herra siirrettiin meidän omistajien makkariin nukkumaan. Kun ei päässyt eteiseen ulvomaan, rupesi haukku vähenemään vähitellen. Nyt huuto käynnistyy enää aniharvoin. Muutenkin vahtihaukku on vähentynyt upeasti.

3. "Apua, hirvitys!"
Taro on suhteellisen herkkä kaveri, säikähtää helposti ja säikähtäessään menee lukkoon eikä kuule mitään. Kyseessä ei ole mikään varsinainen paniikki, vaan koira yksinkertaisesti sulkeutuu. Tuo herkkyys on vähentynyt huomattavasti. Iän lisääntyminen sen varmaan tekee. Lisäksi me omistajat olemme oppineet reagoimaan ajoissa ja tunnistamaan hätääntymisen merkit. Lisäksi Taro on oppinut aktiivisesti hakemaan ihmiseltä tukea, jos rupeaa huolestuttamaan.

4. Halipusut on yäk.
Pikkupentuna Taro oli oman tiensä kulkija, joka inhosi läheisyyttä. Nyt poju tulee oma-aloitteisesti halaamaan: tassut olkapäille ja poski poskea vasten! Se on uskomattoman hellyyttävää. Silittelyt ja rapsuttelutkin maistuvat oikein makeille.

5. Duracel-pupu jatkuvassa vauhdissa.
Taro on oppinut rauhoittumaan! Enää ei vieraissakaan paikoissa tarvitse tuntikausia häseltää. Kotona otetaan rennosti ja lepäillään. Energiat Taro purkaa lenkeillä, leikeissä, arkitottiksessa ja toisten koirien kanssa riehuessa.

Joka ilta kun lamppu sammuu ja saapuu oikea yö...

2009-04-14T20:43:00.007+03:00

Eli ainoa hetki, jolloin Taro pysyy niin pitkään paikallaan, että siitä saa kuvan.

Unia koirista

2009-04-09T10:13:00.003+03:00

Näin unta, että minulla oli kolme koiraa. Taro oli jo iäkäs, hieman enemmän valkoisia karvoja oli herralla. Toinen koira oli kuin husky, mutta isompi, ehkä sellainen huskyn ja akitan sekoitus. Kolmas oli amstaffin tyyppinen ja kokonaan musta.

Olin tämän kolmikon kanssa lenkillä ja se oli hirveää säätöä. Kaikki menivät eri suuntiin ja hihnat putoilivat käsistä. Mutta Taro oli arvokas, hidasliikkeinen vanha herra, joka totteli todella hyvin. Husky-akita oli hellyydenkipeä, koko ajan pusuttelemassa. Amstaffi oli kovaluontoinen ja tykkäsi kun sitä rapsutti leuan alta.

Jokainen oli oma tyyppinsä, mutta jokaista rakastin kovasti. Se oli ihana uni, vaikka vaivaa siitä kolmikosta oli roppakaupalla.

Murrosiän mytologiaa

2009-04-08T12:27:00.002+03:00

Koirilla on erilaisia kehitysvaiheita, aivan kuten ihmisilläkin. Taro kävi pienenä läpi mörkövaiheen, jolloin kaikki asiat olivat kammottavia ja maailma täynnä mörköjä. Nyt on vuorossa se pelätty murkkuikä. Vai onko kyse jostain muusta?

Aloin pohtia miten murkkuilu Tarossa näkyy. Merkkejä on vaikka kuinka paljon enkä ole kokemuksieni kanssa yksin. Lainaukset otin koiran murkkuikään liittyvästä vanhasta keskustelusta, Koirat.comista.

Yksi yleisimmistä murkkuiän oireista vaikuttaa olevan korvien katoaminen. Jo opitut käskyt "unohtuvat", kun muu maailma vie mukanaan. Keskittymiskyky romahtaa eikä kouluttaminen enää onnistu vanhaan malliin. Muut koirat ja tuoksut alkavat kiehtoa.

Mutta keskittymiskyky tippui täysin nollaan, se alkoi ottamaan häiriötä toisista koirista esim. treeneissä ihan älyttömästi ja samalla aloitti toisille uroksille pullistelun.

Tarolla on ehdottomasti nähtävissä keskittymiskyvyn akuuttia puutetta. Se ei intoudu samalla tavalla omistajan kanssa puuhaamisesta ulkosalla, kun on narttujen tuoksuja nuuskittavana ja muita koiria vahdattavana.

Tässä vaiheessa jätimme uusien asioiden opettamisen kokonaan ja keskityimme siihen, että ne tietyt perusasiat tehdään meidän ihmisten haluamassa järjestyksessä. Koiralta onkin ihan turhaa siinä vaiheessa vaatia kauhean paljon aivojen käyttöä, koska se tuntuu olevan mahdotonta.

Toiset sanovat, että koirilla ei ole murkkuikää, vaan sukukypsyyteen liittyvää laumajärjestyksen hakemista. Aina laumajärjestystä ei haeta oman perheen sisällä, vaan toiminta heijastuu vieraisiin ihmisiin ja koiriin.

Koira, jonka ympäristössä on runsaasti vaihtuvia ja/tai epävakaita tekijöitä, kuten kaupungissa asuva perheen ainoa koira, saattaa kanavoida paikkansa etsimistä ympäristöön, esim. vieraisiin koiriin.

Taro ei tunnu niin sanotusti testaavan ja haastavan meitä. Päin vastoin, siitä on tullut lempeämpi ja läheisyydenkipeämpi. Sisällä, perheen kesken se on ruvennut käyttäytymään tietyllä arvokkuudella ja rauhallisuudella. Eli voisiko kyseessä olla pikemminkin Taron kehittyminen pennusta urokseksi? Hormonit jylläävät sukukypsyyden kynnyksellä. Mutta eikö murrosiässä olekin kyse juuri aikuistumisesta?

Sukukypsäksi tuleminen on näkynyt koirien käytöksessä varsinkin uroksilla hajuista kiinnostumisena ja kiinnostuksena muihin koiriin. Tällöin koiran keskittymiskyky on saattanut olla hieman hakusessa, mutta palautunut kuitenkin kohtuu nopeasti. Näinä aikoina en ole opettanut koiralle mitään uutta, mutta osattujen asioiden suorittamista olen kuitenkin vaatinut.

Kutsutaan sitä murkkuiäksi tai joksikin muuksi, on kuitenkin selvää, että koirassa tapahtuu hormonaalisia muutoksia tietyssä iässä. Tämä taas vaikuttaa luonteeseen, joskus enemmän ja joskus vähemmän.

Muutoksen kurimuksessa kannattaa keskittyä vahvistamaan jo opittua ja puuhaamaan kaikkea mukavaa koiran kanssa. Liikkaa uutta ei kannata opetella, jos koiran keskittymiskyky on kadoksissa.

Nyt siis tavoitteenamme on parantaa Taron keskittymiskykyä ja vahvistaa rauhallista mielentilaa. Lenkeillä teen sen kanssa pieniä tottishetkiä. Kutsun sen luokse, laitan istumaan ja vaadin katsekontaktin. Sitten palkkaan ja matka jatkuu. Palkkaan myös sivulla kulkemisesta ja kontaktin ottamisesta.

Kevään herääminen

2009-04-05T13:43:00.002+03:00

Kuka joskus muinoin pelottelikaan, että koiraa on kauheaa viedä ulos koiranilmalla. Silloin, kun normaalisti kurkkaisi ikkunasta ulos ja käpertyisi sohvalle viltin alle teekupin kanssa. Kevät on juuri sellaista aikaa. Hesarin kolumnistikin julisti, että huhtikuu on inhottavin kuukausi kaikista. Koko viikonlopun on satanut vettä, maa on mutainen ja kurainen.

Ja me ollaan Taron kanssa nautittu siitä täysin rinnoin! Lenkkipolut ovat hiljaisia, vain linnut laulavat kevyessä kevätsateessa. Maa tuoksuu ihanalle, metsässä vasta upeaa onkin. Kevään tulemisen voi kuulla ja haistaa. Kulkeminen on helppoa, kun jäät ja lumet ovat sulaneet.

Eilen oltiin kaksi tuntia kävelyllä enkä muista milloin olisi viimeeksi ollut niin hauskaa. Silloin kun muut jäisivät sisätiloihin, me Taron kanssa vasta päästään nauttimaan. Taro testaa jokaisen lätäkön, ihmettelee juoksevia vesipuroja, tunkee naaman syvälle sammaleeseen ja ruohoon. Lintujakin ihmetellään. Minä nautiskelen siitä, että metsät ja polut kuuluvat kerrankin vain meille.

Keväinen, harmaa sadepäivä on upeaa aikaa. Vielä pitää jaksaa kesän helteiden yli, että pääsee nauttimaan taas syksyn sateisista aamuista.

Entä jos...

2009-04-02T13:21:00.002+03:00

Kaikki tietävät, että jälkiviisaus on turhuutta. Silti on joskus ihan ajatusleikkinä hauskaa pohtia, mitä tekisi toisin jos saisi uuden tilaisuuden. Kun on saanut kokemusta koiran kanssa, rupeaa huomaamaan mitä kaikkea olisi kannattanut tehdä eri tavalla. Toisaalta tajuaa myös missä on toiminut juuri oikein.

Kaikkein merkittävin juttu, mitä nyt tekisin eri tavalla, on muiden koirien kanssa toimiminen. Nyt opettaisin Tarolle, että toisen koiran luokse pääsee vain ottamalla omistajaan kontaktin. Lisäksi toisten koirien kanssa puuhaaminen ei ole kuin villi länsi, vaan välillä leikit täytyy keskeyttää omistajan kehotuksesta. Jo ihan pienelle pallerolle olisi pitänyt näyttää, miten toimia kun kadulla tulee toinen koira vastaan.

Miksi en sitten näin tehnyt? En ymmärtänyt Taron innostusta muihin koiriin. En uskonut, että mitään ongelmia kehittyisi siitä, että muut koirat ohitetaan lähinnä hihnan avulla. Pidin hirveän tärkeänä, että pentu saa hirveästi koirakokemuksia. Pidin vähemmän tärkeänä, että pentu oppii tottelemaan muista koirista huolimatta. Arvelin, että sen ehtii myöhemminkin. Ei muuten ehdi. Nyt se vaatii aivan hurjasti harjoittelemista eikä niitä tilanteita ole helppo harjoitusmielessä lavastaa.

Toinen juttu minkä tekisin toisin, on koiran ohjaaminen hihnalla. Nyt panostaisin enemmän siihen, että pentu oppisi seuraamaan minua eikä hihnaa. Taro kulkee hihnassa nätisti, mutta on oppinut reagoimaan enemmän hihnan liikkeisiin ja kiristymisiin kuin ihmisen liikkeisiin. Hihnalla Taroa on helppo ohjata, mutta ilman hihnaa ei. Tämä on varmaan aika klassinen juttu, mikä tapahtuu kun koiraa on pakko jo pentuna lenkittää lähinnä hihnassa.

Miksi en alusta asti yrittänyt ohjata suullisesti? On helpompaa ohjata hihnalla. Kun pennulle pitää opettaa miljoonaa muutakin asiaa, unohtuu jotkut ulottuvuudet helposti. Ja kaupunkikoira on 90% ajasta hihnassa.

Muuten hihnakulkemisen opettaisin aivan kuten nytkin. Taro ei vedä, paitsi kovasti innostuessaan. Aina kun hihna kiristyy, omistaja pysähtyy kuin kivenlohkare. Tällä olemme saaneet mukavasti hihnassa liikkuvan shibasen.

Olen myös tyytyväinen siihen, miten olemme opettaneet Taron ottamaan kontaktia monissa tilanteissa. Se hakee omistajan katsetta ja osaa olla kuulolla. Siksi treenaaminen on Taron kanssa kivaa. Häiriöiden kanssa pitää tätä harjoitella vielä enemmän. Tärkeintä on kuitenkin se, että Taro osaa ja haluaa oppia.

Taro osaa leikkiä ihmisen kanssa, se on mukavaa. Tämäkin on vaatinut työtä ja yhteistä opettelua. Pienissä painileikeissä Taro käyttää hampaitaan hyvin hellästi, melkein jopa lempeästi. Se lopettaa heti, jos ihminen osoittaa eleillään ja äänellään, että ei enää halua. Painihetket Taron ja avomiehen välillä on upeaa katsottavaa! Pojilla on niin hauskaa ja koko ajan säilyy yhteisymmärrys.

Ehkä kuitenkin suurin juttu mitä tekisin toisin, on relaaminen pennun kanssa! Ensimmäinen oma pentu oli kova paukku eikä aina tajunnut nauttia siitä oppimisen ja kasvamisen vaiheesta. Nyt osaisin olla jo vähän enemmän löysin rantein. Ja monet shibamaiset metkut olisivat jo tuttuja eikä ääniasekaan niin kovasti säikäyttäisi. Siksipä ajatus toisesta shibasta kiehtoisi: pääsisi uudenlaisen tapauksen kanssa oppimaan taas uutta!

Jee! Onnistumisia!

2009-03-20T15:44:00.004+02:00

Vaikka taas kerran flunssa iski ja pää on täynnä räkää, niin pakko oli tulla purkamaan mahtavaa onnistumisen tunnetta. Se sai alkunsa eilen, kun olimme päivälenkillä (kuten flunssakin). Oltiin ulkona pojun kanssa ihan ruuhka-aikaan ja paljon koiria oli liikenteessä. Mentiin kaikki ohitukset erittäin mallikkaasti!

Parissa ohituksessa oli pakko pysähtyä, kun rupesi toisen koiran lähestyminen kiihdyttämään, mutta muuten oli täydellistä. Tuli taas vahva usko siihen, että tekemällä koiran kanssa oppii.

Todella paljon oma asenne auttaa. Kun itse menee reippaasti ja epäröimättä, tarttuu sama fiilis koiraankin.

Rakkaudesta koiriin

2009-03-19T11:00:00.002+02:00

Koiran kanssa eläminen on välillä puhdasta mysteeriä. Ihmisen on hyvin vaikea päästä toisen eläimen pääkopan sisälle ja ymmärtää sen aivoitukset. Kokemuksen myötä toki oppii, sitä ennen on hapuiltava epävarmuudessa. Koira sen sijaan tuntuu olevan ihmistä herkempi ja terävämpi tulkitsija, joka oppii nopeasti arvioimaan ihmisen olotiloja ja mielenliikkeitä.

Nyt kun Taro on 95 prosenttia ajasta enkeli, on vaikea hahmottaa mikä siitä tekee pikku pirun toisten koirien läheisyydessä. Sisällä ollaan rauhallisesti, relataan ja leikitään, nautiskellaan yhdessäolosta.

Ulkona puuhaillaan, tehdään temppuja ja tutkitaan maailmaa. Mutta kaikki muuttuu, kun näköpiiriin tulee koira. Silloin Taro valpastuu ja jää tuijottamaan intensiivisesti. Toinen koira on kiehtova, innostava, jännittävä ja ehkä hieman pelottava. Jos toinen tulee tarpeeksi lähelle, on tiedossa pomppimista ja kiihtynyttä poukkoilemista. Rähinöitäkin tulisi ilman omistajan tarkkaavaisuutta ja possunlihasuikaleita.

Koiran kohtaamisen jälkeen hajut ottavat vallan. Taro kiihtyy koirien hajuistakin, seuraa niitä innokkaasti nuuskuttaen ja ympäröivän maailman unohtaen. Toisen koiran kohtaaminen on kokonaisvaltainen tapahtuma, jonka jälkeen Taro on hyvin hektisessä mielentilassa.

Tällaisiin asioihin ei yksinkertaisesti osannut varautua. Toki pitää mennä itseensä ja miettiä missä on mennyt metsään. En ole opettanut Taroa olemaan tyynesti toisten koirien lähellä. Nyt se tuntuu olevan vaikeaa, kun koirista on jo tullut niin innostava ja jännittävä asia.

Tietenkin Taron luonne myös vaikuttaa. Se on muutenkin kiihkeä ja lyhytpinnainen. Kokenut koirakonkari olisi varmasti osannut koiran luonteen perusteella ennakoida ja suunnitella koulutuksen toisin.

Alan vähitellen tajuamaan, miten hurjan haasteen edessä ensimmäistä koiraa hankkiva onkaan. Kaikkea ei voi ennakoida eikä oman käytöksensa vaikutuksia koiraan pysty ilman kokemusta täysin arvoimaan. Monet asiat pitää oppia ihan kantapään kautta, kirjatiedosta ei ole niinkään apua. Ja jos vielä pitäisi ymmärtää mistä mikäkin käytös johtuu, voi upota vain syvemmälle mysteerin suohon.

On siis pakko vain toimia, yrittää löytää sopiva keino kohdata haastavat tilanteet.

Onneksi kyse on lähinnä innostuksesta eikä aggressiivisuudesta. Innokkuus jotenkin kuuluu Taron luonteeseen, aggressiivisuus taas ei sovi millekään kotikoiralle. Odotan mielenkiinnolla, miten tilanne kehittyy Taron kypsyessä. Siihen asti ulkoillaan possusuikaleiden kanssa!

Kiltti poika

2009-03-13T14:37:00.004+02:00

Pohdiskelin tässä hyvin menneen koulutussession jälkeen, että kaiken kaikkiaan Taro on hurjan kiltti ja tottelevainen poika. Saimme kouluttajaltamme positiivista palautetta: Taro keskittyy hyvin ja oppii nopeasti. Siitä tuli hyvä mieli, vaikka oikeastaan tiesin sen jo.

