Mainiot pikkukippurat

Pääsimme vihdoin eilen katsomaan pentuja ja olimme kyllä aika myytyjä. Samaan aikaan meidän oli pakko hillitä innostuksemme, koska ei ole vielä ihan varmaa kumpi pojista meille sitten onkaan tulossa. Ei jotenkin voinut iloita siitä omasta pennusta, koska ei vielä tiennyt kumpi se oikeastaan olisi. Molemmat pelättiin sitä, että mitä jos kiintyykin toiseen pentuun enemmän ja saakin sitten sen toisen, johon ei ollut aivan niin kiintynyt. Siksi pidimme pienen etäisyyden ja keskityttiin sen sijaan ihastelemaan kaikkia kolmea pentua. Nyt on myös sellainen tilanne, että ei ole aivan varmaa tulevatko pennut meille muutaman viikon vai kuukauden päästä. Joka tapauksessa olimme erittäin tyytyväisiä molempiin urospentuihin, eli kumman tahansa niistä saammekaan, olemme iloisia.


Molemmat pojat olivat todella ihania, kiinnostuneita ihmisistä ja ympäristöstään, leikkisiä ja uteliaita. Ja ruokakin näytti maistuvan! Pentujen puuhat pitivät sisällään lähinnä nukkumista ja syömistä.


Tässä tummempi pentu nukahti tyytyväisenä siihen asentoon, mihin avomies sen lykkäsi.


Nyt pitää sitten vain odotella mitä tuleman pitää ja kumpi pennuista meille lopulta päätyy. Punaisemmalla pennulla saattaa olla lievä purentavika, mikä nyt on osaltaan mutkistanut asioita. Meille ei ole mitään väliä vaikka tällainen lievä vika olisikin, mutta toisen pennun uudet omistajat kaipaavat hyvää näyttelyainesta pennustaan. Saa siis nähdä kumman pojista he lopulta valitsevat, sillä vaikka ymmärtääkseni punainen väri kiehtoo heitä enemmän, saattaa tumma pentu olla turvallisempi vaihtoehto.

Asiathan eivät koskaan voi olla liian yksinkertaisia, siksi tässä nyt taas odotellaan ja ihmetellään, että mikä pentu tulee ja milloin. Selvää kuitenkin on, että jompi kumpi näistä veitikoista meille ehdottomasti kotiutuu.

Ensimmäiset pentukuvat!

Sain jo sähköpostitse pari pentukuvaa ihan pikkukippuroiden alkumetreiltä. Tässä ensimmäisessä kuvassa on äiti ja lapset. Kuvat on otettu 5.1. eli hyvinkin pian pentujen syntymän jälkeen. Huomatkaa miten potria pojat ovat ja miten hentoinen tuo vasemmalla lepäävä pieni tyttö on. Kuulemma pojat jyräävät hennon siskonsa yli tavoitellessaan emän nisää.


Ja tässä sitten veljekset yhdessä poseeraavat ymmärtääkseni suunnilleen kolmen viikon ikäisinä. Yuki on luultavasti tuo vasemmanpuoleinen ja meidän Taro oikealla.


Shibanpennut näyttää ihan pieniltä hylkeiltä noin nuorina. Aikamoisia palleroita! Eräs harrastaja sanoi, että pennuissa ei ole mitään nähtävää ennen kuin pennut ovat viiden viikon ikäisiä, koska sitä ennen ne näyttävät melko erikoisilta kaalikääryleiltä. Nappiin osui se mielikuva.

Pentukuume nousee kovasti, pian on pakko rynnätä kauppoihin tarvikeostoksille!

Päivitystä tilanteeseen

Olemme nyt varmistuneet siitä, että joka tapauksessa otamme pennun nyt helmikuussa, tulee työtä tai ei. Perjantaina mennään katsomaan pikkuista ja sitten saa nähdä miten hyvin meillä synkkaa. Vähän jännittää, mutta jotenkin ei vieläkään usko että koko juttu on edes totta.

