Lämpöistä joulua!

Haava tassussa

Pikkukaveri sai taas lasista haavan anturaan, jo kolmas kerta tänä vuonna.

Tossu ei saanut innostunutta vastaanottoa.

Omatunto kolkuttelee

Olen tässä lähiaikoina potenut koiranomistajan omantunnontuskia. Varoituksen sana: uskoisin niitä tulevan jokaiselle koiranomistajalle jossain vaiheessa elämää.

Oma tuskailuni liittyy tiiviisti aktiviteettien ja levon väliseen suhteeseen. Toisin sanoen saako kaveri riittävästi puuhaa vai kuoleeko se tylsistymiseen. Nyt kun olen vielä ollut flunssassa, kärjistyvät tällaiset ajatukset piinaaviksi itsesyytöksen festivaaleiksi. Pimeä, märkä ja mutainen vuodenaika ei myöskään houkuta pitkiin metsälenkkeihin.

Aamulenkki on yleensä noin tunnin kestävä tavallinen nuuskuttelulenkki. Päivällä ollaan ehkä hiukan pidempään ja lenkkiin liittyy leikki- tai treenihetki. Illan lenkkeilyt ovatkin ehkä hiukan lyhyemmät, mutta joskus avo vie koiran juoksemaan vapaana yön pikkutunneilla.

Minun lenkkeilyfilosofiani on seuraavanlainen: Taro saa nuuskia niin paljon kuin haluaa. Pidän lenkkejämme muunakin kuin fyysisen liikunnan takaamisena. Silloin koira saa aikaa olla koira, se saa elää hajujen maailmassa omaan tahtiinsa.

Yritän myös viedä sitä vaihteleviin maastoihin. Kiipeilemme kallioilla ja kuljeskelemme metsissä. Hyppyytän ja kiipeilytän Taroa aina kun mahdollista.

Tarkoitukseni ei ole maalata mitään superidylliä, asummehan me sentään ihan kaupunkimaisemissa. Osa lenkkireiteistä on katujen varsilla ja liikenteen melussa. Joskus laiskottaa eikä jaksa järjestää mitään ylimääräistä puuhaa. Silloin vain kävellään eteenpäin kuin kaksi elävää kuollutta pimeydessä.

Onneksi Taro on rela kaveri ja tykkää nukkua lampaantaljallaan patterin lämmössä. Nytkin odottelen, että herra heräisi ja me pääsisimme aamulenkille vihdoin!

Testiajo

Mobiiliaikaan siirtymisen myötä, on opittava myös bloggaamaan mobiilisti. Katsotaan miten onnistuu!

Ja pakkohan tähän on liittää kuva nuoresta herrasta syksyisenä aamuna. Kaveri on hönö itsensä ja aurinko kerrankin paistoi.

Röntgenkuvia

Terveystutkimuksista hyvät tulokset

Nyt nukuttaa kaveria.

Kovia koettelemuksia kuuluu pienen koiran elämään! Tarolle tehtiin kattavat terveystutkimuset: silmät peilattiin ja kyynärät, lonkat sekä polvet tutkittiin.

Tarolla oli kaikin puolin hyvät tulokset. Lonkkakuvat lähtivät Kennelliittoon tarkistettavaksi, mutta lääkäri arvioi niiden olevan A/A. Polvet ja kyynärät olivat molemmat 0/0. Ei siis mitään muutoksia normaalista. Silmätkin olivat terveet.

Nyt tosiaan Kennelliitto sanoo vielä painavan sanansa, mutta hyvältä vaikuttaa. Taro on terve poika! Nuo lonkat tosi paljon huolestuttivat, olin jo tuhat kertaa lietsonut itseni täyteen varmuuteen kammottavan huonoista lonkista. Mutta tämä rauhoitti mielen.

Itse tutkimus meni sutjakkaasti, mitä nyt vähän piti peruutella silmiä peilattaessa. Taro olisi mieluusti piilottanut pään kainalooni ja jäänyt sinne turvaan. Onneksi mukava hoitajatäti sai pojun rauhoittumaan ja peilaus meni ongelmitta loppuun. Sen jälkeen olikin nukutuspiikin vuoro. Oli se hassun ja hiukan kammottavan näköistä kun koira yrittää taistella pysyäkseen hereillä, mutta kaikki meni loppujen lopuksi hienosti.

Nyt toivotaan parasta, että Kennelliitto on tuloksista samaa mieltä. Joka tapauksessa nyt on hyvä mieli, kun tietää pojan olevan rakenteeltaan terve.

Kauneuden hinta?