Kuten olen joskus kertonutkin, toisten koirien ohittaminen on meille ongelma. Uutena vuotena paukut saivat Taron lukkoon, senkin voi siten ongelmaksi laskea.

Mutta muuten ongelmia ei ole. Taro käyttäytyy hyvin ja tottelee kohtuullisesti. Toki nuorella koiralla keskittyminen joskus herpaantuu ja muut koirat ovat monesti kiehtovampia kuin omistaja, mutta nämäkin ovat aika- ja koulutuskysymyksiä.

Koirapalstoja seuraillessani nousee esille monia yleisiä ongelmakäytöksiä. Monesti nämä ovat epäjohdonmukaisen omistajan tai koulutuksen aiheuttamia. Joskus koira on vaan päässyt itsekseen vahvistamaan epätoivottua toimintaa.

Hyvä esimerkki tästä on ruoan varastelu. Mikäs nyt sen ihanampaa, kuin salaa napata makkara pöydältä. Taro on kerran tätä yrittänyt. Se kauhistui yrityksestään niin paljon, että pudotti makkaran käskemättä maahan ja vetäytyi nöyrästi sivummalle.

Emmekä me ole koskaan sitä varastelusta edes päässeet torumaan! Silti se tiesi tehneensä väärin. Pienestä pitäen sääntönä on ollut, että lattialla saa makoilla vaikka sisäfilepihvi, mutta siihen ei kosketa ilman lupaa. Voimme huoletta jättää ruoat vaikka sohvanreunalle ilman, että Taro niihin koskisi.

Kuvassa Taro odottaa ulospääsyä. Sille on pienestä pitäen opetettu, että sähläämällä ei pääse ulos. Nyt poika menee käskemättä syrjempään odottamaan, että saa luvan lähteä ovesta ulos. Ulkona se ei vedä hihnassa eikä tuo ohitusongelmakaan ole pahimmasta päästä. Taro ottaa hyvin kontaktia ja tottelee käskyjä. Luoksetulokin on sen verran varma, että pakenevan kanin perästä olemme sen saaneet kutsuttua takaisin. Sataprosenttisesti emme Taroon vapaana luota, mutta melko lähellä sitä olemme.

Taro on epäluuloinen vieraita kohtaan, mutta omiensa kanssa se tulee erinomaisesti juttuun. Tuttuja tervehditään riemukkaasti, heille esitellään lelut ja luut. Lastenkin kanssa poju on yllättävän kärsivällinen!

Vanhemmiten rapsuttelut ja läheisyys ovat tulleet koko ajan tärkeämmiksi. Tässä Taro nautiskelee kaularapsutuksista. Jos haluaa päästä Taron suosioon, kannattaa rapsuttaa kunnolla kaulanseutua.

Rauhoittumisen merkkejä on koko ajan ilmassa. En olisi osannut puoli vuotta sitten kuvitellakaan, että Taro silminnähden nauttisi rapsuttelusta ja läheisyydestä. Nyt se jopa tulee puskemaan ja tunkee kainaloon, aivan kuin kissa! Treenaaminen on koko ajan hauskempaa, kun keskittymiskyky kasvaa. Vielä tuo on pieni sähikäinen, helposti innostuva ja toimelias. Eikä sen tarvitse koskaan muuttuakaan.

Tunnelmia shibatreffeiltä Vol. 2

2009-03-11T14:21:00.009+02:00

Shiboilla oli kielennäyttökisat. Taro aloitti.

Zara seuraavaksi.

Mitsu osoittikin olevansa tiukka, hurja tyttö.

Sehän ei Taroa hidastanut. Sen makuun taitavat olla vähän rajummat misut.

Taro ja Hemi olivat hieman nokkapokassa, sillä Taro ei tykännyt kun nuori kolli yritti lähestyä hänen naistaan.

Mitään vakavaa ei kuitenkaan sattunut, Hemi pysytteli kohteliaan etäisyyden päässä, kun don juan vokotteli ladya.

Ja keksiihän nuori shiba hauskaa ihan itsekseenkin. Pieni ralli piristää aina.

Lopuksi vielä aivan ihana kuva pirteästä Zarasta.

Tunnelmia shibatreffeiltä Vol. 1

2009-03-04T17:45:00.008+02:00

Shibamaista riehumista, juoksentelua ja ärhentelyä.

Taro löysi rakkauden. En tiedä oliko tunne molemminpuolinen. Tosin Taro tuntuu tällä hetkellä rakastavan melkein jokaista vastaan tulevaa narttukoiraa...

Ja lopuksi pari kaunista kasvokuvaa.

Lisääkin touhukuvia löytyy, tosin moni niistä oli melko huonolaatuisia. Laitan niitä kuitenkin pian lisää näkyville.

Suuri maailma

2009-03-03T12:10:00.000+02:00

Pieni shiba.

Myyriä mä metsästän

2009-02-27T14:25:00.014+02:00

Suuri metsästäjämme paljastui vähemmän lupaavaksi metsästyskaveriksi suurriistan suhteen. Mieheni kaatama villisika aiheutti lähinnä pelkoa ja epävarmuutta eikä jäljenkään seuraaminen metsään innostanut. Kuka nyt haluaisikaan seurata pelottavaa karvakasaa hämyiseen metsään?

Tässä tietenkin näkyy se, että Taroa ei olla ihan pikku pennusta asti totutettu villisian hajuun eikä sille ole oikeastaan opetettu miten moisiin petoihin suhtautua.

Pienen oranssimme taipumukset taitavat olla siellä pienriistan puolella. Lintumetsälle ehkä? Saa nähdä, voi olla että poju saa harrastaa metsästystä ihan omaksi ilokseen, omalla kissamaisella tyylillään.

Viron reissulla Taro pääsi pellolle myyriä katsastamaan. Poika osaa olla skarppina, kun on kyse pienistä vipeltäjistä.

Katse tarkkana ja selkä kaarella. Tästä asennosta on hyvä ponnahtaa liikkeelle.

Ja sitten pää taas mättääseen.

Näitä pikkuisia Taro metsästäisi aina ja kaikkialla, mutta silti alan vakuuttua, että tuolla kaverilla ei ole mikään erityisen vahva riistavietti. Sen kun saa käskettyä kaninkin ajosta takaisin eikä sillä ole tapana lähteä seuraamaan jälkeä itsekseen. Tänään lenkillä ohitimme valtavan parven sorsia. Taro kiinnostui ja tuijotteli, mutta lähti kyllä liikkeellekin käskystä eikä kinunnut lintujen perään. Joko se on hyvin tottelevainen (niin varmaan...) tai sitten vietti ei ole kovin vahva.

Olenkin tässä pohtinut saalis- ja riistavietin eroa. Saalisvietti on ymmärtääkseni pakenevan saaliin perään lähtemisen kynnys ja intensiteetti. Mielestäni tämäkään ei ole Tarolla aivan mahdoton vaikka jossain tilanteissa se ilmenee hyvin vahvana.

Riistavietti on ilmeisesti sitten hajun perään lähtemistä ja saaliin ajamista vaikka sitä ei näkisikään. Näin olen asian tulkinnut. Tätä ei Tarolla aivan hirveästi ole, vaikka myyrät kyllä saavat kyytiä ihan hajun ja kuulon perusteella.

Shiba vaatii pitkää pinnaa

2009-02-20T16:36:00.002+02:00

Pitäähän koiralla olla pari valikoitua temppua, jolla saa omistajan verenpaineen nousemaan.

Taron Top 5 vinkkiä omistajan ajamiseksi hulluuden partaalle.

1. Kadota korvat. Esitä kuin et kuulisikaan omistajan kutsua. Vaikutuksen saa varmistettua kääntymällä vilkaisemaan huhuilevaa omistajaa, ja sitten pakenemalla toiseen suuntaan ilkamoiden.

2. Tuijota. Istu omistajan eteen ja suuntaa häneen anova, avuton katse. Ilmaise tylsistymistäsi ja huomiontarvettasi huokailuilla. Jatka, kunnes omistaja luovuttaa.

3. Mourua julkisilla paikoilla. Mitä enemmän porukkaa, sen parempi. Nosta kuono kohti taivasta ja anna palaa. Säälittävä maukuna on tehokkainta. Pian muut ihmiset katsovat omistajaa paheksuen: mitä ihmettä tuo hirviö tekee tuolle söpölle ketunpojalle! Saat pisteet kotiin ja omistajasi häpeä on taattu.

4. Vedä hihnassa yllättäen suuntaan X. Tämä toimii erityisesti, jos syöksähdät taaksepäin tulosuuntaa kohti. Oman pikantin lisän saat tähän temppuun tekemällä sen esimerkiksi jäisessä mäessä.

5. Herätä talo yöllisellä vahtihaukulla. Mikään ei saa omistajan verenpainetta nousemaan yhtä tehokkaasti, kuin oikein ajoitettu aamuöinen yllätyshaukku. Jatka, kunnes omistaja nousee torumaan. Hiljene kiltisti ja odota, että omistaja palaa sänkyyn. Kruunaa ruljanssi vielä parilla lyhyellä ilmoitushaukulla heti, kun omistaja on vaipumassa takaisin uneen.

Liikkuva koira ei sammaloidu

2009-02-19T11:55:00.003+02:00

Olen monesti miettinyt, että saakohan Taro kanssamme riittävästi liikuntaa ja aktiviteetteja. Tuntuu, että jotkut ihmiset pystyvät omistamaan kaiken vapaa-aikansa koiralle tai koirille. Minä en siihen pysty. En ole niin sanottu koirahullu. Minulla ei ole haaveissa ruveta superharrastajaksi, jonka intohimona on koirat. Tarosta on tullut yksi osa elämääni. Toki tärkeä sellainen, mutta ei ainoa elämäni keskeinen asia.

Koirat.comin keskustelupalstalla joku aloitti aiheen koiran liikkunnanmäärästä. Odotin himoharrastajien rynnistävän paikalle ja hiljentävän tavallisten ihmisten kokemukset. Kuka kehtaa enää kertoa, että lenkittää koiraansa hihnassa noin 1,5 tuntia päivässä, kun joku on käynyt kuvailemassa ihailtavan aktiivista elämää treeneineen ja 4 tunnin metsälenkkeineen.

Keskustelusta tuli kuitenkin hyvin avartava. Suurin osa harrastajista on ihan tavallisia ihmisiä, jotka vievät koiraansa lenkille noin 2 tuntia päivässä, jos sitäkään.

Moni keskustelija rohkeasti myönsi sen, että ei se koira päivittäin pääse vapaana kirmailemaan. Aamulla ja illalla monet vievät koiransa vain lyhyille pissityksille, ja päivässä on se yksi pidempi lenkki. Osa myös tunnusti, että jos on ollut rankka päivä töissä, jää koiran pidempi lenkki puoleen tuntiin.

Ihailen himoharrastajia, joiden elämän ykkösjuttu on koirat ja niiden kanssa tekeminen. En ole itse sellainen eikä minusta sellaista tulekaan. Taro ei vienyt elämääni uuden intohimoisen harrastuksen suuntaan.

Intohimo minulla kyllä on: antaa shiballeni paras mahdollinen elämänlaatu. Käymme lenkeillä keskimäärin 2-3 tuntia päivässä. Ja leikkiminen on taas Taron intohimo, sitä teemme päivittäin. Luulisin, että siinä on ihan hyvä peruspohja riittävälle liikunnalle.

Uskoisin, että aika moni koiranomistaja kärvistelee huonon omatunnon kourissa: annanko minkä tarpeeksi koiralleni? Minä päätin ottaa projektikseni päästä eroon moisista omantunnon pistoksista. Koira on paras mittari. Jos se vaikuttaa iloiselta, energiseltä ja tasapainoiselta, niin ei voi olla menossa pahasti pieleen.

Ihaninta Tarossa on se, kun se pihalle päästyään juoksee villin ringin ja palaa omistajan eteen tehdäkseen innokkaan leikkiinkutsun. Sitten vähän ajetaan takaa, painitaan tai heitetään palloa. Näistä pienistä vihjeistä huomaan, että Taro tykkää kanssamme puuhata ja pitää meitä ihan mukavina seuralaisina. Mikäs sen parempaa.

Naks, naks naksutin

2009-02-17T09:54:00.005+02:00

Aloitimme pari viikkoa sitten koirakoulun, jonka aikana on tarkoitus oppia kouluttamaan koiraa naksuttimella. Naksutinkoulutus on aivan oma taiteenlajinsa, siitä kiinnostuneet voivat lukea lisätietoa täältä. Naksutin on välineenä kätevä: pieni, käteen ja taskuun mahtuva laatikko, joka painettaessa päästää hyvin selkeän ja kuuluvan naksahduksen. Valitsin tuohon kuvaan esimerkin naksuttimista, jollaisen mekin nyt hankimme. Kuva on otettu brittiläisestä verkkokaupasta, josta muuten löytyy uskomaton määrä naksutteluun (ja muuhunkin) liittyviä tuotteita.

Lyhykäisyydessään naksuttelun idea on tämä: ilmoittaa koiralle naksuäänellä se tarkka hetki, jolloin koira toimii oikein. Oikeasta toiminnasta otetaan ikään kuin valokuva painamalla naksua juuri oikealla hetkellä. Taitavimmat kouluttajat osaavat ennakoida, jolloin naksu tulee juuri oikeaan aikaan ja koulutus sujuu nopeasti.

Ihan aluksi naksuva ääni liitetään miellyttävään asiaan: yleensä namiin. Tätä olemme nyt Taron kanssa tehneet. Eli naksautus, jonka jälkeen annetaan nami. Tätä toistetaan erilaisissa ympäristöissä, kunnes koira yhdistää kuulemansa äänen herkkuihin.

Toinen kotitehtävä koirakoulusta oli se, että aletaan naksauttaa kun koira ottaa katsekontaktin. Kontaktin ottaminen on Tarolla jo hallussa, joten menimme tähän vaiheeseen melko nopeasti. Heti kun koira katsoo kasvojani, naksautan ja palkkaan. Tein sitä jo pari kertaa lenkilläkin ihan vain testimielessä. Taro keksi idean heti ja haki aktiivisesti kontaktia vähän väliä.

Olin aluksi hieman skeptinen naksuttelun suhteen, mutta nyt alan innostua. On hienoa pystyä merkitsemään ja ilmaisemaan koiralle se tarkka hetki, jolloin koira toimii oikein. Valokuvavertaus avasi mieleni uusille mahdollisuuksille: naksutin on kuin kamera ja naksautettaessa se ottaa kuvan oikeasta toiminnasta. Tämä kuva vahvistuu koiran mielessä toistojen myötä ja yleensä tallentuu sinne.

Odotan innolla jatkoa! Nyt on ikävä kyllä jäänyt pari koulukertaa väliin, kun pojat olivat Virossa metsästämässä ja itse olen ollut flunssassa. Kotitehtäviä ollaan kuitenkin tehty ahkerasti.

Kaikkein kivointa on, että Taro näyttää naksuttekusta pitävän! Siitä näkee, miten se aktivoituu toimimaan ja miettii miten saisi naksuäänen aikaiseksi. Kun naksu lopulta kuuluu, se melkein hypähtää innostuksesta. Tuolla koiralla on kyllä suunnaton halu oppia.

Poikain leikit

2009-02-10T09:35:00.002+02:00

Käytiin tuossa jokunen viikko sitten pitkästä aikaa leikkitreffeillä Taron veljen ja isän luona. Taro ja iskä eivät ole tulleet enää aikoihin toimeen, mutta veljen kanssa meno oli railakasta. Molemmat pojat tuntuivat nauttivan täysin siemauksin vauhdista ja painileikeistä.

Välillä nähtiin hurjiakin ilmeitä, vaikka sulassa sovussa leikki eteni koko ajan.

Saatiin tallennettua aivan hulvaton ilme poikien leikeistä, Taron sietäisi päästä shibojen kauneusgalleriaan:

Metsän kutsu

2009-02-07T14:43:00.004+02:00

Vaikka saimme joululahjaksi hienon digijärjestelmäkameran, oli silti vaikeaa pysyä vauhdikkaan nuoren shiban matkassa. Tässä kuitenkin muutamia tunnelmia metsäreissulta.

Vauhtia riitti, meno oli suorastaan päätöntä! Korvatkin olivat osittain kadoksissa, poika vaan nautti metsän tuoksuista ja vapaudesta.

Pieni oranssi, suuri metsä.

Yhtäkkiä risukossa alkoi suhista. Maasto oli täynnä myyriä! Ne eivät tajunneet ihmistä pelätä, vaan juoksivat melkein kenkien päältä. Tarolla alkoi saman tien hurja metsästys.

Ensin nuuskitaan.

Sitten vaanitaan.

Varsinainen hyökkäys oli nopea kuin salama, ja saalis oli turvallisesti hampaissa.

Taron tähänastinen tapposaldo:
- 2 myyrää
- 2 hiirtä (surullinen kuolinvinkaisu tuntuu pahalta!)
- 1 kastemato (emäntä yllytti).

Piikkiä peppuun ja ruokaa nassuun

2009-01-23T10:28:00.003+02:00

Tänään käytiin ottamassa Tarolle vuosihuolto, eli rokotteet. Herraa rupesi jostain kumman syystä pelottamaan lekurin pöydällä, ja pieni pää olikin koko ajan piilossa minun kainalossa. Lopuksi Taro kajautti ilmoille närkästyneen shibakiljunnan, joka sai aseman kaikumaan ja lääkärin hämilleen. Lääkäri oli vieras, mikä oli harmi, sillä olisin halunnut kysyä allergia-asioista.