Muuten status quo on pysynyt yllä, edelleen odottelen tietoa duunista ja samalla lähettelen työhakemuksia kaikkialle. Nyt olen vaan tajunnut, että tuo koulu olisi parasta saada äkkiä alta pois, eli varmaan pitäisi jotain osa-aikaduunia hommata kunnes opinnot on opiskeltu. Gradu edistyy omaa verkkaista tahtiaan, kunhan vain löytäisin taas motivaation opiskella jotenkin.

Kuitenkin, perjantaina tai viimeistään lauantaina ahdan blogin täyteen pentukuvia, tervetuloa silloin tutustumaan Taro-poikaan!

Lisää ylläreitä

Jaa, ei ne asiat ilmeisesti vaan voi mennä suunnitelmien mukaan. Tosin sehän nyt olisi mun elämässä täysin absurdi tilanne, jos kerrankin joku asia menisi niin kuin on suunniteltu.

Tähän pennun hankintaan liittyy nyt hyvin suuri EHKÄ. Nimittäin minulle tarjottiin työtä, joka voisi olla melko mielekästä ja taloudellisesti suhteellisen kannattavaa. Tosin tuo työpaikka varmistuu vasta tämän kuun lopussa ja itse työ alkaisi helmikuun alussa. Mikään ei ole siis varmaa, ja odottaminen jatkuu...

Mutta miten ottaa pentu ja aloittaa uusi työ samaan aikaan? Pientä pentua ei yksinkertaisesti voi jättää heti viikonlopun jälkeen oman onnensa nojaan. Aikuisellakin koiralla on hankalaa olla yksin 9 tuntia päivässä, puhumattakaan pennusta. Alustavia suunnitelmia on tehty siten, että rakas mummini ilomielin suostui pentuvahdiksi parina ensimmäisenä viikkona. Avo myös aikoo kysyä jos saisi ottaa joskus pennun mukaan töihin.

Silti mietin pitäisikö tätä nyt vaan lykätä. Osa minusta haluaa koiran nyt, sillä emme voi tietää milloin, jos koskaan, pätkätyöt vaihtuvat vakinaisiin. Tuntuu, että jos ei nyt niin milloin sitten. Osa minusta taas haluaisi antaa pennulle pari viikkoa aikaa totutella uuteen perheeseen täysipäiväisesti, ei niin että ehditään nähdä muutamia tunteja illassa. Tosin jotkut sanovat, että pentu on hyvä totuttaa alusta asti normaaliin arkirytmiin.

Huh, taas paljon pohdittavaa.

Mielikuvituskaveri Taro!

En ole oikeastaan tajunnut vielä, että meille on tosiaan tulossa koira. Se tuntuu niin hassulta ajatukselta. Olen varmaan ihan hämmentynyt, kun se pentu lopulta tallustelee ympäri meidän kämppää. Jotenkin sitä on suunnitellut ja odotellut niin pitkään, että siitä on tullut vähän kuin mielikuvituskaveri.

Näillä näkymin pentu tulisi meille helmikuun toisella viikolla, seitsemän viikon ikäisenä. Olisin halunnut, että pentu saisi olla emänsä kanssa pidempään, mutta tämä on kasvattajan toive. Joka tapauksessa, ei tässä enää paljon aikaa ole, odotus alkaa lähestyä loppuaan.

Olemme tietenkin jo valinneet pennulle nimenkin joskus aikoja sitten. Nimiehdokkaista voittajaksi päätyi Taro, joka on japania ja tarkoittaa suunnilleen ensimmäinen arvostettu poika. Muuten kaikki onkin sitten levällään!