Viimeeksi pohdin hiukan näyttelyiden mielekkyyttä ja nyt jatkan samalla teemalla. Olen huomannut, että näyttelyt ovat tunteita herättävä tapahtuma, jolla on vastustajansa ja puolustajansa. Itse peräänkuulutan kultaista keskitietä.

Tavallaan se, että jokainen koira voi olla muotovalio, on upea juttu. Jokainen koira on omalla tavallaan ja omalle omistajalleen ainutlaatuinen persoona ja kaikkein ihanin.

Minulle Taro on kaunis, upea ja ihastuttava shiba, joka ilostuttaa jokaista päivää. En tarvitse ulkomuototuomarin kehuja pitääkseni koirastani; tuskin kukaan tarvitsee. Sen sijaan tuomarin mukavat sanat tuntuvat hyvältä. Kuka nyt ei kehuista pitäisi.

Näyttelyiden valoisa puoli onkin juuri se, että saa kuulla kauniita arvioita omasta koirasta. On mukavaa tavata muita rodun harrastajia ja shiboja. Kun oma koira on kehässä, saa maistaa elävöittävän adrenaliiniaallon. Jännittää, on innoissaan ja toivoo parasta. Tässä harrastuksessa ei sinänsä ole mitään vikaa, ainoastaan siinä painoarvossa, mikä näyttelytuloksille tietyissä yhteyksissä annetaan.

Sitten on se näyttelyiden pimeä puoli. Joskus se voi mennä liian pitkälle, kuten Anonyymi sitä edellisen kirjoitukseni kommenteissa kuvaili. En minäkään usko, että koira luonnostaan pitää esiintymisestä, se yksinkertaisesti oppii siihen. Mutta tässähän ei yksistään ole pahaa: jos koira tottuu, osaa ottaa relasti eikä joudu ylikierroksille toistuvasti, niin miksi ei?

Ihmisen takia näyttelyihin mennään, ei koiran takia. Tämä asetelma tietenkin tuo mukanaan niitä ylilyöntejä, jotka tosiaan joskus ilmenevät jopa koiran huumaamisena. Toinen harmillinen seikka on se, että koiria jatkuvasti arvotetaan näyttelymenestyksen ja -käytöksen perusteella.

Mielestäni tämä on absurdia, sanon sen aivan suoraan.

Näyttely on ympäristönä järjettömän stressaava koiralle. Muiden koirien läsnäolon lisäksi ilma on sakeana ihmisten jännitystä. Omistaja hermoilee ja ympäristö on kaoottinen. Jotkut koirat tottuvat tähän, toiset eivät.

En pidä koiria posliiniesineinä, jotka menevät pienestä stressistä rikki. Mutta on otettava huomioon tällaisen ympäristön vaikutus koiran käytökseen. Normaalisti rauhallinen koira voi muuttua räyhänhengeksi, kiltti koira voi osoittaa agrressiivisuuden merkkejä tai aktiivinen ja iloinen koira muuttua passiiviseksi.

Koiria sitten arvioidaan tällaisissa tilanteissa. Koirassa arvostetaan sitä, että se sietää ylivirittynyttä ympäristöä niin sanotusti luonnostaan. Tai on siihen oppinut. Ulkomuodon arviointi on toisin sanoen ainoa mahdollisuus tällaisessa asetelmassa: eihän koiran aidoista ominaisuuksista tai luonteesta näe mitään.

Kritisoin lähinnä sitä, että näyttelymeriiteille asetetaan kasvatustyössä niin suurta arvoa. Suurin osa harrastajista käy näyttelyissä omaksi ilokseen ja kilpaillakseen toisten kanssa. Siksi mekin olemme käyneet ja tulemme käymään silloin tällöin. Tässä ei ole mitään pahaa eikä koko harrastusta voi lytätä joidenkin harvojen ylilyöntien takia.

Mutta loppujen lopuksi näyttelymenestys kertoo koirasta kaikkein epäolennaisimman. Tätä harrastusta vääristää se painoarvo, joka sen suomille tuloksille annetaan. Toki rodulle tyypillistä ulkomuotoa on vaalittava, mutta entä kun se johtaa liioiteltuihin piirteisiin ja rakenteellisiin ongelmiin koirissa?

Siinäpä tuntuu olevan näyttelyiden suurin anti nykyajan koirankasvatukselle. Ulkomuoto korostuu kaiken muun kustannuksella. Lisäksi näyttelyissä energiset, aktiiviset ja vietikkäät koirat eivät aina pääse oikeuksiinsa. Nämä samat yksilöt ovat mahtavia vahti-, metsästys- tai agilitykoiria, mutta eivät jaksa seistä näyttelypöydällä paikallaan tai eivät kykene hillitsemään pakoreaktiota kun vieras koskettaa.