Tarohan oli eliminaatiodieetillä tuossa viime vuoden alkusyksystä. En ole muistaakseni palannut asiaan eliminaatiodieetin lopettamisen jälkeen. Palasimme melkein normaaliin ruokavalioon, paitsi että olemme jättäneet ruoasta pois vehnän ja maissin.

Taro syö Orijen-nappulaa, joka on sopinut erittäin hyvin. Ruoka on laadukasta: hyvät raaka-aineet, vähän hiilareita, paljon eläinperäistä proteiinia. Vaikka kaikkea hömppää ei pidä noista ruokamerkeistä uskoakaan, niin laatumittareista tärkein on ehdottomasti kohdallaan: nappula maistuu Tarolle äärimmäisen hyvin. Lisäksi ruoan sulavuus on hyvä.

Orijenin lisäksi ruokalistalla on rustoluut (naudan, poron), mahapullat, erilaiset lihat (ja sisälmykset), kananmuna ja NEU. Luita Taro saa useita kertoja viikossa, muita aineksia vaihtelevasti. Luut ovat lihaisia ja niissä on monesti mukana aimo annos rasvaakin.

Allergiaoireet ovat pysyneet poissa tällä ruokavaliolla. Silmät rähmivät ja vuotavat silloin tällöin, mutta lääkärin mukaan se on normaalia jos tilanne ei ole jatkuva. Yhteen nappulaan Taron silmät reagoivat vahvasti: ne vuosivat keltaista töhnää usean päivän ajan. Nappulassa oli ymmärtääkseni runsaasti vehnää, mikä voi olla oireilun syy. Toisin sanoen Taro saattaa olla vehnälle yliherkkä, allergiasta en sitten olekaan varma.

Ajattelin, että voisin testata noiden viljojen sopivuutta lisäämällä aina vähän yhtä viljalajiketta ruokavalioon. NEUssa on riisiä ja ohraa, mutta siitä en ole huomannut mitään oireita. Toisaalta Taro tuntuu pärjäävän tällä ruokavaliolla enemmän kuin hyvin, ja se taitaa olla tärkein mittari koiran ruokaa valitessa.

Ensi kerralla kuvia meidän metsälenkiltä! Taro oli hurja metsästäjä...

Vuosi shiban kanssa on opettanut nöyryyttä

2009-01-15T11:23:00.006+02:00

Eikös se aina kuulu alkavan vuoden teemoihin, että käydään hieman läpi vanhaa. Älkää pelätkö, en aio muistella, haikailla ja maalailla taivaanrantoja. Vähän ajattelin vain koota yhteen ajatuksia siitä, minkälaista on ollut ensimmäinen vuosi koiran-, tai paremminkin shiban omistajana (tai omistettuna, miten sen nyt ottaa). Aluksi kuitenkin vähän tulevaisuuden suunnitelmia.

Uusi vuosi alkoi ikävästi paukkuarkuuden kanssa, mutta sitä aletaan nyt työstämään. Pian alkaa tottiskurssi, eli poju pääsee purkamaan toiminnanhaluaan johonkin toivon mukaan hedelmälliseen. Keväällä aiomme kierrellä vähän mätsäreissä ja kesällä sitten ehkä näyttelyihin, jos siltä tuntuu.

Joku kysyi minulta, että onko tämä shiban kanssa eläminen nyt sellaista mitä olin toivonut ja kuvitellut. Ei ole. Se on täysin erilaista; tavallaan enemmän, tavallaan vähemmän.

Vuosi sitten tähän aikaan kuvittelin tietäväni koirista jotain ja käsittäväni minkälainen shiba on. Paukuttelin henkseleitäni ja suunnittelin miten täydellinen koiranomistaja minusta tulee, ja miten hyvin koulutan koirani.

Taro on tehnyt minut nöyräksi: tajuan, etten tiedä juuri mitään.

Ensinnäkin, Taro on aivan omanlaisensa persoona. Ei koiria voikaan niputtaa jonkun koulutusteorian alle ja kuvitella saavansa tuloksia. Yhtäkkiä käsissäni on älykäs, luonteeltaan hieman terävä ja aktiivinen nuori shiba, joka ei juuri ihmisestä välitä. Laumaviettiä ei ole nimeksikään, poika kulkee omia polkujaan. Ja juuri näistä syistä ihailen Taroa. Se on kuin kissa: lahjomaton, itsenäinen ja utelias.

Toiseksi, en tiennyt että koiralla voi olla niin paljon huumorintajua ja ihmisenlukutaitoa. Omat taidot tuntuvat niin vähäisiltä, kun joutuu pinnistelemään lukeakseen koiraansa oikein, ja samaan aikaan koira lukee sinua kuin avointa kirjaa. Ja se tekee jekkuja, osaa vetää juuri oikeista naruista. Ja olla niin älyttömän söpö.

Taro pitää vain tietyistä ihmisistä, muut saavat herran puolesta pysyä etäällä. Omiin ihmisiinsä Taro on sitoutunut, mutta ei ole todellakaan halinalle. Siksi ne pienet hellyyden hetket tuntuvat yhä tärkeämmiltä ja erityislaatuisimmilta. Tiesin shibojen olevan monesti pidättäytyväisiä, joten tämä piirre ei tullut yllätyksenä.

Yllätyksenä tuli Taron reaktioherkkyys: se reagoi kaikkeen, ja yleensä voimakkaasti. Sillä on aimo annos vahtiviettiä ja ääntäkin löytyy. Olin odottanut hiljaista, tyynen pohdiskelevaa koiraa ja sain käsiini vastakohdan. Toki Taro on nuori ja kehittyy, odotankin innolla minkälainen aikuinen tästä tyypistä tulee.

Oli upeaa havaita, miten nopeasti Taro oppii. Se vaatii asian kuin asian opettelussa 1-2 toistoa, ja tietää jo miten pitää toimia. Opetin sille äskettäin tassunantamista, turha temppu mutta hauska ajanviete. Tosin ei siinä aikaa kulunut: otin Taron tassusta kerran kiinni, sanoin käskysanan, toistin tämän vielä kerran ja kolmannella kerralla Taro ojensi jalan itse, kun minä sanoin käskysanan. Tämä on esimerkkinä siitä, miten nopeasti asiat jäävät Taron mieleen, sekä hyvässä että pahassa.

Kissamaisuutta lisää Taron nautiskelijan luonne: lampaantalja oman kodin lämpimässä nurkassa on ihanuutta, samoin pitkälle venyvät aamu-unet ja tietenkin herkkujen napsiminen.

Ongelmia on ollut, mutta ei ole tullut vielä sellaista vastaan, mitä ei olisi pystytty ratkaisemaan. On itse asiassa aika hieno fiilis, kun on voittanut vastoinkäymisiä ja päässyt koiran kanssa eteenpäin.

On ollut allergiaepäilyt, eliminaatiodieetit, julkisissa kulkuvälineissä matkustamisen ongelmat, hihnassa vetäminen, vaikeudet hoitotoimenpiteissä ja toisten koirien ohittamisessa ja niin edelleen. Kaikki tavallisia mutkia koiranomistajan matkassa.

Sitten on ollut niitä ihania juttuja. Taron suorittama huolellinen ja lempeä kasvojen ja käsien aamutarkastus- ja puhdistus. Iloinen kippurahäntä, joka viuhtoo puolelta toiselle kun tulen kotiin. Pienet täydellisen yhteisymmärryksen hetket. Taron käpertyminen syliin luun kanssa. Yhteiset leikkihetket. Kävelyt metsässä. Oivaltamisen ja oppimisen ilon näkeminen Taron ilmeestä.

Onko ollut sen arvoista? Kyllä vain.

Rakkaalla shiballa on monta nimeä

2009-01-14T11:14:00.003+02:00

Taron lempinimet Top 5.

1. Targovsky, josta myös lyhennelmä Govsky. Monesti muodossa Taro Targovsky. Nimetty elokuvaohjaaja Andrei Tarkovskyn mukaan.

2. Tabasco. Tulinen, pieni ja oranssi.

3. Herra Huu.

4. Erinäiset hellittelynimet: Papu, Kettu, Kitsune.

5. Attila the Hund. Riehuu ja tuhoaa hullunkiilto silmissä. Tuttu pentuajoilta.

Pelkotiloja uuden vuoden kunniaksi

2009-01-02T17:47:00.003+02:00

Tietenkin huono onni potkii päähän. Tarolla oli kauhea uusi vuosi. Sen paukkukammo on aikamoinen, sillä vieläkään ei voi mennä ulos ilman pelkotiloja. Kiinni paukahtavat autonovet, roskiksen kannet ynnä muut sellaiset aiheuttavat pienimuotoisen paniikin. Koko vuodenvaihde meni vessassa tai makuuhuoneessa värjötellen. Ulkona ei voinut käydä, eikä voi vieläkään.

Outoa tässä on se, että kesällä Taro ei pelännyt ilotulitteita ollenkaan. Se ensin kuunteli ihmeissään, mutta tilanne meni ohi kun syötin sille namia ja keskityttiin leikkimään. Tätä saatiin kesällä treenata kolme kertaa eikä missään vaiheessa Taro osoittanut edes lievää hermostumista.

Taitaa olla tämän paukkuarkuuden syynä liian nopeasti tehty aseen paukkeeseen totuttelu. Totuttelu aloitettiin jo lähtökohtaisesti liian läheltä, ja Taro vietiin lähemmäs ääntä liian nopeasti. Silloin se ei kuulemma mennyt paniikkiin, mutta pyrki kyllä pois paikalta.

Se on ilmeisesti ollut Tarolle kuitenkin kovempi paikka, kuin miltä on ulospäin näyttänyt. Ei se nytkään vaikuttanut hysteeriseltä mitenkään, mutta se oli apaattinen, läähätti eikä suostunut syömään. Tänään aamulla ulkona se rupesi tärisemään, kun kuuli auton ajavan viemärinkannen yli.

On aika avuton olo, kun yhtäkkiä koira tuntuu pelkäävän ulkona kaikkia ääniä. Sisällä ei ole enää ongelmaa, vaikka televisiosta tai muualta tulisi mitä pauketta. Mutta ulkona pienikin kolahdus saa pojan täysin pois tolaltaan. Kaikkein eniten ottaa päähän se, että kesällä ei ollut mitään ongelmaa ja päästiin totuttamaan paukkeeseen positiivisella tavalla. Ja puoli vuotta myöhemmin on käsissä aivan hermoheikolta vaikuttava otus... Toivottavasti pelon saa totutettua pois, muuten en tiedä mitä tuon kanssa pitäisi tehdä.

Ensimmäinen joulu paketissa!

2008-12-29T13:31:00.005+02:00

Joulu on ohi, ähky hankittu ja Taro on täyttänyt yhden vuoden! Joulunaika oli Tarolle ihmeellistä: ihmiset pyörivät kotona, reissattiinn ympäriinsä ja sitten vielä se joulukuusi... Joulukuusen rungolle piti tehdä tietenkin täydellinen tarkastus- ja puhdistusoperaatio. Pari kertaa sai muistuttaa, että sen puun kimppuun ei mennä. Ihanin lahja oli vanha lampaantalja, jonka äitini antoi Tarolle joululahjaksi. Nyt missään muualla ei kannata nukkua, vaikka sohva edelleen houkuttaa, kun omistajien silmä välttää.

Ensimmäisen joulun kohokohta tuntui olevan lahjapaperien päätön repiminen ja niissä piehtarointi.

Toinen, myös ihmisten keskuudessa suosittu teema oli löhöäminen.

Nyt vuosikas Taro odottelee uutta vuotta ja ensimmäisiä ilotulitekokemuksia. Onneksi poju on kuullut pari kertaa aikaisemmin etäistä ilotulitteiden pauketta ja onhan sitä aseenkin paukkeeseen totutettu. Silti olen sormet ristissä, että mitään ahdistustiloja ei uudesta vuodesta synny.

Ketkuilua ja tonttuilua

2008-12-21T13:42:00.003+02:00

On tästä meidän Tarosta tullut aikamoinen kujeilija. Suorastaan velikulta, voisi sanoa. Paitsi että kaikki Taron kujeet eivät suinkaan herätä ihastusta.

Jos jokin piirre Tarossa hallitsee kaikkia muita, se on kärsimättömyys. Pojan pinna on lyhyempi kuin Anneli Jäätteenmäen ministerikausi. Jos se haluaa jotain, se haluaa sen nyt heti. Ei kohta, ei minuutin päästä, vaan nyt. Jos ei haluamaansa heti saa, alkaa naukuminen, mouruaminen ja yleinen venkoilu. Eikä se koskaan ole saanut heti haluamaansa, mutta aina se yhtä kärsimätön vaan on. Taro ei vaan malta.

Toinen nyt koko ajan vahvistuva ominaisuus on itsepäisyys. Tämän uskoisin olevan aika tyypillistä shiballe. Tahtojen mittelöä on vähän väliä, onneksi nyt ei mistään sen vakavammasta kuin kävelysuunnasta lenkillä.

Lisäksi Taro on vahvasti sitä mieltä, että kaikki asiat kuuluvat hänelle. Ja melko röyhkeästi se omansa yrittää saadakin. Pöydältä se ei uskalla ruokaa ottaa eikä meidän omistajien kädestä yritä napata. Vieraiden lähelle sen sijaan mennään ja aloitetaan loppumaton tuijotus: mitä ikinä sinä syötkin, anna se minulle.

Taro ei tunnu pummaavan perinteisellä tavalla käyttäen anovaa katsetta, kuola valuen. Shiban pummaaminen on pikemminkin vaatimista; aivan kuin kuningas vaatii hänelle kuuluvaa. Ilme on raivostuttavan ylevä ja tuntuu sanovan, että anna minulle se mikä minulle kuuluu.

Taro on myös loputtoman utelias. Kaikkea pitää nuuskia ja kokeilla hampailla. Pölyrätti on aina ihana ja pölyjen pyyhkiminen herättää ihastusta. Taro haluaa auttaa ihan kaikissa kodin askareissa! Harmi vaan, että auttamiseen liittyy paljon repimistä ja hämmingin aiheuttamista. Joulusiivouksen teen hätäisesti nyt, kun koira on miehen kanssa sukuloimassa. Muuten on kippura rätin jatkeena.

Kun pohdimme shiban ottamista, rodun harrastajat kertoivat, että kärsivällisyyttä ja huumorintajua shiban kanssa vaaditaan. Ja totta se on, enemmän kuin osasin kuvitellakaan.

Elämä shiban kanssa, kaikkine haasteineen, ei kyllä tule koskaan tylsäksi.

Vetäytyminen näyttelykehistä

2008-12-17T13:53:00.004+02:00

Tunnelma näyttelyaamuna oli rento. Taro ei vain tiennyt, että pian alkaa sellainen aistien vyörytys, että alta pois.

Voittaja 2008 näyttelyssä Helsingin Messukeskuksessa, tuomari Paula Heikkinen-Lehkonen totesi Tarosta seuraavaa:

Vielä melko kevyt kokonaisuus ja karvanlähtö on vienyt turkin, mikä korostaa kevyttä yleisvaikutelmaa. Kooltaan pienehkö. Hyvät pään mittasuhteet, mutta pää saisi olla voimakkaampi ja urosmaisempi. Tummat mutta pyöreät silmät. Hyvät korvat. Hieman pysty lapa ja olkavarsi. Erittäin ryhdikäs ja terhakka. Korkealle kiinnittynyt, tiukkakierteinen häntä. Hyvät takakulmaukset. Selvät värimerkit. Saa kauttaaltaan kehittyä ja vankistua, nyt kokonaisuus on narttumainen.

Arvosana oli H eli hyvä. Tuloksena tämä ei ole mitenkään mairittelevan hieno. Tuomarin silmää tuntui selkeästi miellyttävän suurikokoiset, tummat shibat. Ja olen siinä samaa mieltä, että Taro on pienikokoinen ja liian siro vaikuttaakseen jykevältä urokselta. Karvakin kun lähti, niin piskuinen otus tuo on. Ja nuori tietenkin vielä!

Näyttelyssä oli kyllä mukavaa, mutta nyt pidämme tauon. Taro oli taas melko hermostunut, vaikka tilaa oli enemmän kuin Vantaalla kuukausi sitten. Pojun temperamentti on sellainen, että se ei pärjää hyvin noin suurten häiriöiden alaisena. Se yrittää nuuskia kaikkia ja kaikkea, mennä sinne ja tänne, tutkia ja ihmetellä. Tästä seuraa ylivirittyneisyys ja Taro alkaa hermoilla. Se ei osaa rauhoittua.

Jatkamme kesällä mätsäreiden merkeissä, jos vaikka ikä ja kokemus tuota koiraa rauhoittaisivat. Ja muutenkin on ehkä hyvä antaa aikaa kehittymiselle, kun nyt jo kaksi kertaa Taroa on sanottu liian kehittymättömäksi.

Karvoja, ihania karvoja!

2008-12-06T15:05:00.006+02:00

Nyt se on tullut: Taron ensimmäinen karvanlähtö. Ja vielä olisi näyttely tiedossa Messukeskuksessa viikon päästä... Näyttelymaksu oli suolainen 70 euroa. Nyt vähän harmittaa, että tuli ilmoittauduttua kun poju on aivan kapisen ketun näköinen. No, harjoituksen kannalta otetaan, jos nyt tämä sisänäyttely olisi mukavampi kuin edellinen.