Kokeneemmat koiraihmiset ovat suositelleet, että ennen pennun tuloa sen tapakasvatuksesta pitäisi sopia perheen kesken etukäteen. Tapakasvatus on eri asia kuin kouluttaminen: tapakasvatukseen kuuluu periaatteessa hyvät käytöstavat kuten se, että koira ei hypi ihmisiä vasten, ei vedä hihnassa, osaa olla haukkumatta, ei pure jne. Lisäksi tapakasvatukseen liittyy kaikki kodin sääntöjen opetteleminen heti pennusta asti ja pennun sosiaalistaminen erilaisiin tilanteisiin.

Me ollaan lähinnä sovittu avon kanssa, että koira ei saa tulla sohvalle eikä sänkyyn. Siinä on meidän suunnitelma! Kaikkea ei tietenkään voi etukäteen suunnitella eikä ennakoida, vaan pitää mennä pennun mukaan. Ja ensimmäinen koira on aina jonkinlainen testiversio, jonka kanssa eläessä itsekin oppii ja kehittyy.

Tiistaina on työhaastattelun toinen kierros, peukut pystyyn että saan sen duunin.

Odottaminen

Välillä vaan tuntuu siltä, että sitä käyttää aikansa ihmeellisessä pysähtyneisyyden tilassa odotellen jotain, kykenemättömänä tekemään mitään muuta. Olen huomannut, että mä olen tällainen ihminen: kun odotan jotain, en yksinkertaisesti voi tehdä mitään muuta samaan aikaan. Omistan kaiken ajan odottamiselle, en voi jatkaa normaaleja puuhiani kunnes asia jota odotan tapahtuu.

Voi kun nyt puhuisinkin koirasta. Toki sitäkin odotan kuin kuuta nousevaa, mutta enemmän tällä hetkellä mietityttää työllistymisasiat. Työllistyminen kun on melko hankalaa tällaiselle "laaja-alaiselle" humanistille, joka ei ole vielä ihan maisterikaan. Lisäksi pennun tulo vaikeuttaa hieman näitä työllistymiskuvioitakin. Sääli, että vielä viime vuonna melko varmalta näyttänyt työ ei toteutunutkaan, nyt pitää yrittää sumplia työpaikkaa ja pennun tuloa.

Nyt odottelen soittoa yhdestä työpaikasta, jossa saisin tehdä suurimman osan työstäni etätyönä. Se olisi passeli tähän tilanteeseen, koska silloin voisin olla pennun kanssa kotona. Pientä pentua kun en voi jättää yksin heti alussa kahdeksaksi tunniksi päivässä. Miehelläkin sattuu juuri niihin aikoihin olemaan säännöllinen päiväduuni päällä, eli mun on melkein pakko miettiä muita vaihtoehtoja.

Mutta tämä odottaminen.

On sellainen tunne, että en tuota kyseistä työtä saa, muuten olisin varmasti jo kuullut siitä. Silti en voi jatkaa eteenpäin ennen kuin kuulen varmistuksen! Siispä kaikki on jäässä, odottelen vain että puhelin soisi ja saisin jonkinlaisen vastauksen. Kunhan nämä taloudelliset kuviot on saatu järjestykseen, niin seuraavaksi pitäisikin alkaa miettiä pennun koulutusta ja kotiutumista. Jännät ajat on toisin sanoen edessä!

Elämä jakaa yllätyksiä

Tänään tuli se pelätty puhelu, eli tulevan pentumme emä, Meiko, olikin tyhjä. Sisällä ei ollut yhtään ainutta kääröä. Olo oli sekä surullinen että älyttömän helpottunut, koska hetken luulin että puhelu tuli mieheni työnantajalta, joka kertoo että työt on peruttu! Onneksi kyse nyt kuitenkin oli tuosta koirasta eikä mistään vakavammasta.

Kuitenkin korkkasimme pennun syntymän hetkelle varatun skumpan.