Toivon hartaasti, että vietitön näyttelyesine ei ole shibojenkin tulevaisuus.

Koirien kauneiskilpailuista

Kevään ja kesän aikana kierreltiin hiukan mätsäreissä ja näyttelyissä. Mätsärit olivat harjoitusta kesän lopussa oleviin näyttelyihin, joista toinen oli Heinolassa ja toinen Helsingissä.

Menestys mätsäreissä oli kohtalaista, mutta ennen kaikkea ne olivat hauskoja harjoittelun kannalta. Jopa minä jouduin Töölönlahden rannalla järjestetyssä mätsärissä kehään. Näky oli surullinen. Taro ei nostanut nenäänsä maasta, selkeästi rauhoitteli hermostunutta emäntää. Oli hassu olo, kun nuori herra vaikutti kehien konkarilta verrattuna minun kireään sätkimiseen.

Onneksi avokki tuli paikalle ja luotsasi itsevarmasti Taron kehän sinisten toiseksi parhaaksi. Kyllä se vaan niin on, että handlerin käytöksestä kaikki lähtee. Ehkä joku kokeneempi ja rauhallisempi koira kestäisi tällaisen säheltäjän, mutta ei herkästi ihmistä lukeva ja siihen reagoiva nuorukaisemme.

Mökillä poju saikin sitten liata itsensä täydellisesti. En voisi kuvitellakaan, että näyttelyjen vuoksi pitäisin koiran poissa ihanista mutalammikoista. Onnekkaasti näyttelyt olivat lomiemme jälkeen, joten turkinpesu pystyttiin ajoittamaan mukavasti mökkireissun päätteeksi.

Ja tarpeeseen se tuli.

Taro oli kuin uusi koira pesun jälkeen, valkoinenkin näytti valkoiselta. Heinolan erikoisnäyttelyssä emme kuitenkaan menestyneet päätähuimaavasti. Taro sai punaisen nauhan, eli EH:n (erittäin hyvä). Moitteita tuli epäarvokkaasta ilmeestä ja parista muusta tekijästä. Kerrankin liian kippurainen häntä sai huomiota, yleensä tuomarit ovat sitä vain kehuneet.

Nyt japanilainen tuomari oli kuitenkin tarkka ja kiinnitti huomiota ihan erilaisiin asioihin kuin suomalaiset tuomarit. Esimerkiksi huonossa turkissa olevat shibat eivät saaneet moitteita, mikä onkin mielestäni kohtuullista. Sehän kuuluu rodun tyypilliseen kiertoon: välillä karvat pitää vaihtaa. Erityisesti kesällä on itsestäänselvää, että ylimääräiset pohjavillat lähtevät.

Helsingin näyttelyssä saimme ensimmäisen vaaleanpunaisen nauhan, ERI:n eli erinomaisen. Taro sai myös sertifikaatin, joita pitää kerätä kolme muotovalion tittelä varten. Tämä kaikki siitä huolimatta, että Taro oli aivan sekaisin lähellä olevasta juoksuisesta nartusta eivätkä edes namit maistuneet.

Taas ollaan paria näyttelykokemusta rikkaampia. Kesällä on ehdottomasti kivaa käydä ulkonäyttelyissä, mutta en minä edelleenkään tuosta harrastuksesta hullaantunut ole. Taro kun ei yksinkertaisesti nauti, ei sitten tippaakaan.

Se ei tykkää hihnassa tavata muita koiria eikä sen luonne ole varustettu odotteluun tarvittavalla kärsivällisyydellä. Aina pyritään antamaan näyttelyissä jokin kiva herkku tai lelu kaverille, että edes vähän kivaa saisi kokea. Mutta aina Taro on hiukan stressaantunut eikä se tunnu kivalta.

Olen myös paljon pohtinut näyttelyiden mielekkyyttä. Mistä tahansa koirasta voi tulla muotovalio, jos sitä jaksaa kärsivällisesti viedä kehiin. Tuomareita miellyttää jokaista aivan eri asia: toinen tykkää isoista shiboista, toinen pienistä. Jotakuta miellyttää tummat shibat ja joku toinen vannoo punaisten nimeen. Kyse on yksilöiden mieltymyksistä. Mitä arvoa koira saa siitä, että joku siitä tykkää mutta toinen ei?