Tässä viiden minuutin harjaamisen lopputulos:

Jotkut sanovat, että koiraa ei kannattaisi harjata ennen näyttelyä, jos on karvanlähtö päällä. Tosiasia on vaan se, että näyttelyt ovat täysin toisarvoisia asumismukavuuteen verrattuna.

Kaksiossa kun asustaa tiiviisti kaksi ihmistä, koira ja rekkalastillinen karvaa, niin on harjaan (ja imuriin) pakko tarttua parikin kertaa viikossa. Onhan tuo koira silti niin säälittävän luikun näköinen, hyvä ettei iho paista pintakarvan alta. Kun katselen Taron ensimmäisen näyttelyn kuvia, on ero aikaimoinen.

Mutta näillä eväillä mennään ja hauskaa aiotaan pitää. Jos vain puitteet sen sallivat.

Shiba ja kivulias huumorintaju

2008-12-05T11:52:00.002+02:00

Shiba ja sen emäntä leikkivät sangen viihdyttävää leikkiä nimeltään Missä pallo?. Shiba tarkkailee emännän kädenliikkeitä ja pallo livahtaa tällä kertaa hupparin taskuun piiloon. Tämä on tuttu juttu shiballe, pitää vain katsoa missä kohtaa pullottaa ja siellä se pallo yleensä luuraa.

Mutta nyt on pilkettä silmäkulmassa. Emäntä huudahtaa:"Missä pallo?" Shiba katselee emäntää hetken pää kallellaan.

Sitten syöksy, loikka ja pienet hampaat napsahtavat suoraan... tissiin.

Auts.

Ensi kerralla emäntä ainakin muistaa laittaa rintaliivit.

Lunta, lunta, lunta!

2008-11-26T15:28:00.004+02:00

Koko Suomi menee kaaokseen, kun lunta sataa tuutin täydeltä. Junat myöhästelee, ihmiset murtaa jäseniään jäisillä kaduilla ja autot juuttuu hankeen.

Shiballe sen sijaan, ensilumi on kulta-aikaa. Eiköhän sama päde kaikkiin koiriin: talven ensimmäiset lumet aiheuttavat ihmetystä ja hauskoja hetkiä.

Taro suorastaan sekosi kinokset nähdessään. Lumessa piti sukellella, pöristä, pomppia, loikkia ja tuhista. Hihnakävelyistä tuli mahdottomia, tuntui kuin olisi superpallon kiinnittänyt narun nokkaan.

Oli kieltämättä huvittava näky, kun koira painaa tuhatta ja sataa siten, että vain korvat ja kippuranpää näkyy hangen alta. Herra siis kirjaimellisesti sukeltaa lumeen kuin oranssi, karvainen sukellusvene. Toinen kiva lumiharraste on loikkia tasajalkaa kaikilla neljällä jalalla, aivan kuin jonkinlainen kauris. Kyllä kaduntallaajilla oli ihmettelemistä, kun shiba pomppi neljällä jalalla hangessa leveä virne naamallaan.

Lumesta on kyllä huvin lisäksi hyötyäkin. Nyt ollaan muutaman kerran harrastettu lumijuoksua, eli etsitty syvin mahdollinen koskematon hanki, ja eikun juoksemaan. Pienelle shiballe ihmisen polveen ulottuva hanki on melko haastava lenkkimaasto, ja saa siinä omatkin jalat hyvää treeniä. Mikään ei ole mukavampaa, kun juoksemisen jälkeen köllähtää koiran kanssa hankeen lepuuttaamaan väsyneitä jalkoja. Suosittelen testaamaan lumijuoksua! Siinä saa energinen nuori koirakin virrat kulutettua loppuun.

Pyhä kolminaisuus

2008-11-06T14:27:00.004+02:00

Mielialan vaihtelut ovat tuttuja kaikille meille kaksijalkaisille. Ilmeisesti myös shibapoikamme Taro on ailahtelevien mielialojen mestari.

Sisällä Taro on yleensä melko rento ja rela, mitä nyt välillä vähän tehdään jekkuja ja nuuskutellaan äänekkäästi kulmia (tämä on oikeasti yksi Taron lemipuuhista: se menee huoneen nurkkaukseen, tunkee nenän aivan kiinni kulmaan ja nuuskuttaa sekä puuhkuttaa niin että talo raikaa!).

Jos tavallisen tasapainoinen Taro on unohtunut kotiin, niin ulkona on tyypillisesti matkassa joku näistä kolmesta hahmosta.

Buddha. Valaistunut ja henkevä hahmo, Buddha ei liikoja hötkyile. Hän astelee hitaasti, kuin pohdiskellen. Joitain ruohonkorsia tulee toki nuuskia, mutta niitäkin hyvin hitaasti, aivan ohimennen. Fyysinen maailma on harhaa. Buddhaa saa vetää perässä, maanitella ja houkutella liikkumaan. Buddha meditoi mielellään kadun kulmissa kaukaisuuteen tuijotellen, nenä vain hieman väristen.

Kristoffer Kolumbus. Rohkea tutkimusmatkailija uskaltautuu uusille reiteille vaaroista välittämättä. Kolumbus rakastaa vaeltamista, mielellään puolelta toiselle, edestakaisin. Tämä matkamies haluaa nähdä ja kokea kaiken, tutkia maailmaa sekä vasemmalle että oikealle. Välillä pitää palata taaksepäin, sillä jokin mielenkiintoinen jäi matkan varrella tutkimatta. Kolumbus on peloton ja aina valmis seikkailuun. Muita matkaajia pitää tuijottaa valppaana, saattavathan he tarjota uusia haasteita tutkimusmatkailijan arkeen.

Väiski Vemmelsääri. Täynnä jekkuja ja ilkikurisuutta, Väiski Vemmelsäärellä on aina pilke silmäkulmassa. Vemmelsääri poukkoilee ympäriinsä holtittomasti. Välillä tulee mieleen joku hauska käytännön pila, jolloin Väiski tulee lähelle ja tuijottaa kuin virnuillen. Tuijotuksen kohde varokoon, sillä pian pikku pilailija on näykkimässä pohjetta tai aloittamassa päätöntä juoksurallia. Rallit ovat Vemmelsäären lempipuuhaa, samoin kuin kovaa vauhtia eteenpäin pyrkiminen. Vemmelsäärtä ei ulkoiluteta, hän ulkoiluttaa sinua. Ja naurut on taattu.

Ehkä helvetti onkin olemassa - ja se on Vantaalla!

2008-11-04T16:03:00.002+02:00

Suomen seurakoirayhdistyksen näyttely Vantaalla viime lauantaina oli kuin Danten Helvetistä. Meteli, löyhkä ja tungos loivat todellakin ahdistavan ja stressaavan ympäristön. Sekä emäntä että koira olivat aivan ihmeissään. Suoraan sanottuna kauhistuin: tätäkö ne oikeat näyttelyt sitten ovat? Kaukana ovat pentunäyttelyiden laajat ruohokentät, avarat maisemat ja letkeä tunnelma.

Ihmiset kulkivat ympäriinsä hikisinä, hermostuneina ja toisiaan tönien. Koirat läähättivät, ärisivät ja haukkuivat toisilleen. Taro oli aivan stressaantunut ja luonteelleen täysin epätyypillisesti pyrki koko ajan syliin. Suoraan sanottuna olisin minäkin kaivannut turvalliseen syliin, meno oli sen verran hermoja raastavaa. Olemme siis Taron kanssa selkeästi siinä sielunkumppaneita, että kumpikaan ei pidä ahtaista tungoksista ja kovasta metelistä.

Tämä oli tosiaan ensimmäinen ns. virallinen näyttely meille. Osallistuimme junioriluokkaan, johon ymmärtääkseni saa osallistua 9-18 kuukautta vanhat koirat. Taro oli kehässä aivan sekaisin: se läähätti, yritti vetää sinne ja tänne ja pyrki avomiehen syliin. Viereisellä kentällä nainen liukastui pahasti ja kaatui koiransa päälle. Kehät olivat naurettavan pieniä ja lattiat liukkaita. Tarokin liukasteli pari kertaa, tosin ei pahasti.

Tuomari Maija Mäkinen antoi Tarolle arvosanan EH, eli erittäin hyvä. Arvostelussaan hän sanoi:

10 kk nuori uros, jolla hyvä koko, mutta jonka sukupuolileima saisi olla voimakkaampi. Kaunis pää. Hyvät korvat. Tummat silmät. Oikea purenta. Hyvä kaula. Kevyt eturinta. Runko tulossa. Tasapainoiset kulmaukset, hyvät käpälät. Vahva selkä. Hyvä kiertyvä häntä. Hyvä turkki ja värit. Kepeät liikkeet. Etuaskel voisi olla hieman pidempi. Esiintyy reippaasti, mutta tarvitsee lisää itsevarmuutta pöytäkäsittelyyn. Toivottavasti saa iän myötä lisää urosmaisuutta.

Arvio on kaiken kaikkiaan kohtuullinen, mutta parhaaseen arvosanaan se ei riittänyt. Pöydällä Taro oli tietenkin hermona, niin kuin kaikissa muissakin tilanteissa tuon päivän aikana. Antoi kuitenkin katsoa hampaat, mutta yritti kuulemma päästä avomiehen syliin vähän väliä.

Aika rankka kokemus tämä oli ja se sai todellakin pohtimaan tätä näyttelyissä käymisen nautintoa. Tuosta lauantaista nautinto oli kaukana, hammasta purren mentiin ja kun päästiin kehästä pois, niin äkkiä raikkaaseen ilmaan. Vaikka Taro olisikin ollut ihan rauhallinen, niin minä en. En voi uskoa, että mikään koira nauttisi tuollaisesta tilanteesta. Tuskin kukaan ihminenkään. Toivon mukaan tuo oli harvinaislaatuisen huonosti suunniteltu ja toteutettu näyttely.

Seuraava koitos onkin sitten joulukuussa Messukeskuksessa. Pääsee ainakin kotikulmilla näyttelyyn!

"Before me nothing but eternal things were made,
And I endure eternally.
Abandon every hope, ye who enter here."
- Dante

Villisialle kyytiä

2008-10-24T10:57:00.009+03:00

Virossa kaadetusta villisian possusta Taro sai nautittavakseen osista oudoimmat: sorkat.

Suurella innolla Taro kävi saaliiseen kiinni.

Poika rouskutteli niin keskittyneenä, että ei huomannut mitään muuta ympärillään.

Nautinto oli mitä ilmeisin.

Viron tuliaisia

2008-10-24T10:41:00.007+03:00

Heti aluksi, pahoitteluni että blogin päivittäminen on jäänyt vähille. Kun tekee koko päivän töitä tietokoneen äärellä, ei kotiin tullessaan millään jaksaisi avata taas konetta ja ruveta kirjoittelemaan. Huono syy, tiedän. Yritän parantaa tapani!

Lyhyt summaus Viron reissusta: pojilla oli railakkaat ajat lahden toisella puolen. Taro sai juoksennella metsissä ja pelloilla, olla melkein koko ajan vapaana hihnan kahleista. Mieheni kaatoi villisian ja Taro pääsi sitä kummastelemaan. Shibaa on vähän vaikea käyttää villisian metsästyksessä, mutta pääsipä poju nuuskimaan jälkeä ja tutustumaan riistaan.

Matka sujui kuulemma kepeästi eikä kuonokoppaakaan lopulta tarvittu. Automatka oli Tarolle tylsää, kuten yleensä.

Mutta entäs se vapaana juoksentelu sitten? Taro otti ilon irti, ja sukelteli mudassa aivan onnensa kukkuloilla. Mikä tuota shibaa vaivaa, kun se rakastaa noita mutalammikoita! Lopputulos oli hellyyttävä.

Ja pitäähän sitä mutaa maistaakin.

Ruohikossa oli ihanaa juoksennella. Näin pari videota, jossa onnellinen shiba hurjan kähinän saattelemana ravaa edes takaisin pitkässä heinässä. Vain kippura ja korvannypykät näkyivät. Onni vaan paistaa tuon otuksen naamalta.

Matka oli molempien poikien kannalta onnistunut. Kotiin saapui kaksi hyvin uupunutta kaverusta. Taro nukkui pari päivää melkein putkeen. Virossa oli kuitenkin niin paljon uutta: metsässä kaadettu villisika, avoimet pellot täynnä Taron rakastamaa mutaa ja korkeaa heinää, laivamatka lahden yli, isäntäväen peloton valkoinen kissa, aseen paukkeeseen totuttelu... Uupumus on sangen ymmärrettävää.

Seuraavassa blogimerkinnässä Taro upottaa hampaansa Viron tuliaisiin.

Shiba lähtee Viroon virkistymään

2008-10-12T18:27:00.004+03:00

Huomenna Taro ja avomies lähtevät lahden toiselle puolelle seikkailemaan. Tiedossa on metsässä samoilua, villisian sorkan nakertelua ja jos oikein hyvä tuuri käy, saattaa Taro päästä metsästämäänkin. Viettejä sillä ainakin siihen puuhaan on, mutta taidoissa taitaa olla toivomisen varaa.

Viroon menon huono puoli on se, että laivalla koiran pitää olla häkissä tai sillä pitää olla kuonokoppa. Koska meillä ei ole autoa, on häkkiä vähän hankala raahata mukana. Siispä kuonokoppa oli hankittava.

Kaikki, jotka tietävät mitään shiboista, voivat arvata miten Taro kuonokoppaan suhtautui. Se oli suorastaan järkyttynyt kokemastaan nöyryytyksestä. Ensin se yrittää raivoisasti saada koppaa pois, mutta jähmettyy pian paikoilleen ja näyttää äärettömän masentuneelta.

Kaikkea sitä pieni oranssi joutuu käymään läpi! Mutta eiköhän Viron laajat metsät piristä kummasti. Avomies hankki Tarolle myös pantaan killuttimen, jossa on nimi ja puhelinnumero.

Pidän kuitenkin sormet ristissä, että poju ei lähde harhailemaan hajujen perässä liian kauas. Huomioliivit ovat myös hankintalistalla, kun muuten tuota voi olla melko vaikea erottaa ketusta.

Minä jään tänne kaipaamaan poikiani, mutta toivon silti hyvää matkaa ja riistaa tuliaisiksi!

Vauhtia viikonloppuna

2008-10-06T18:47:00.005+03:00

Viikonloppu oli taas puuhaa täynnä, nuori herra ei ehtinyt paljon levähtää. Silti tuossa pirulaisessa vaan virtaa riittää, on se kumma otus. Itse sain jonkinlaisen flunssanpoikasen, mutta onneksi mies tuli reissusta juuri sopivasti oranssia vauhtihirmuamme juoksuttamaan.

Tarolla on yllättäen tullut mörköikä takaisin. Juuri ehdin luulla, että pahin on ohi, mutta yhtäkkiä asiat ovat taas alkaneet poitsua epäilyttää. Erityisen paheksuttavia ovat erityyppiset miehet ja Ihmiset Jotka Seisovat Väärissä Paikoissa.

Avomies sai osakseen kunnon haukut, kun oli leikkauttanut tukkansa lyhyeksi. Se pirulainen. Taro ei oikeasti meinannut uskoa, että isäntähän se siinä. Se haukkui ja puhisi eikä uskaltanut mennä lähelle ollenkaan. Ehkäpä se oli kritiikkiä kampausta kohtaan, mene ja tiedä.

Sunnuntaina oltiin shibatreffeillä, ja porukkaa oli paikalla oikein mukavasti. Kyllä shibatkin ovat vaan niin erilaisia persoonallisuuksia, että suorastaan kummastuttaa. Osa oli hyvin hillittyjä ja hiljaisia, osa taas äärimmäisen villejä ja äänekkäitä. Arvaatte varmaan kumpaan ryhmään Taro kuului. Mutta niinhän se on, että nuoriso aina jaksaa riehua ja aiheuttaa pahennusta. Sama sääntö pätee koiramaailmassa.

Hauskaa oli, vaikka en paljon ehtinyt ihmisten kanssa jutellakaan. Tuntuu, että tuon oranssin pirulaisen kanssa saa kasvattaa silmät selkään, että pysyy perillä sen metkuista.

Hiipivä tiikeri, kiljuva kippura

2008-10-01T10:33:00.002+03:00

Taron kanssa on mahdotonta ohittaa toisia koiria ilman suunnatonta sirkusta. Heti kun vastaan tulee toinen koirakko, Taro yrittää maastoutua painautumalla aivan matalaksi ja hiipimällä eteenpäin kuin tiikeri. Jos sen antaa toteuttaa itseään, lopputuloksena on riehakas hyökkäys toisen koiran päälle sen tullessa kohdalle.

Minulle on jäänyt täysin hämäräksi mistä tämä käytös johtuu ja mistä se on saanut alkunsa. Monet koiraihmiset sanovat, että vaanimista ei saa hyväksyä. Ymmärrän sen täysin, sillä toisen koiran mielestä vaaniva vastaantulija voi vaikuttaa potentiaalisesti uhkaavalta. Siksi olen reippaasti nostanut Taron jaloilleen ja yrittänyt pitää sitä liikkeessä.

Tämä ei kuitenkaan toimi vastaantulevien koirien kanssa ihanteellisesti, sillä Taro kiihtyy ja innostuu liikaa. Seurauksena on ylikierros ja rähinä. Kyse ei ole pelosta tai arkuudesta, vaan puhtaasta innosta. Tilannetta vaikeuttaa myös se, että joudun pitämään hihnan kireällä, jotta koirani ei pääse toisen luo toteuttamaan innokasta luonnettaan. Kiristyvä hihna, paine kurkulla ja into toisen koiran läsnäolosta on yhtä kuin pomppiva ja vinkuva shiba.