Skumppa oli syytä korkata siksi, että vaikka jotain otetaan pois, niin jotain annetaan tilalle. Saimme tietää toisesta kasvattajasta, jolla on syntynyt lupaava pentue viikko sitten. Soitin sinne ja meille luvattiin varata yksi tomera urospentu. Emä ja isä ovat erittäin vaikuttavia, toinen on kansainvälinen muotovalio ja toinen Suomen muotovalio. Ulkonäkö on tietenkin sivuseikka, mutta myös koirien terveys ja luonne tuntuvat sopivilta. Isä on hieman pidättäytyvä ja itsetietoinen, emä taas erittäin seurallinen ja ulospäinsuuntautunut. Pennut voivat olla mitä vain tuolta väliltä tai niiden sekoitus. Aiempaa pentua odotellessa huolestutti isän arkuus, sillä isä oli niin nuori ettei sen todellista luonnetta pysty arvioimaan. Nyt siitä ei tarvitse murehtia, uuden pennun isä ei ainakaan arka ole.

Kasvattaja kuvaili jo pentuja, joista kaksi on uroksia ja yksi narttu. Narttu syntyi pienenä verrattuna massiivisiin veljiinsä. Kasvattaja kuvaili poikia sanalla "jyrät". Veljet siis syntyivät hieman isompina kuin shibat yleensä. Toinen pojista oli melko taipuvainen, mutta toinen vaikutti alustavien arvioiden mukaan päättäväiseltä ja itsepäiseltä. Tämä päättäväinen ja itsepäinen kaveri olisi todennäköisesti se meidän pentumme, sillä pentujen isän omistajat haluavat toisen pojista itselleen ja ilmeisesti he ovat kiinnostuneita taipuisammasta pojasta.

Pennussa on kaksi epäilyttävää asiaa: itsepäisyys ja väri. Värin piti olla aluksi black & tan, eli musta ruskeilla merkeillä (ja tietenkin urajiro,joka tarkoittaa shiballe tyypillisiä valkoisia merkkejä), mutta koska Meikon ja Seikon yhteispeli ei toiminut, tulee pennustamme nyt kuitenkin punainen. Mutta valitettavasti ei täysin punainen. Itselleni täysin punainen shiba oli unelmissa, joten oikeaan suuntaan ollaan menossa. Mutta tässä tulevassa pennussa on mustia karvoja selässä ja hännässä. Pentu on todennäköisesti perinyt äidiltään värityksen punainen seesami. Tässä kuva äidistä:


Noh, kuten sanottu, ulkonäkö ei ole se tärkein. Sen sijaan tuo itsepäisyys voi asettaa melkoiset haasteet aloittelevalle koiraharrastajalle. Shiba kun ei muutenkaan ole mikään maailman helpoin koulutettava. Mutta tämän kuun lopussa päästään katsomaan pentua ja silloin näemme myös emän livenä. Sitten teemme päätöksen onko tämä pentu tosiaan meille. Kaikeksi onneksi kasvattaja lupasi, että meille on varattu pentu hänen tulevista pentueistaan, jos tämä ei nyt innosta.

Niin se elämä heittelee, epäonnen kautta lupaaviin lopputuloksiin!

Laskettu aika +1 päivä

Kasvattajan mukaan pahimmassa tapauksessa pennun syntymä voi viivästyä jopa yli kahdella viikolla. Kun tätä pentua ollaan nyt melkein vuosi odoteltu, niin kaksi viikkoa tuntuu kärpäsenpaskalta valtameressä. Kuitenkin, se syntymä on kaikken tärkein hetki, koska niin monta asiaa voi mennä pieleen. Onneksi kasvattaja on kokenut. Hänen harteilleen onkin jäänyt kyseenalainen kunnia rauhoitella mun hermoja.

Oikeastaan mä en mitenkään hysteerisesti hermoile, mutta odottavan aika on niin pitkä. Ikävä kyllä pentuakin päästään tapaamaan vasta kun se on viisiviikkoinen. Sitä ennen pennut ovat kuulemma sellaisia pieniä kaalikääryleitä, että niissä ei oikeastaan ole mitään katseltavaa. Sormet ristiin vaan, että kasvattaja lähettäisi edes muutaman kuvan, joita voisin täällä sitten esitellä.