Asuinalueellamme liikkuu runsaasti koiria, joten tämä käytös on päässyt vahvistumaan paljon. Tiedän, että koiralle pitäisi opettaa vaihtoehtoinen tapa käyttäytyä tilanteessa. Tiedän myös minkälainen haluaisin, että käytös olisi: koira kävelee sivulla kiinnittämättä liikaa huomiota vastantulevaan koirakkoon.

Olen vahvistanut sivulletuloa, mutta tämä eliminaatiodieetti on nyt hieman hidastanut koulutusta. Ongelma on myös se, että Taro tosiaan menettää korvansa heti, kun toinen koira tulee näkökenttään, vaikka se olisi hyvin kaukanakin.

Tarvitaan enemmän toistoja ja vähemmän häiriöitä, jotta ohitukset saataisiin kuntoon. Taro osaa hienosti tulla vasemmalle sivulle ja kävelee pitkänkin matkan siinä. En vaadi kontaktia koko ajan, mutta yleensä Taro sitä ottaa; palkkion toivossa tietenkin.

Oman haasteensa tuo kuvioon shiballe tyypillinen luonne: ollaan niin itsepäisiä, että ei mitään rajaa. Jos jotain haluaa, niin se on saatava. Lisäksi käskyn antaessani saan välillä vastaukseksi vakaan katseen, joka tuntuu sanovan: mitä minä tottelemisesta hyödyn? Shiban kouluttaminen on tauotonta vaihtokauppaa. Anna jotain (mielellään jotain todella namia), niin saat jotain takaisin.

Kaduttaako koiran hankinta?

2008-09-22T15:46:00.003+03:00

Kysyin eilen avokiltani, että kaduttaako koskaan koiran hankinta. Lauantaina oli tullut juhlittua, ja sunnuntain autuas laiskuus painoi päälle. Ei jaksaisi nousta sohvalta.

Kun aloimme harkita koiran hankintaa, kuului varottavia ääniä kaikkialta: sitten ette enää voi mennä ja tulla miten halutte, aina joutuu säässä kuin säässä raahautua koiran kanssa ulos, olette sidottuja siihen kuin pieneen lapseen. Kaikki nämä toki hyväksyimme ja tiedostimme.

Sanon jokaiselle joka koiran hankintaa harkitsee: mieti miten paljon oikeasti jaksat. Olin suunnitellut Tarolle ja minulle tuhat yhteistä harrastusta, miettinyt miten paljon aion kaikkea treenata, puuhata ja kouluttaa. Mutta Taron kanssa samaan aikaan elämä tapahtui. Tajusin, että ei koira poista elämäni muita velvotteita. On työ, opiskelu, parisuhde ja ystävät.

Koiran kanssa ei voikaan puuhailla 24/7, ikävä kyllä. Syykin siihen on yksinkertainen. Energia ei riitä kaikkeen, on pakko priorisoida.

Monet koirajeesustelijat sanovat tietenkin, että koira tulee aina ensin. Voi olla. Ja usein tuleekin. Lauantai-illan riennoissa koira oli mukana, muuten olisi yksinäisyys venynyt liian pitkäksi nuoren shiban kannalta. Koira kulkee kaikkialla mukana, vaikka välillä saammekin kärsiä ikävystyneen shiban kiljunnasta ruuhka-ajan junassa. Kaikki tapahtumat ja reissut eivät ole koiran kannalta opettavaisia tai antoisia, mutta ainakin tottuu reissaammaan.

Kouluttaminen tapahtuu siinä sivussa, kaikkea yritetään opetella vähitellen. Mutta siinäkin tulevat oman persoonallisuuden rajoitukset vastaan: mieluummin pidän riehakkaan leikkihetken kuin treenailen tottelevaisuusliikkeitä. Koulutuskenttien sijaan suurimman ilon saamme pitkistä metsälenkeistä. Palkkiona on elämäniloinen otus, joka ei tosin reagoi jokaiseen käskyyn salamannopeasti ja ihmeellisellä tarkkuudella.

Mieheni vastasi: kyllä välillä kaduttaa.

Niin kaduttaakin.

Eikä pahinta ole sadepäivien lenkit, ne ovat sitä parasta antia. Pahinta on oman riittämättömyyden tunne, oman jaksamisen rajoihin törmääminen. Mutta aina kun tulee huono omatunto siitä, miten ei ollakaan loistamassa agi- ja tokokentillä, pitää vaan pistää lenkkarit jalkaan ja lähteä shiban kanssa syksyiseen viimaan ja sateeseen tarpomaan. Shiban ilo sateenkosteilla lenkkipoluilla pyyhkii murheet mielestä.

Eläinlääkärin vallankaappaus?

2008-09-17T16:57:00.008+03:00

Olen ruvennut pohtimaan eläinlääkärien valtaa. Lekurithan tienaavat aimo annoksen rahaa eläinrakkaiden, mutta kenties harhaanjohdettujen lemmikinomistajien kustannuksella. Missä menee eläinlääkärin vallan raja? Voiko kokematon koiranomistaja sanoa mitään vastaan eläinlääketieteen kokeneelle asiantuntijalle? Kehen sitten luottaa koiran terveysasioissa, jos ei eläinlääkäriin?

Aikoinaan Yleltä tuli dokumentti, jossa käsiteltiin koirien jalostusta. Tässä dokkarissa, Sairaat koiramme, puhuttiin eläinlääkärien mahdollisuuksista vaikuttaa perinnöllisten sairauksien leviämiseen. Muistaakseni yksi haastateltavista totesi, että eivät lääkärit halua puuttua koirien perinnöllisiin sairauksiin, hehän rikastuvat niiden kustannuksella. Tämä on varmasti osittain totta. Olisipa mielenkiintoista saada käsiinsä laskelmia siitä, kuinka suuri osa eläinlääkärikäynneistä liittyykään perinnöllisiin sairauksiin tai niiden tutkimiseen.

Näyttelyssä tuli jutusteltua Taron kasvattajan kanssa. Hän totesi reippaasti hyvin pian tavattuamme, että "taitaa olla eläinlääkäri käärinyt teidät pikkusormensa ympärille." Kyseessä on tietenkin Taron elimiaatiodieetti ja se lääkekasa, jonka jouduimme Taroon silloin aikoinaan kaatamaan. Kasvattaja viittasi toisin sanoen siihen, että meitä on tavallaan vedätetty, että olemme turhaan käyttäneet lääkkeitä ja kenties olemme turhaan tällä erikoisruokavaliollakin. Jäin miettimään tätä toteamusta, sillä siinä on jossain määrin totuuden siemen.

Niin sanotut käyttäjäkokemuksetkin kertovat tyytymättömyydestä. Kun seurailee enemmän tai vähemmän lemmikkiaiheisia keskusteluja netissä, nousee aina välillä esille väittelyä eläinlääkärien luotettavuudesta ja siitä, että rahastavatko eläinlääkärit omistajien kokemattomuudella ja määräävät ties mitä toimenpiteitä ja lääkkeittä turhaan (esimerkiksi täällä). Kysymys on kaiketi aika pitkälle siitä kokeeko koiranomistaja tulleensa huijatuksi, juoksutetuksi ja kynityksi. Rahaa uppoaa lemmikin hoitoon, siitä ei pääse mihinkään. Onko oikein tinkiä kustannuksista, jos vaakakupissa on koiran henki tai vähintäänkin hyvinvointi?

Taron tapauksessa en koe tulleeni huijatuksi, vaikka sen mahdollisuuden tiedostankin. Lääkäri on ollut asiallinen, ystävällinen ja jakanut neuvoja myös ilmaiseksi puhelimitse. Samalla lekuri on käärinyt kunnon tukun tuohta, samoin kuin lääkeyhtiöt.

Mietin kuitenkin sitä, että mikä on täysin kokemattoman koiranomistajan mahdollisuus osata arvioida oikein lemmikkinsä lääkärintarve?

Kokemuksen myötä varmasti oppii tulkitsemaan eläintä, arvioimaan onko sillä kipuja, onko tuosta tai tästä vaivasta oikeasti haittaa ja onko se aito huolenaihe. Nyt esimerkiksi osaisimme hoitaa ripulin ilman lääkäriäkin, sillä se on käyty läpi lääkärin, kasvattajan ja alan harrastajien opastamana. Kaikki nämä tahot ovat käyttäneet valtaa ja kuuntelemalla jokaista olemme pystyneet valitsemaan tehokkaimman ja turvallisimman hoitotavan. Ilman tätä kattavaa kokemusta ehkä ensi kerralla miettisin, että mitäköhän lääkäri tähän sanoisi.

Todellisuudessa olen aivan varma, että eläinlääkärit rahastavat. Hehän ovat ammatinharjoittajia, joilla on auktoriteettia ja asiantuntemusta, mutta myös bisnesvainua. Eivät eläinlääkärit ole mitään hyväntekijöitä, ja miksi pitäisikään olla? Tuoreen koiraihmisen on helppo kääntyä ehdottoman asiantuntijan puoleen, helppo laittaa luottamuksensa korkeasti koulutettuun ammattilaiseen. Samaan aikaan on hienoa saada kasvattajien kokemuksen mukanaan tuomaa viisautta, teoria ja käytäntö yhdistyvät. Samalla saa itse varmuuden siitä, että on tehnyt kaiken mahdollisen koiransa eteen, rahastusta tai ei.

Voitokas retki Riihimäelle

2008-09-15T21:06:00.008+03:00

Riihimäen pentunäyttely on hieno menestys Tarolle. Tällä kertaa pärjäsimme myös ryhmässä. Ensinnäkin Taro oli rodun paras (ROP-pentu) ja FCI 5 ryhmän kolmanneksi paras (RYP3). Nuori herra käyttäytyi kuin enkeli molemmissa kehissä, olimme todella iloisesti yllättyneitä. Pokaaleita pokattiin muutama ja ruusukkeitakin tuli kahmittua. Saimme myös kunniapalkinnon, eli taisi niitä ruusukkeitakin olla kolmin kappalein.

Tuomari Arvi Ellmen sanoi arvostelussaan seuraavaa:

Neliömäinen kevyesti liikkuva uros. Hyvä pää, tummat silmät. Pienet pyöreäkärkiset korvat. Hyvä selkä. Tiiviskaarinen häntä. Vahvaluustoiset, hyvin kulmautuneet raajat. Esiintyy ja esitetään hyvin.

Myös avomieheni sai siis kehuja, molemmat pojat olivat kehässä kyllä todella hyvässä vedossa. Ryhmäkehässä Taron edessä oli melkein taukoamatta haukkuva suomenpystykorva, ja vähän jo jännitti miten Taron hermot kestää kun toinen haukkuu koko ajan päin naamaa. Poropullien voimalla jyrättiin ja avokkikin osasi mainiosti ennakoida ja kääntää Taron huomion itseensä.

Viime kerrasta viisastuttiin, ja nyt otimme mukaan Tarolle häkin, jossa levätä kehien välissä. Yllättävän tyynesti poju tyytyi häkissä makoilemaan, vaikka välillä pitikin vähän maukua ja urahdella huomiota saadakseen.

Parasta näyttelyssä oli jälleen nähdä muita shibaihmisiä, vaihtaa ajatuksia ja kuulumisia. Vähitellen sitä itsekin oppii rentoutumaan, niin saa vähän jutun juurtakin kaiveltua kehän laidalla. Seuraava näyttelymme tuleekin olemaan ihan erilainen kokemus, kun siirrymme pentunäyttelyistä junioriluokkaan.

Vaarallista vapautta metsälenkillä

2008-09-07T17:27:00.003+03:00

Syyskuinen sunnuntai alkoi mukavalla samoilulla Kivinokan metsissä. Päätettiin tehdä uusi aluevalloitus, kun tuo läheinen keskuspuisto alkaa olla jo liiankin tuttu. Taro kuitenkin tarvitsee aika ajoin mahdollisuuden päästää höyryjä oikein kunnolla. Meillä on tavoitteena, että yritettäisiin aina viikonloppuisin tehdä jotain ekstraa pojun kanssa.

Kivinokassa oli oikein miellyttävä kuljeskella, vaikka joka puolella levittäytyvät pikkumökit tuhosivat tehokkaasti illuusion korven keskellä olemisesta. Koimme hienon yllätyksen, kun paikallisen kahvilan kulmalla asusteli kaksi lammasta. Taro kiihtyi suunnattomasti eikä oikein tiennyt miten päin olisi. Välillä piti juosta karkuun ja välillä taas päästä lähemmäs. Kahvilan omistajakin tuli ihmeissään katsomaan mikä se siellä kulmalla puhisee. Taro nimittäin pöhisi ja tuhahteli kuin viimeistä päivää yrittäessään kerätä rohkeutta lähestyä villaisia elikoita. Nyt ovat ainakin lampaat ja hevoset tulleet tutuiksi.

Samoilimme melko syvälle metsään ja siellä sitten poika sai juosta vapaanakin. Omatunto siitä kyllä kolkuttelee, sillä ei alueella saisi koiria pitää vapaana. Muutenkin tähän aikaan taitaa metsästyslaki kieltää koirien vapaanapidon. Perustelen vapaanapidon sillä, että Taro on erittäin hyvin hanskassa luoksetulon suhteen. Muutenkin se metsässä pysyy hyvin lähellä meitä ja jää odottamaan aina jos me jäämme jälkeen.

Ja se nautinnon ja ilon määrä, mikä Tarosta huokuu kun se saa villiintyä metsässä, en pysty sitä Tarolta kieltämään.

Juuri tällaiset aamupäivät vahvistavat sitä ajatusta, että koiran kanssa on ihana elää. Kun vain katselee sitä maanläheistä onnea, hymyilyttää itseäänkin. Taro tuntuu imevän itseensä sitä metsää, se tunkee nenän jokaiseen mättääseen ja juoksee innokkaasti ympäriinsä laajoissa kaarissa. Välillä se tulee hirveällä vauhdilla luokse ja katsoo silmiin jotenkin äärettömän iloisen näköisenä. Silloin unohdan huono omatunnon vapaana pitämisestä, jotenkin tuntuu että koira ansaitsee tuollaisia hetkiä.

Nämä vapaanapito-ongelmat koskettavat varmasti monia kaupunkilaisia, tosin en usko että hirveän moni niitä miettii. Onhan se vähän hullua, että tarjotessaan koiralleen mahdollisuuden nauttia elämästä, tulee rikkoneeksi ties mitä lakeja ja moraalisääntöjä. Itse pidän koiran vapaanapidon avainasioina sitä, että koiran luoksetulo on suhteellisen hanskassa ja sitä, että koira ei harhaile omistajan näköpiirin ulkopuolelle. Tärkeää on myös pitää itse silmänsä koko ajan auki. Nytkin Kivinokassa huomasin toisen ihmisen koiransa kanssa, ja ehdimme väistää heidät ennen kuin Tarokaan ehti tajutakaan toisen koiran läsnäoloa.

Valppaana pitää itse olla ja luoksetuloa treenata jatkuvasti. Metsälenkeistä en ole kyllä valmis luopumaan ja niitä harrastetaan niin pitkään, kun tuo nuori herra pysyy hallinnassa ja läheisyydessämme.

(Kuva Wikipediasta)

Suosikit

2008-09-05T13:41:00.006+03:00

Edellisen jutun kommenttien perusteella shiboilla tuntuu olevan yhteisiä piirteitä ainakin noiden inhokkien suhteen. Tosin mikäpä koira ei karttaisi tupakansavua, varmaan herkälle hajuaistille se on kauhistus. Tällä kertaa listaankin sitten suosikit, saa nähdä löytyykö Tarolle sielunveljiä ja -sisaria muiden shibojen joukosta.

Taron suosikit Top 5

1. Muut koirat. Se on rakkautta, euforiaa, puhdasta onnea, kun pääsee juoksemaan ja leikkimään muiden koirien kanssa. Taron rakkautta muita koiria kohtaan ei vaan voi korostaa tarpeeksi. Se tykkää ihan kaikista ja tulee ihan kaikkien kanssa toimeen. Taro myös opettaa leikkikavereilleen omaa vaanimisleikkiään, joka on parhaimmillaan suunnattoman huvittavaa katsottavaa.

2. Tavaroiden varastelu. Ei se tavaran haltuunottaminen itsessään, vaan se hauskuus kun tavaran oikea omistaja lähtee ajamaan takaa saadakseen omaisuutensa takaisin vahingoittumattomana. Pieniä hampaanjälkiä on kaikissa esineissä sukista kännyköihin. Ja ei niitä tavaroita ole järkeä kaluta, jos kukaan ei katso. Säikähtänyt huudahdus on paras reaktio, silloin herra jolkottelee korvat pystyssä ja pää korkealla mahdollisimman läheltä kuin esitelläkseen saaliinsa vielä tarkemmin järkyttyneelle katselijalle.

3. Kostea sammal ja pitkä ruohikko. Kosteaan sammaleeseen on pakko tunkea kuono syvälle, urista ja pöhistä ja nuuskuttaa huolellisesti. Pitkään ruohikkoon pitää syöksyä vauhdilla ja pomppia ympäriinsä kuin kaniini. Parasta on, jos pallo lentää pitkään ruohikkoon, sieltä sitä on kiva kaivella kippuran heilutuksen säestyksellä.

4. Tuulessa lentävät lehdet. Perään, otetaan se kiinni!

5. Lollottaminen. Kutsumme lollottamiseksi Taron suunnatonta halua aina silloin tällöin pyöritellä kieltä laiskasti lattialla, matolla, lipaston kulmassa, oikeastaan missä vaan. Kuono on raollaan, nenu kiinni lollotuksen kohteessa, ja kieli valuu suusta ulos laiskasti pyörien. Lollotus kestää useita minuutteja ja jäljelle jää märkä läntti. Usein lollotukseen liittyy nuuskuttelua etäinen katse silmissä. Rauhallisten hetkien omaa kivaa.

Inhokit

2008-08-28T14:25:00.005+03:00

Sain inspiraation kasata kaksi listaa: mistä Taro tykkää ja mistä ei. Idea lähti liikkeelle siitä, että on tullut tajuttua miten jokaisella koiralla tuntuu olevan omat juttunsa, samoin kuin meillä ihmisillä. Toinen tykkää äidistä ja toinen tyttärestä, kuten sanotaan.

Aloitetaan inhokkilistalla.

Taron inhotuimmat Top 5

1. Tupakka. Tupakan savu ja haju on kauheinta kauheutta eikä ketään tupakoitsijaa voi kerta kaikkiaan lähestyä, jos savuava kääryle on kädessä tai huulen pielessä. Jos lähelle tulee juuri tupakoinut ryökäle, pitää puhista ja aivastella äänekkäästi.

2. Pesu ja föönaus. Onko arvokkaan eläimen pakko alistua moiseen barbarismiin?

3. Imuri. Hirveä, mölisevä vehje, joka tunkeutuu kaikkialle ja huutaa mennessään. Imuroinnin ajaksi on parasta vetäytyä syrjään ja näyttää äärimmäisen masentuneelta, mutta kuitenkin tarkkailla tilannetta, ettei vaan mitään tärkeää jää huomaamatta.

4. Korva- ja silmätipat. Entä sitten vaikka ne tekevätkin hyvää, minuun et ylimääräisiä tököttejä tunge.

5. Toisten koirien kakkakasat. Niiden yli pitää mennä komealla loikalla tai vähintäänkin nyrpistellä nenää.

Hampaatonta menoa

2008-08-19T19:48:00.003+03:00

Pitkästä aikaa palailen taas blogin pariin, ja tällä kertaa ilman yhtään ainutta kuvaa Taro-veijarista. Syytän tästä blogin laiminlyönnistä työkiireitä ja kameran akkua, joka on mystisesti vaan koko ajan lopussa. Miksei kukaan lataa sitä?

Asiaan. Eliminaatiodieetillä ollaan oltu viikko, ja hyvin on mennyt ainakin tähän asti. Olen todella tyytyväinen, että valittiin kotiruoka eikä kokeiltu sitä toista vaihtoehtoa, eli allergisoimatonta kuivamuonaa. Taro ei suostuisi mitenkään syömään kuivamuonaa kahta kuukautta eikä sitä saisi motivoitua koulutuksessa nappuloilla. Nyt voi sentään hieman varioida, ja lenkeillä käydäänkin nykyään poronlihat taskussa. Ajattelin pian testata miten onnistuisi minikokoiset poronlihapullat. Niillä olisi helppo pitää vähän tehokkaampiakin treenihetkiä.

Poronluita on mennyt iso kasa, Taro tykkää kaivaa luuytimet päistä ja hylkää sitten luun kokonaan. Tosin sitä on kiva heitellä laminaattia vasten silloin, kun emäntä ja isäntä yrittää katsoa telkkaria rauhassa. Lähtee muuten kova ääni, kun poronluu kalahtaa lattiaan pienen shiban paiskaamana. Ruokahalu pojalla on muutenkin kunnossa. Ruokaa menee hyvät määrät ja joskus lohiöljy tuo mukavaa vaihtelua. Saa nähdä miten pitkään menee, että Taro kyllästyy peruna-poro -mössöön...

Niin ja lekurin mukaan kaikki tulehdukset on päihitetty, eli nyt vaan odotellaan ja toivotaan, ettei oireet tule takaisin. Sen sijaan saimme kuulla toisen hieman yllättävän uutisen, eli Tarolla oli vielä yksi maitohammas, ja hyvin näkyvällä paikalla! Tuossa pari päivää sitten se hammas otti ja lähti, nyt on pojulla iso reikä suussa. Lääkäri totesi, että taitaa olla puuttuva hammas eikä tuon maitohampaan tilalle tosiaan näytä mitään tulevan. Sääli sinänsä, olisi ollut kiva ehkä joskus tulevaisuudessa käyttää Taroa jalostukseenkin, mikäli poika on terve. Nyt taitaa ne suunnitelmat jäädä samoin kuin haaveet loistokkaasta näyttelyurasta.

Niinhän se on, että kaikkea ei voi etukäteen päättää, luonto pääsee aina silloin tällöin yllättämään.

Kesähelteisiä muistoja syksyisessä vesisateessa

2008-08-08T14:29:00.008+03:00

Taro on kuin kissa: vesi on ällöttävää. Ainoa ero kissaan on se, että Taro tykkää likaisesta, mutaisesta ja matalasta vesilammikosta, johon voi tunkea kuonon ja puhaltaa ilmakuplia kunnes koko pää on mudan peitossa. Se rakastaa tätä niin paljon, että en ikinä raaski kieltää siltä moista iloa. Nyt syksyn tullessa poika saakin useamman pesun viikossa...

Mutta ihanilla kesähelteillä yritimme saada shibaa luopumaan vesikammostaan. Lasten uima-allas ja herkkupala olivat päivän teema. Taro oli erittäin epäileväinen koko hommaa kohtaan.

Mitäs ihmettä täällä on? Yäks, puhdasta vettä!

Vähän uskaltaa vettä läiskytellä, mutta onhan se suorastaan vastenmielisen kirkasta ja raikasta.

Mutta hyi, ehkä sen makupalan saisi altaan keskeltä, jos haukkuu/maukuu kovaäänisen kimeästi.

Ei toimi, pitää kokeilla jos tassulla melomalla makupala vaan hyppäisi suuhun.

Uskallanko sittenkin?!

Lopputuloshan oli se, että koira oli puoliksi märkä, mutta ei missään nimessä suostunut menemään veteen kokonaan. Onneksi nyt noita mutalammikoita riittää.

Taron valtakunta

2008-08-04T13:25:00.001+03:00

"Ai miten niin tämä kämppä on mun valtakunta?"

Taistelua lääkekuurilla

2008-08-01T18:45:00.005+03:00

Kun ensimmäistä kertaa joskus Taron ollessa pikkupentu yritimme laittaa sille silmävoidetta, tulos oli kammottava. Rimpuilua, potkimista, shibakiljuntaa ja venkoilua. Taro ei koskaan yrittänyt purra, tuntuisi ihmeelliseltä ajatustkin, että Taro yrittäisi toimenpiteissä purra. Se käytti ääniasettaan hyväkseen sitäkin tehokkaammin. Silmävoiteen laitto loppui lyhyeen; meiltä meni yksinkertaisesti hermot. Ääniaseella sai siten aikaan tuloksia.

Nyt ei voi luovuttaa, sillä silmätulehdus on selvä juttu. Lääkettä on siis laitettava. Ollaan runsaasti harjoiteltu käsittelyä, joten pari ensimmäistä päivää Taro on ottanut jopa silmävoiteet ihan rennosti. Ei pyrkinyt karkuun, ei edes hätkähdä. Eikä päästä pihahdustakaan. Korvatipat olivat alusta asti vähän hankalampi juttu, mutta sekin meni.

Kunnes nyt.

Nyt Taro on päättänyt, että tätä rääkkiä on kestetty ihan tarpeeksi. Ääniase on selkeästi haudattu, mutta rimpuilua on sitäkin enemmän. Omaan sydämeen sattuu, kun huomaa miten toinen hätääntyy. Päättäväisesti ollaan silti kaikki lääkkeet laitettu, ja niitähän on aikamoinen kasa.

Korva- ja silmälääkkeiden kanssa on hankaluuksia ja tällä hetkellä on tavoitteena saada edes pieni määrä ainetta sisään. Muut lääkkeet menevät täydellisen helposti, jopa 20 sentin kokoinen antibiootti kunhan sen voitelee ensin NutriPlus geelillä. No, taistelua jatketaan, sillä koiran parhaaksi tätä tehdään.

Pojun korvat ovat aika säälittävän näköiset, sillä korvatipat ovat tosiaan sellaiset voidemaiset. Tuntuu melkein, että se näyttää sairaammalta kuin ennen lääkekuuria!

Onneksi silmien rähmiminen ja leuan rapsuttelu ovat loppuneet. Sen voimalla jaksaa vetää tämänkin loppuun, vaikka nuoren herran mielestä olemmekin julmia rääkkääjiä, jotka eivät arvosta hänen itsemäärämisoikeuttaan.

Onneksi poju on sen verran rennonletkeä, että unohtaa kokemansa nöyryytyksen hetkessä, kunhan saa vähän leikkiä ja riehua.

Allergiaa ilmassa?

2008-07-30T11:52:00.009+03:00

Taas ollaan pojan kanssa lääkekuurilla. Ja tällä kertaa kyseessä ei ole mikään pieni yhden lääkkeen kuuri, vaan tarjolla on jopa seitsemää erilaista tököttiä, nappia ja linimenttiä. Tarolla on leuka kutissut jo noin kuukauden eikä vaiva ole helpottanut laisinkaan. Silmätkin rupesivat rähmimään kovasti, joten marssimme lääkärille. Tuomio oli tyly: Tarolla on mahdollisesti yliherkkyys jollekin ruoka-aineelle.

Järkytys oli aikamoinen, sillä shibanhan piti olla rotuna perusterve ja vapaa monia muita rotuja riivaavista allergiaongelmista. Lääkäri lyttäsi tämänkin haaveen, ja totesi että allergiat lisääntyvät tasaisesti niin ihmisillä kuin kaikilla koiraroduillakin. Kaikenlaisia kauhukuvia pyöri mielessä jatkuvista kutinoista ja ihottumista, mutta rauhoituin melko nopeasti. Jos kyseessä on herkkyys jollekin ruoka-aineelle, tämä kyseinen allergeeni yksinkertaisesti jätetään pois. Eikä allergiadiagnoosikaan ole varma ennen kuin koko tämä lääkitys- ja ruokintarumba on käyty läpi.

Tällaiselta se näyttää:

- antibiootti aamuin illoin leuan bakteeritulehdukseen kahden viikon ajan

- hiivalääke kerran päivässä leuan hiivatulehdukseen

- desinfioiva shampoopesu leuan alueelle kolme kertaa viikossa

- silmätipat rähmiviin silmiin kaksi kertaa päivässä viikon ajan

- korvatipat kaksi kertaa päivässä viikon ajan (vaikka korvista ei mitään löytynytkään...)

- mieto kortisonivoide leuan tulehtuneelle alueelle kaksi kertaa päivässä viikon ajan

Kahden viikon kuluttua on ns. kontrollikäynti, jonka aikana varmistetaan, että tulehdukset ovat kadonneet. Sen jälkeen alkaa eliminaatiodieetti. Dieetin aikana Taro saa ainoastaan peuraa ja perunaa sekä lohiöljyä. Tätä jatketaan kolme kuukautta, jonka jälkeen Taro palautetaan normaalille ruokavaliolle. Jos oireet palaavat, on kyseessä ruoka-aineallergia. Jos oireet pysyvät poissa, voidaan huokaista helpotuksesta, sillä syy oli jossain muualla. Jos oireet eivät dieetin aikana poistu, mennään verikokeisiin selvittämään ns. tavallista allergiaa verikokein, eli onko allergiaa siitepölylle, pölypunkeille tai muulle ruokintaan liittymättömälle.

Minusta tämä kaikki tuntuu liioitellulta ja hirveän dramaattiselta. Koiramaailmassa, kuten ihmisilläkin, on menossa jonkinlainen allergiahype: kaikki pienikin on allergiaperäistä ja kaikkea pitää hoitaa radikaalisti. Toisaalta koira voi olla herkkä ruualle, jolloin sillä on esimerkiksi ripulia, mutta allergialle on taas tyypillistä juurikin iho-ongelmat ja esimerkiksi toistuvat korvatulehdukset.

Joka tapauksessa, toivon tämän kaiken korjaavan Taron leuan tulehduksen ja poistavan kutinan sekä rähmät silmistä. Oikeastaan on jännää ruveta kokkailemaan poro-perunapataa koiralle. Poron jauheliha on jo tilattu, samoin vähän kaluttavaa poron putkiluiden muodossa. Sormet ristiin, että kyseessä ei ole mitään sen kummempaa, kuin satunnainen tulehdus. Kolmen ja puolen kuukauden päästä sen saa tietää.

Ja jälleen kiitos Karoliinalle veikeästä Taro-kuvasta!

Näyttelyharrastus alkoi voitolla!

2008-07-23T16:04:00.005+03:00

Meidän suureksi yllätykseksemme Taro voitti rotunsa paras (ROP) -tittelin. Olimme avomiehen kanssa etukäteen pohtineet, että voisiko ROP-titteli olla mahdollinen ja päätimme korkata skumpan Taron kunniaksi, mikäli moinen ihme tosiaan tapahtuisi. Niinhän se sitten osui kohdalle, mutta se tuntuu vielä aloittelijan tuurilta.

Tuomari antoi Tarolle myös kunniapalkinnon ja arvostelussa sanottiin seuraavaa:

7 kk hyvin kehittynyt oikeanmallinen ja vahvuinen urospentu
hyvä pää ja ilme, kauniit korvat, oikea purenta, aavistuksen lyhyt kaula, hyvä rintakehä, oikea raajarakenne ja häntä, erinomainen turkki, hyvä urajiro
sujuvat vetävät liikkeet, lupaava pentu

Erinomaista palautetta toisin sanoen, joskin itse olen eri mieltä hännästä, joka on shiban rotumääritelmän mukaan aivan liian kippura. Tällä hetkellä pojun häntä muistuttaa enemmän korvapuustia kuin oikeanlaista sirpiksi kaareutuvaa kippuraa.

Koko näyttelytohina alkoi perjantaina pesulla, jonka aikana koira oli aivan maansa myynyt. Sen järkyttynyt katse oli aivan omaa luokaansa, mutta onneksi mahapullat vähän helpottivat oloa.

Loppujen lopuksi pesu meni yllättävän kivuttomasti, mutta kuivaaminen sen sijaan oli rasittavaa. Päätimme, että tuota koiraa ei ruveta pesemään kuin ehkä kerran vuodessa.

Näyttelypaikalla Taro oli aluksi aivan kuutamolla. Se veti joka suuntaan, häselsi ja maukui. Onneksi tajusimme laittaa sille valjaat, ei ainakaan satuttanut itseään kaikessa siinä tohinassa. Oli mukavaa tavata myös muita shiboja ja shibaihmisiä. Näyttelyiden sosiaalinen puoli taitaakin olla koko tapahtuman parasta antia. Tosin nyt ensikertalaisena jännitti niin paljon, että en tainnut olla erityisen puheliaalla tuulella. Eniten jännitti se, miten Taro pärjää kehässä, kun nuori herra oli niin kierroksilla.

Pelkomme siitä, että Taro olisi pieni pirulainen (eli oma itsensä) kehässä osoittautui turhaksi. Poika oli kuin enkeli ja hetken ihmettelinkin kuka on kaapannut Taron ja tuonut tuon skarpin ja hyvätapaisen pennun tilalle. Se kyllä esiintyi edukseen ja vaikutti tyytyväiseltä saamastaan huomiosta. Aika paljon ihmiset tulivat silittelemään ja kyselemään rodusta.

Karoliina Pylvänäinen, innokas shibaharrastaja, otti pari upeaa kuvaa pojista kehässä. Itse olin niin jännityksestä solmussa ja huonon kameran lannistama, että en voi kuin kiittää ja kumartaa, kun sai pari näinkin kivaa näyttelykuvaa muistoksi.

FCI 5 ryhmän kisassa, johon kaikki kyseiseen roturyhmään kuuluvat rotunsa parhaat edustajat jatkavat, me emme sitten pärjänneetkään. Taro oli jo siinä vaiheessa väsynyt ja omissa maailmoissaan. Mutta kokonaisuutena näyttelykokemus oli mahtava, ja todellakin iloinen yllätys. Tietenkin näissä pitää aina muistaa se, että kyseessä on melko pitkälti makuasiat: mikä miellyttää toista tuomaria, ei ehkä miellytä toista. Eli jalat maassa lähdetään seuraaviin näyttelyihin, josko Taro pärjäisi uudelleenkin.

Näyttelytäpinää

2008-07-18T11:49:00.004+03:00

Ylihuomenna se sitten tapahtuu, Taron ihka ensimmäinen näyttely. Pentunäyttely pidetään Tuomarinkartanon vinttikoirakeskuksessa ja sinne ajateltiin reissata heti aamusta vähän tutustumaan paikkoihin. Jännittää huimasti, siitä tulee varmasti kiva reissu.

Ollaan pari kertaa käyty Taron veljen luona treenaamassa näyttelykäyttäytymistä, mutta aika hakusessahan se vielä on. Eniten hankaluuksia tuottaa juosta kehässä siten, että edessä on toinen koira. Tarohan haluaisi vaan saada edessä jolkottavan kaverin kiinni ja päästä leikkimään!