Sain myös varoituksen, että shiban pennut ovat luovotusiässäänkin (eli n. 8 viikkoisina) suorastaan häkellyttävän pieniä. Niiden kanssa pitää olla hyvin varovainen, ettei mitään vahinkoja pääse kehittyvälle keholle tapahtumaan. Toki shiba on melko piskuinen aikuisenakin: uroksen säkäkorkeus on n. 40 cm ja nartun hieman vähemmän. Aikamoinen ero verrattuna meidän entiseen saksanpaimenkoiraan, joka oli pentunakin melkoinen jötikkä, tai siltä ainakin pikkutytöstä tuntui.

Kuumeilua

Myönnettäköön heti aluksi, että tämä blogi on aloitettu polttavan pentukuumeen kourissa. Ajoitus on kärsimätön sikäli, että tuleva pentu ei ole vieläkään varsinaisesti syntynyt. Tämä päivä on kuitenkin muita päiviä parempi, sillä tänään on pentumme syntymän laskettu päivä. Tosin en voi olla varma monta pentua tulee vai tuleeko pentuja ollenkaan, mutta elän toivossa ja kerrankin voin rehellisesti sanoa olevani positiivisella mielellä.

Pentukuumeen kourissa on kuitenkin vaikea olla hätäilemättä ja huolehtimatta.

Kaiken pitäisi olla kunnossa: rodunvalinta tehtiin harkitusti ja perustellusti antaen tilaa hulluille mieltymyksille pystyihin korviin ja kippuraisiin häntiin, sopivaa kasvattajaa etsittiin tarmokkaasti kunnes päädyttiin kenties Suomen johtavaan shibakasvattajaan, kasvattajaan on tutustuttu ja hänen muita kasvattejaan tavattu, näyttelyissä kierrelty ja lenkkipoluilla shiboihin tutustuttu. Pennun emä ja isä ovat myös onnistuneet ihastuttamaan, vaikka isä vaikuttaa välillä vähän turhan säikyltä. Muuten kyseessä on ihana nuori herra nimeltään Seiko.


Omaan tyypilliseen tyyliini olen lukenut kaiken käsiini saaman kirjallisuuden ja kolunnut netin syövereitä kuin mielipuoli. Voin suoraan todeta, että aloittelevalle koiraihmiselle netti on puhdasta helvettiä. Neuvoja on kyllä tarjolla, mutta puolet niistä on täyttä potaskaa. Tärkeilevät "kasvattajat" ja "asiantuntijat" pätevät keskustelupalstoilla vaivautumatta kuitenkaan jakamaan kokemuksiaan selkokielellä. Moninaiset sivustot tarjoavat mitä ihmeellisimpiä koulutusmenetelmiä aina kukkatipoista ihmisen ehdottoman johtajuuden ja dominanssin korostamiseen. Kaikki ovat oikeassa, ainakin omasta mielestään. Siksi olen luottanut lähinnä painettuun kirjallisuuteen, mutta tälläkin kentällä joutuu olemaan varovainen.

Lopultakin tärkeintä on omakohtainen kokemus ryyditettynä hyvällä tiedolla, joka ei perustu kenenkään yhden ihmisen "kun musta tuntuu" -fiilikseen, vaan on testattavissa ja mahdollisesti myös kumottavissa. Jännintä tässä on tietenkin se, että minulta ei omakohtaista kokemusta juurikaan löydy, mitä nyt lapsuudesta tuttu sakemanninarttu, joka testasi hermoja päivittäin. Tavallaan aloitan siis ihan tyhjältä pöydältä, oman pennun kanssa.

Mutta näillä eväillä mennään ja jostain sitä pitää aloittaa. Tästä tulee mieletön seikkailu ja todennäköisesti tähänastisen elämäni suurin haaste.