Mutta harjoittelemaan sinne näyttelyyn nyt mennään ja on tietenkin jännä nähdä miten Taro pärjää. Ja samalla saa oppia kokeneemmilta rodun harrastajilta, ja näkee vähän miten shiboja kuuluisi kehässä näyttää. Tämä on myös testi sen suhteen, että innostummeko itse näyttelyistä, vai jääkö se satunnaiseksi harrastukseksi.

Näyttelytuomarista en tiedä mitään enkä osaa sanoa tietääkö hän kuinka paljon shibasta rotuna. Mutta jotenkin nyt ei ole mitään väliä millään sijoituksilla tai kilpailulla, tärkeintä on että Taro saa kivan kokemuksen tästä ja oppii toimimaan suurenkin häiriön alaisena.

Tunnelmia saarelta, Vol. 3

2008-07-14T17:50:00.006+03:00

Mökkireissukuvien viimeinen satsi tulee tässä. Sää oli sateinen ja harmaa, mutta sehän ei menoa hidastanut. Ainoastaan kovimman sadekuuron aikana Taro kömpi eteiseen lepäilemään. Pihalla oli ihanan syvä vesilammikko, jossa poitsu lähes uiskenteli. Sen jälkeen tunnelman kruunasi pyöriminen kostealla nurmikolla.

Tässä on lopputulos: nokinen, märkä ja multainen rakki. Nimittäin herra kävi myös nuotion jäännöksissä pyörimässä, turkki ei ole vieläkään selvinnyt tästä seikkailusta.

Kävelimme saaren ympäri porukalla, Taro tietenkin kärkijoukoissa. Kun hajaannuimme kahteen ryhmään, Taro juoksi molempien ryhmien välillä taukoamatta koko katrastaan silmällä pitäen. Oli hauskan näköistä, kun yhtäkkiä sateisesta metsästä tupsahti esiin puhiseva kettu, jonka katse tuntui sanovan, että vauhtia töppösiin senkin hidastelijat!

Viimeisenä reissupäivänä Taro löysi mukavan nukkumapaikan pienestä halkokatoksesta, jonne oli mukava paeta polttavaa aurinkoa. Pitäähän sitä koirallakin olla oma mökki.

Vartiokoira ja nenätyöläinen

2008-07-05T13:12:00.004+03:00

Kun lopulta päästiin saaren rantaan ja Taro pääsi pitkän automatkan jälkeen vapaaksi, oli sen riemu niin ihanaa katseltavaa. Poika veti rallia ympäriinsä, hurmioituneena metsän ja meren tuoksusta, sekä tietenkin vapaudentunteesta. Jokainen sammalmätäs piti tutkia huolellisesti ja mielellään piehtaroida siinä kaiken päätteeksi.

Meri ja kaislikko olivat Taron mielestä huippuja. Se rynnisti suoraan mereen, hyppi, polskutteli ja haukkaili vettä. Kaislikko oli sopiva paikka pienelle shibarallille, josta sain vauhdintäyteisen hetken ikuistettua.

Venematka saareen oli lyhyt ja Taro istui jaloissani oikein kiltisti lainkaan pelkäämättä tai hätäilemättä. Taitaa olla pojassa merikarhun vikaa! Saareen päästyämme suurin into oli kulutettu loppuun ja Taro seurailikin meitä uskollisesti koko illan eikä poistunut mökin pihapiiristä juuri mihinkään. Illan hämärtyessä poitsu makoili kallioilla ja toimitti erittäin tehokkaasti vahtikoiran virkaa. Taro istuskeli välillä nenä tiiviisti metsää kohden höristäen korviaan jokaiselle äänelle.

Sammalet ovat olleet aina Taron mieleen, ja niitähän saaressa riitti. Ties mitä mönkiäisiä nuori herra niistä lähti metsästämään, mutta koko ajan tuntui kuono olevan uppoutuneensa sammaleen raivoisan kaivelun saattelemana.

Tällaisissa merkeissä meni ensimmäinen ilta saaressa. Seuraavat päivät olivat Taron kannalta hyvin rentoja: se pysytteli koko ajan lähellämme ja lepäili suurimman osan ajasta. Tunnelmaa latisti pahasti rähmivät silmät ja oudosti kutiava kuono, pojalla lienee jonkinlainen allergia. Ruokavalio on nyt joka tapauksessa tarkkailussa, ettei vaan olisi allergiasta kyse.

Seuraavaksi laitan vielä muutamia tunnelmakuvia mökiltä, sitten loppuukin tämä luonnon ja vapauden hehkutus, ja tulee paluu arkeen.

Matkalla seikkailuun

2008-07-01T18:40:00.005+03:00

Perjantaina lähdettiin saareen mukavan puolipilvisen sään merkeissä. Taro vaikuttaa jo hyvin rennolta ja tyytyväiseltä automatkustajalta. Herra kapusi itse autoon eikä tietoakaan menneiden aikojen vastahakoisuudesta. Ilmassa oli jännitystä ja iloa matkalle lähtemisestä, ja koirakin sen selkeästi aisti.

Automatka meni rauhallisesti lepäillen ja rapsutuksia kerjäten. Kuumahan siellä kaarassa tuli. Taro tosiaan matkustaa etupenkin jalkatilassa, vaikka tulevaisuudessa aiomme totuttaa sen myös häkkiin. Tällä kyseisellä reissulla ei tosin muutakaan mahdollisuutta ollut, sillä tavaratila tuli täyteen mökkiläisten ruokia ja juomia.

Matkan varrella pysähdyttiin järven rannalle jaloittelemaan ja virvokkeita ostamaan. Mentiin Taron kanssa heti veden äärelle maisemia katselemaan ja nuuskuttelemaan. Veteen tuo peto olisi heti pyrkinyt, mutta ajatus märästä koirasta jaloissa koko loppumatkan ei oikein houkutellut meikäläistä.

Suurin ilonaihe olivat valkoposkihanhet. Taro olisi ilomielin mennyt haastamaan itseään isommat linnut. Lopulta niitä päädyttiin kummastelemaan rannan tuntumasta.

Ensi kerralla kuvia ja tunnelmia ihanalta saarelta, jossa vietimme kaksi päivää. Tiedossa paljon nuuskimista, tonkimista ja erityisen väsynyt koira.

Viikonlopuksi saareen!

2008-06-27T13:26:00.002+03:00

Taro pääsee tänä viikonloppuna oikein kunnolla riehumaan: sillä on kokonainen saari leikkikenttänään. Kamera on pakattu mukaan, joten toivottavasti joitain kuviakin on tiedossa viikonlopun jälkeen.

Lähtötilanne on se, että rasavillimme on muksauttanut kuononsa (siinä on komea patti) ja lisäksi polkuanturassa on pieni haava, tullut varmaan lasinsirusta lenkillä. Tarolle on nyt ostettu pieni kuminen tossu, joka jalassa saareen pitäisi sitten tutustua. Saa nähdä miten draamakuningattaremme onnistuu. Nimittäin lääkärin laittama laastari jalassa oli tuossa joku kuukausi sitten hirveintä kauhua, ja nuori herra ontui kuin jalka olisi revitty irti. Voi olla, että kuminen sukka tassussa aiheuttaa samanlaisia dramaattisia elkeitä.

Kuitenkin, hyvällä mielellä lähdetään ja kovasti toivotaan, että poitsu ei mukiloi itseään lisää. Raija jo tuossa varoitteli, että shiboilla voi olla taipumusta metsästää ja syödä ampiaisia... Rentouttava viikonloppu tiedossa siis!

Juhannustaika Taron reseptillä: miten korvat kadotetaan

2008-06-23T18:05:00.004+03:00

Juhannus meni yhtä nopeasti ohi kuin tulikin. Ei tullut valitettavasti räiskittyä kuvia, sillä kamera unohtui kotiin. Oltiin siis Espoossa grillailemassa ja nautiskelemassa kuohuviiniä. Taro oli tietenkin menossa mukana, vielä kun juhlapaikkamme läheisyydessä on mitä parhaimpia lenkkeilymaastoja. No, eipä sitä lenkkeilyä tullut mitenkään mahdottoman paljon harrastettua, mutta poitsun aika kului hyvin ydinluuta ja kuivattua mahalaukkua nutustelemalla. Ja tietenkin nuoren herran vastuulla oli kaiken ja kaikkien taukoamaton vahtiminen sekä yleisen ihastuksen herättäminen.

Tosiaan Taro teki ainutlaatuisen juhannustaian. Shibamme nimittäin päätti nyt ensimmäistä kertaa elämässään, että hän ei tottele mitään. Toisin sanoen korvat katosivat täysin. Koiraan ei saanut mitään kontaktia, se ei reagoinut nimeensä eikä kielellä naksautettavaan kontaktisignaaliin, jota olemme huolellisesti vahvistaneet.

Lähtöpäivänä poitsu päätti vielä vetää rallin naapurustossa. Siinä uupunut emäntä seisoi tiellä ja katseli kun oranssi salama veteli pitkin pusikoita aiheuttaen hämmästystä ja hämmennystä. Naapuri kurkkasi terassiltaan ihmeissään: mikä tuossa meni. Sanoin, että se on koirani, joka päätti että juhannuksen kunniaksi ei tarvitse totella.

Kohta pojulla tulee puolen vuoden rajapyykki vastaan, lienee murrosikä tekemässä tuloaan. Sen sijaan mörköily on vähentynyt huomattavasti, samaa tahtia ylitse paisuvan itseluottamuksen kanssa. Vähitellen Taro alkaa olemaan kuin aito shiba konsanaan: minä olen maailman tärkein, minä olen maailmanvalloittaja, minä olen rohkein ja kaunein.

Nyt taitaa alkaa se vaihe koiran kanssa elämisessä, jolloin tarvitaan kärsivällisyyttä, kärsivällisyyttä ja kärsivällisyyttä. Selkeää ilkikurisuutta ja tahallista tottelemattomuutta on ilmassa, kun pienestä pallerostamme on tullut nuori riiviö. Ainahan Tarossa on ollut tiettyä riiviömäisyyttä, mutta nyt se on ehdottomasti voimistunut ja koirasta on tullut niin sanotusti röyhkeämpi.

Leikkiähän se kaikki Tarolle tietenkin on, mutta kyllä siinä saa hammasta purra että pokka pysyisi, kun koira uhkailee suu ammollaan purevansa jalkaasi, jos ei saa haukata omenaasi. Tuon nuoren rasavillin kekseliäisyydellä ei ole mitään rajaa.

Kutinaa, aivastelua ja jännitystä ilmassa

2008-06-17T12:03:00.007+03:00

Nyt alkaa duunissa kiireet helpottamaan, ja ehtii taas hetkeksi istahtaa blogin äärelle. Tavallista arkea ollaan täällä elelty, vaikka ainahan shiban kanssa arkikin on täynnä mitä ihmeellisimpiä yllätyksiä.

Taro on ollut aivan ylikierroksilla. Ei olla kahteen viikkoon tavattu yhtäkään koirakaveria. Viimeeksi pari viikkoa sitten oli shibatapaaminen Laggan-koirien (Taron kasvattaja) kesken, ja siellä Taro saikin riehua. Tässä on vauhti päällä emän, Yoyon, kanssa.

Veli Yuki oli myös paikalla, mutta nuori herra oli hieman rauhallisempi, sillä tuli suoraan mätsäreistä tapaamiseen ja taisi vähän väsyttääkin.

Kasvattajan tuoreimmat pennut olivat myös menossa mukana, ikävä kyllä minä huonon nimimuistini kanssa unohdin jo kuka on kuka. Joka tapauksessa, upea kuva ja suloiset kaverukset.

Niin surkeasti kuitenkin kävi, että jostain Taro nappasi mukaansa nenäpunkin. Nenäpunkki ei ole lainkaan vaarallinen, lähinnä vain kiusallinen. Taro on aivastellut voimakkaasti ja nenä on vuotanut kirkasta nestettä. Hajukykykin on heikentynyt eikä etsintäleikki oikein pojulta nyt suju. Stronghold-nimisellä lääkkeellä lähdimme nyt punkkeja hoitamaan pois, ja oireet ovat nyt huomattavasti vähentyneet. Jos huomenna oireet ovat kokonaan poissa, alkaa koko jutun ikävin vaihe.

Nenäpunkkia on vaikea todeta, sillä joillain koirilla se on oireeton. Nämä koirat silti levittävät punkkia eteenpäin. Taro on sen jostain nyt saanut, ja nyt pitääkin ruveta ottamaan yhteyttä kaikkiin koriin, ketä Taro on tavannut ennen ja jälkeen tartunnan. Kaikki nämä koirat pitäisi lääkitä punkin varalta, sillä joltain niistä Taro on punkin saanut, ja jollekin se on voinut nuo maanvaivat tartuttaa. Näin eläinlääkäri käski. Onneksi pystyin jo rajaamaan joukon, eli nyt vaan puhelin käteen ja soittelemaan. Emme tietenkään ole tapailleet koiria enää aivastelun alkamisen jälkeen, sillä hälytyskellot rupesivat heti soimaan.

Nyt kun ollaan oltu koirakiellossa, Taro tosiaan purkaa kaiken ylimääräisen energian meihin. Sillä on sellainen vauhti päällä, että itse huomaa väsähtävänsä ennen kuin koira. Onneksi nyt enää puolitoista viikkoa, niin päästään taas purkamaan tuota energiaa muiden koirien kanssa.

Kiva, ja jännittävä, uutinen on se, että ollaan ilmoittauduttu ensimmäiseen näyttelyyn! Saa nähdä miten tuo meidän villikko malttaa näyttelykehässä kulkea. Nyt alkaakin tiukka treeni, ensin pitää vaan hankkia sopiva näyttelyhihna. Hampaiden näyttämistä ollaan ahkerasti harjoiteltu, ja uskoisin että se rupeaa vähitellen sujumaan.

Herkkutassu

2008-06-09T15:44:00.001+03:00

Taro tykkää laittaa etutassunsa suuhun ja pitää sitä siellä suhteellisen pitkään. Älkää kysykö miksi...

Onko koira murheenkryyni?

2008-06-05T12:12:00.004+03:00

Eilen illalla rupesin pohtimaan, miten rankkaa on koirallisilla lapsiperheillä. Kuvittelen tilannetta, jossa iskä ja äiskä päättävät, että kun oma kullannuppu on jo 1,5 vee ja toinenkin menossa pian eskariin, niin koiranpentu olisi paikallaan. Mutta se työn määrä. Osaako kukaan oikeastaan edes ajatella, miten paljon työtä koira tuottaa? En haluaisi ajatellakaan, että minulla olisi työn, avomiehen, pennun ja arjen pyörittämisen jälkeen enää yhtään vastuualuetta. Lapsia siihen päälle... pelkkä ajatuskin aiheuttaa kauhunväreitä.

No mutta, ideanani ei ollut valittaa lapsista, vaan koirista. Koira tuo mukanaan huolia. Helpolla pääsee, jos unohtaa pennun johonkin nurkkaan, vie sen pari kertaa päivässä pisulle ja ehkä joskus heittää pehmolelua. Itse en sellaiseen kykene, haluan tarjota pennulle pelkästään parasta, elämisen arvoisen elämän.

Se vaatii työtä. Kouluttamista, laadukasta yhdessäoloa, reissuja ympäri kaupunkia uusiin virikkeellisiin ympäristöihin, kursseja, jaksamista. Tietenkin me elämme tavallista arkea suurimman osan ajasta.

Mutta se aika, jonka ennen käytti sohvalla maaten, menee nyt koiraan.

Pentu tarvitsee jumalattoman paljon toimintaa. Se haluaa mennä ja tutkia, se jaksaisi leikkiä tuntikausia. Ja kaiken tämän tarjoaminen on erityisen tärkeää, jos mielii saada hyvän suhteen koiraansa. Ei pentu ymmärrä, että omistajaa väsyttää töiden jälkeen. Se on nukkunut koko päivän, tehdään nyt ihmeessä jotain kivaa!

Sen päälle tulee huoli. Miksi sen takajalka nykii tuolla tavalla, onkohan sillä lonkkavika. Miksi se on noin uupunut, onkohan se kipeä. Miksi se roikuttaa päätään tuolla tavalla, sattuukohan siihen. Miksi se on noin flegmaattinen, onkohan se tylsistynyt. Miksi se on noin ylikierroksilla, onkohan se stressaantunut. Koira ei osaa kertoa mikä sitä vaivaa.

Ja kaiken päälle koirahan on kuin pohjaton kaivo, johon lykkäät viimeiset säästösi, joita olit jemmannut kesää varten. Rahaa menee ihan kaikkeen. Vakuutuksissakin on koiranmentäviä aukkoja, korvausehdot ovat hyvin tiukat. Koira on siten omistajalleen taloudellinen riski.

Loppukaneettina voin sanoa, että kyllä koira on murheenkryyni. Välillä huomaan suuttuvani pennulle siksi, että se aiheuttaa minulle huolta. Suutun, kun ajattelen tiukassa taloudessa ylimääräisiä menoja. Turhaudun kun pelkään koiran hyvinvoinnin puolesta kykenemättä tekemään mitään huolen poistamiseksi. Kaipa se on inhimillistä, mutta mitään tuollaisia suuttumuksia ei saisi purkaa koiraan.

Suurimman palkkion saa, kun jaksaa työntää murheensa sivuun, hilata peppunsa ylös sohvalta ja leikkiä pennun kanssa. Se onnellinen shibavirne, kun saa painia omistajan kanssa. Se kujeileva katse, kun ollaan takapihalla ja takaa-ajoleikki on alkamassa. Ne koulutushetkien tarkkaavaiset katseet ja iloiset hypyt, kun suoritus onnistuu.

Yhtäkkiä se onkin kaiken huolen ja murheen arvoista.

Kippurakatras Jäähallilla

2008-05-31T17:18:00.009+03:00

Jäähallissa pidettiin Aptus koiranäyttely tuossa viikko sitten. Olin siellä mukana tutustumassa ja katselemassa. Joitain kuviakin tarttui mukaan, mutta kamera ei ihan toiminut parhaalla mahdollisella tavalla. En myöskään muista kaikkien shibojen nimiä, siksi en tasapuolisuuden nimissä mainitse ketään. Koiranäyttely oli kertakaikkiaan uusi kokemus, eikä ollenkaan epämiellyttävä sellainen.

Tohina oli kova: koiria kaikkialla, haukkumista, meteliä ja jännittynyttä tunnelmaa. Kuitenkin fiilis oli hyvä ja oli ihana nähdä shibojen kirjoa. Olin yllättynyt miten mukava sosiaalinen tapahtuma koiranäyttely voi ollakaan. Shibat olivat kehässä melkoisia veitikoita ja toiminta oli paljon vapaamuotoisempaa kuin olisin uskonut. Luulin, että näytteyssä mennään koira hallitusti sivulla liikkuen, mutta shibojen kehässä tunnelma oli vapautunut ja kaikki menivät miten kykenivät.

Kehän laidalla oli mukavaa seisoskella, silloin pääsi rapsuttelemaan päivän tähtiä ja nappaamaan pari kuvaakin.

Aina ei jaksa kuitenkaan olla ihan skarppina.

Joskus myös kehässä saattoi ruveta tylsistyttämään:

Näyttelyssä oli mukana junior handler -kisassa myös Taron isä Migi. Taro on kuin ilmetty isänsä! Kun näin Migin, ajattelin ensimmäisenä, että Tarohan se siinä. Yhtäläisyyksiä on niin paljon, mutta etenkin tutkiva katse on molemmilla melkein identtinen.

---------

Tänään Taro pääsi käymään ensimmäistä kertaa purjeveneessä. Ihan vanhalta merikarhulta tuo näytti, kun istui rennosti maisemia katsellen. Oltiin ihan laiturissa siis, mutta tyynesti Taro kaiken otti. Varmaan osasyy nuoren herran tyyneyteen oli väsymys: koko edellinen päivä oltiin reissussa ja puuhaa riitti. Olisipa kiva päästä testaamaan miten tuo poju kestäisi ihan oikeaa purjehtimista!

Vatsanpurut päihitetty

2008-05-27T19:00:00.005+03:00

Sairasteleva pikku kettumme on vihdoin tervehtynyt kaikkien hermoilujen, lääkinnän ja ruokintatemppujen jälkeen. Avomies otti suloisia kuvia pienestä toipilaasta. Uni maistui kyllä makoisasti, kun useampi yö oli mennyt vatsanväänteistä kärsien. Ripulin päihittämisen salaisuus oli meillä Attapectin ja hyvät ruokintaohjeet kasvattajalta. Olisi muuten pitänyt ottaa järeämmät aseet käyttöön, mutta onneksi ripuli loppui kreivin aikaan.

Mutta olihan tuo koira ihan naatti, rupesi jo kaipaamaan sen kujeita ja rallikohtauksia. Nyt ei energia vieläkääm riitä ralliin, mutta Tarolla on onneksi monia keinoja saada liikettä tähän huusholliin. Tämän hetken suosikkitemppu on varastaa vaatteita sängyltä tai sohvalta, ja juosta saalis suussa ylpeästi ympäri kämppää.

Ilmeisesti kaikki hampaat ovat nyt vaihtuneet, eilen lähti toinen yläkulmuri. Hyvään saumaan tuli sekin, koska lekurin mukaan hampaat olisi pian pitänyt poistaa leikkauksella. Taron veli kuulemma kävi äskettäin tuollaisessa leikkauksessa. Toivon mukaan pikkumiehen yläkulmurit lähteävät ilman lääkärin apua.

Kuten kuvista huomaa, herra oli hieman nuutunut vielä tuossa viikonloppuna. Matot tuli tänään takaisin lattialle, kun ripulivaara on ohi. Nyt taas vähitellen voi ruveta tekemään pidempiä lenkkejä ja lisäämään ruoka-annostusta.

Ajattelin, että voisimme yrittää pian päästä aloittamaan tottelevaisuuskoulutuksen, eli ruveta tokoilemaan. Ei ehkä paras harrastus itsepäiselle, hyperaktiiviselle ja omia teitään kulkevalle tulevalle teinille, mutta jotain yhteistä olisi kiva harrastaa. Yksi vaihtoehto on tietenkin ihan kotitottis, eli tottelevaisuusharjoituksia ilman mitään virallista ohjausta.

Piakkoin laitan blogiin kuvia ja kuulumisia Aptus-näyttelystä, joka oli viikonloppuna Helsingin Jäähallissa. Tuota ketunpoikaa hoivaillessa on tämän blogin ajankohtaisuus jäänyt vähän jälkeen.

Ketunpoika sairastaa

2008-05-25T12:23:00.003+03:00

Ensimmäinen sairaus osui nyt meidän kohdalle. Taro rupesi oksentelemaan ja ripuloimaan torstain ja perjantain välisenä yönä. Huoli on kova, sillä ripulointi ei ole vieläkään hellittänyt. Onneksi oksentelusta päästiin jo eroon ja ruoka pysyy sisällä. Käytiin perjantaina eläinlääkärissä ja saatiin lääkkeet sekä erikoisruoka sekaisin olevalle masulle.

Tuttuun shiba-tyyliinsä Taroa ei kuitenkaan kiinnosta se, että erikoisruoan pitäisi kuulemma olla herkullista ja kelvata nirsoimmallekin. Ehei, herrä nyrpistää nenäänsä moiselle tasapaksulle, ruskealle mössölle ja sen sijaan hihkuu innosta kun pizzaa on lähettyvillä. Ruoka toisin sanoen maistuisi, mutta vain ne tietyt herkut. Yleensäkin Taro ei pidä tuollaisista tasapaksuista mössöistä ollenkaan. Joltain shibaharrastajalta kuulin, en muista keneltä, että shibat ilmeisesti harvemmin pitävätkään puuroista tai muista muussatuista ruoista.

Onneksi nyt pentu on pirteä ja leikkisä eikä aivan täysin raato kuten perjantaina. Nyt vain toivotaan, että ripuli menisi ohi. Onhan se aika pelottavaa, kun jo kolmatta päivää vatsa on täysin löysällä eikä paranemisen merkkejä näy. Tosin ripulihan voi loppua yhtä nopeasti kuin se alkoi, joten sormet ristiin ja toivotaan parasta. Inhottavinta on, kun ei tiedä kannattaako Tarolle nyt antaa ruokaa kun sen tekee sitä mieli, vai onko sille kelpaava ruoka sitten liian epäystävällistä ärtyneelle vatsalle.

Sitten lähtee kyllä jälleen soitto lekurille, jos tuo edelleen jatkuu samanlaisena huomenna aamullakin kaikista lääkkeistä huolimatta.

Niin, ja onhan niitä hyviäkin uutisia! Hampaat ovat melkein vaihtuneet, enää yksi yläkulmahammas jäljellä. Sekin vaikeuttaa syömistä, kun vielä eilen molemmat yläkulmurit sojottivat suussa joka suuntaan ja aiheuttivat selvästi epämukavuutta. Yksi kulmuri tuolla vielä sojottaa, toivotaan että sekin pian tippuu pois.

Lehdenjakaja, mehutölkki ja muita hurjia mörköjä

2008-05-12T17:02:00.004+03:00

Yöllä heräsin raivokkaaseen haukkuun, joka kiihtyi kiihtymistään, kunnes saavutti huippunsa jolloin se kuulostikin jo ulvonnalta. Ah, tuumin, lehdenjakaja on tullut. Meillä nimittäin mörköillään ja kovasti. Jossain keskustelupalstalla ihmiset pohtivat onko koiran mörköikä totta vai tarua. Monet sanoivat, että ei heidän koiransa mörköillyt millään tavalla ja epäilivät, että ei moista kautta pennun elämässä olekaan. No, täällä kyllä varmasti on. Tarkennetaan: mörköiässä koiranpentu rupeaa pelkäämään vähän kaikkea sekalaista, mikä poikkeaa sen mielestä normaalitilasta. Pelkojen kohteet ovat yksilöllisiä ja, ainakin meidän tapauksessa, täysin järjettömiä.

Ensimmäiset merkit tulivat siinä 15 viikon iässä. Yhtäkkiä hämärässä liikkuvat ihmiset rupesivat iltaisin epäilyttämään. Tuloksena oli pientä kiihtynyttä puhinaa. Sitten tulivat Esineet Jotka Ovat Väärässä Paikassa. Tien varressa seisova mehutölkki sai aikaan hurjan haukkukohtauksen ja pitkään piti kierrellä ja kaarrella ennen kuin säpsyen uskalsi lähestyä. Pensaan oksaan tarttunut, tuulessa lepattava muovipussi oli kauheuden huippu: miten kummassa se oli mennyt sinne ja miksi se liikkui itsestään. Muita uhkakuvia olivat mm. väärinpäin oleva pyörä (jota hämmentynyt herrashenkilö yritti korjailla pienen kettu-olion puhistessa suureleisesti vieressä), moottoripyörä keskellä jalkakäytävää (kadun varrellahan niiden paikka on) ja muuttolaatikot tien vieressä.

Kammottavia ovat myös Ihmiset Joiden Ei Kuulu Olla Siellä tai Joilla On Jotain Ylimääräistä. Kallion kupeessa istuva ihminen on kauhistus, mitä se siellä kyykkii. Keskellä ruohokenttääkään ei Taron mielestä saisi kukaan seistä, seiskää nyt siellä tien varsilla missä yleensäkin seisotte. Penkillä istuminenkin on pahasta, vain epäilyttävät tyypit istahtavat nauttimaan auringosta. Vain ruoholla saa ilmeisesti istua. Huvittavin tilanne oli, kun vappuiltana puistikossa rakasteleva pariskunta sai kuulla kunniansa tomeralta kippurahännältä. Kotiin siitä sekstailemaan! Ylimääräisiä ulokkeita voi olla kävelykeppi, kävelysauvat, perässä vedettävä matkalaukku tai lastenvaunut.

Eli näitä mörköjä kyllä riittää. Nyt sitä on kestänyt todella voimakkaana muutaman viikon, saa nähdä kuinka kauan tässä asioita säpsytään. Mielestäni selkeitä laantumisen merkkejä on ilmassa, mutta ihan selvillä vesillä ei vielä olla. Toivon mukaan tuo ei ota tavaksi rapussa liikkuville haukkua, viime yön haukku taisi tulla säikähdyksen saattelemana, kun kesken unien rupeaa postiluukku rytisemään.

Ajatuksia matkan varrelta

2008-05-10T19:39:00.007+03:00

Jonkun aikaa ollaan Taron kanssa tätä yhteistä matkaa nyt kuljettu, vaikka suurin osa on toivottavasti vielä edessä. Ajattelin, että muistan nämä pentuajat, kaiken tämän kasvamisen ja siihen liittyvät kivut ikuisesti, mutta Raija sai minut vakuuttumaan, että näin ei ole.

Raija on ollut tukipilarina tässä kuukausien aikana, lohduttanut, rohkaissut ja aina jakanut kaiken tietonsa. Hän on kasvattanut shiboja vuosikausia ja vaikka ei olekaan Taron kasvattaja, on hän kuitenkin tukenut meitä suunnattomasti. Aivan ihana ihminen, en ole toista samanlaista tavannut. Hänen ja Leenan trimmaamosta on tullut tukikohta, jossa käydään juomassa kahvit ja puhumassa koira-asiaa muun muassa.

Siispä Raijan vinkin pohjalta mieleeni tuli ajatus, että haluan kirjata ylös muutamia kasvun paikkoja, mitä meillä on tässä ollut. Vaikka nyt siltä tuntuukin, että muistan kaiken ikuisesti, jotenkin aika kultaa muistot ja paljon silloin suurelta tuntunutta unohtuu, kun asiat alkavat sujumaan tutuilla urillaan.

Ruoka on ollut jonkinalinen kiistakapula koko Taron ja meidän yhteisen elon ajan. Vaikka Taro ei ole shiba nirsoimmasta päästä, se on aina suhtautunut ruokaan vähän valikoiden. Sille on saanut kyllä kokkailla erilaisia puuroja, syöttää cream crackereita ja keksiä erilaisia tapoja piilottaa nappulaa, jotta koiran on saanut motivoitua syömään. Se on tyypillinen shibapentu: kun ei vaan malttaisi syödä, maailmahan on avoin valloitettavaksi! Hyvässä massassa se on kuitenkin koko ajan pysynyt ja ruoka aina lopulta on maistunut. Tietenkin kekseliäisyyttä on joutunut käyttämään.

Toinen harmaita hiuksia aiheuttanut juttu oli erilaisissa kulkuneuvoissa matkustaminen. Vinkunaa, sähläämistä, läähätystä, pyörimistä, välillä jopa kiljumista. Nyt herra vielä vähän levottomasti liikuskelee, mutta asettuu pian kiltisti makuulle ja pysyttelee siinä matkan ajan. Jos on vauhti päällä, niin ei malttaisi, mutta muuten tässä 19 viikon iässä matkustusharjoitukset ovat alkaneet tuottamaan tulosta.

Taro ei ole koskaan tiennyt, että kärsivällisyys on hyve. Aina on pitänyt kaikki saada heti eikä kohta. Olemme itse joutuneet olemaan suunnattoman kärsivällisiä, ja tulosta on tullut. Nyt se jo vähän paremmin malttaa mielensä ja on tajunnut, että asiat eivät tapahdukaan aina sen aikataululla ja sen tahdon mukaan.

Taro on opettanut meille suunnattoman paljon. Sen parasta antia on huumorintaju. Olemme tajunneet, että shibamme on äärettömän kujeileva, se tykkää naurattaa itseään. Monien koiran käytökseen erikoistuneiden mukaan Taron temput menisivät kategoriaan pottuilu, kettuilu, isottelu, tottelemattomuus, johtajuuden tavoittelu tai kunnioituksen puute omistajaa kohtaan. Olisimme voineet langeta ansaan ja lähteä toimimaan edellä mainittujen taustaoletusten voimalla.

Onneksi emme tehneet sitä, olisimme tehneet Tarosta surullisen pennun. Se tykkää varastaa sukan ja juosta virne naamalla karkuun odottaen, että joku juoksisi perään. Jos kukaan ei tule, sukkakin unohtuu. Omistajaa on kiva härkkiä haukahtelemalla kimeästi ja kiemurtelemalla hullunkurisesti. Jos omistaja nauraa, niin tehtävä on suoritettu. On hauskaa kaivaa kuoppaa takapihalle ja katsoa kun molemmat omistajat ponkaisevat pystyyn ja lähtevät takaa-ajoon. Pelkä mahdollisen kuopan katsominen ihan omistajan kiusalla on suurta hupia. Kun pitäisi mennä illalla pentuaitaukseen, alkaakin hauska leikki, jossa testataan pennun söpöilytaitoja ja omistajan kärsivällisyyttä.

Koiran älykkyys on yllättänyt. Se tarkkailee jatkuvasti ihmisiä ja heidän reaktioitaan. Se oppii asioita yhdestä kerrasta ja muistaa viikkokausia missä paikassa se kiva lelu kaduilla lojuikaan. Se lukee meidän äänensävyjämme kuin avointa kirjaa, pieninkään jännitys tai vihaisuus ei mene Tarolta ohi. Siksi se myös reagoi niin vahvasti meidän nauruumme ja nauttii kyllä naurattamisesta. Sen katse tuntuu myös niin usein kysyvän miksi?. Tämä katse tulee valitettavan usein esille silloin, kun sitä käskee tekemään jotain.

On mielenkiintoista nähdä, minkälaiseksi aikuiseksi Taro kehittyy. Toivon, että se pitää huumorinsa ja leikkimielisyytensä. Ihaninta on ollut meidän välillämme tapahtunut lähentyminen. Alussa Taron kanssa eläminen oli kuin olisi yrittänyt kesyttää villieläintä. Nyt sydäntä lämmittää, kun koira aamulla kömpii unisena luoksesi, köllähtää viereesi lattialle ja rupeaa huolellisesti puhdistamaan käsiäsi ja kasvojasi. Taro tykkää myös halailla: se nostaa tassunsa kaulalle ja painaa päänsä niskaa nuuhkuttelemaan. Läheisyys on nyt ihan eri luokkaa ja tämän muutoksen läpikäyminen tuntuu mahtavalta.

Ennen kaikkea olen tajunnut, että mitä vain voi koiran kanssa tapahtua eikä mitään koiraa voi olettaa tuntevansa heti ensi kättelyssä. Silloin kun koira kääntyy puoleesi hakeakseen turvaa tai saadakseen puhdistaa silmäkulmasi, silloin jonkinlainen yhteinen tila on saavutettu. Kuvittelin naiivisti, että koira on heti alusta asti minun, joten se välittää heti minusta ja minä siitä. Kun pentu sitten olikin epäilevä ja etäinen, olin ihmeissäni ja jopa vähän surullinen. Nyt vasta ymmärrän, että omistajuus ei merkitse koiralle mitään, sen luottamus pitää ansaita alusta asti, vaivaa nähden ja itsensä peliin laittaen.

Nyt alkaa koirahullujen maailma avautua.