Olen tullut siihen tulokseen, että näyttelytitteleiden merkitys esimerkiksi koiran jalostuskäytössä pitäisi olla minimaalinen. Eihän muotovalion arvokaan kerro välttämättä mistään. On tietenkin joitain yksilöitä, jotka voittavat melkein aina ja melkein kaikkialla. Ne koirat ovatkin eri asia, ne nousevat selkeästi muiden yläpuolelle ainakin ulkomuodossa. Ehkä näille yksilöille voisi jotain jalostusarvoa näyttelymenestyksen perusteella antaakin, mutta ne ovat kuitenkin vähemmistössä.

Olisi vielä vaikka kuinka paljon pohdittavaa tästä näyttelytoiminnasta, ehkä palaan asiaan joskus uudemman kerran.

Eksoottiset herkut

Kaikki tietävät, että koirat rakastavat lihaa, luiden järsimistä ja vaikkapa nakkeja. On ruokia, joiden ei ihan heti uskoisi olevan koiran lemppareita.

Mutta Taro R-A-K-A-S-T-A-A näitä ihmeellisyyksiä!

Taron Top 5 oudot ruokamieltymykset:

1. Banaani. Ehdoton, ikuinen ja kiistämätön suosikki on banaani. Saadakseen banaania Taro on valmis tekemään mitä vaan. Banaanin näkeminenkin saa kaverin suoranaisen kiihkon valtaan.

2. Pähkinät. Nämä ovat uusi tuttavuus. Kaikenlaiset pähkinät ovat ihania ja niitä syödään huolellisesti mutustellen. Missään nimessä pähkinää ei saa hotkaista, sehän pilaisi makunautinnon.

3. Ruoho. Ruoho on mitä maittavin välipala! Jos on ruohoa tarjolla, ei mikään muu sillä hetkellä sytytä. Kerran herra laidunsi rauhassa, vaikka vieressä koirapuiston aidan sisäpuolella kirmaili säikähtänyt kani. Taro mussutti ruohoa ja katseli kania kuin kutsuen sen liittymään seuraan. Ruohoa on myös kiva syödä, jos ihminen ystävällisesti repii sitä tupon maasta ja syöttää suoraan pojulle. Kyllä maistuu!

4. Viinirypäleet. Nämä ihanat minihedelmät ovat teoreettisesti vaarallisia koiralle, mutta Tarolle maistuu yksi kappale silloin tällöin. Pienistä määristä ei haittaa ole ja kaveri maistelee herkkua mielellään. Monesti syömistä edeltää pieni leikkihetki, johon kuuluu muun muassa valehyökkäykset kohti rypälettä, yleinen venkoilu ja kähinä. Kivelliset eivät muuten kelpaa!

5. Omena. Tämä on menneiden aikojen suosikki, ja kuvastaa hyvin shiban valikoivan ailahtelevaa luonnetta. Omenan nakertaminen etuhampailla oli ennen parhainta, mutta nykyään herra nyrpistää kaikenlaisille omenoille. Hämmennys oli suuri, kun yhtäkkiä omenaa syödessään emme enää saaneetkaan kaveriksi innokasta nappisilmää, joka huolellisesti nakersi pienillä hampaillaan paloja hedelmän lihasta.

Hui kauhistus!

Tässä alkusyksystä kävimme Taron kanssa läpi melko hermoja kiristävän kuukauden. Oranssimme kehitti itselleen pelkotilan, joka tuntui pian leviävän aivan kaikkeen ulkona olemiseen.

Näin se alkoi. Olimme saattaneet isännän töihin ja kävelimme Taron kanssa takaisin kotia kohti. Takaamme tuli mäkeä alas polkupyörä kovaa vauhtia, ja juuri kohdallamme sen tarakalta tippui muovikassissa oleva suhteellisen raskas pahvilaatikko. Laatikko kosahti maahan aivan Taron viereen kammottavan pamahduksen saattelemana. Itsekin loikkasin ilmaan, kun laatikko paukahti maahan takanani.

Taro sen sijaan meni aivan solmuun. Loppulenkki meni vielä hyvin, mutta pelon laajuus paljastui seuraavana päivänä. Yritin viedä pojun keskuspuistoon pitkälle metsäkävelylle. Emme päässeet pitkälle, kun Taro jo istui ojassa ja vapisi pyörien suhahdellessa ohi. Palasimme takaisin kotiin, mutta pelko paheni päivä päivältä. Siinä välissä pojat lähtivät viikoksi Viroon eikä siellä kuulemma ollut mitään pelkoja.

Mutta kotikulmilla pelot taas tulivat takaisin. Lopulta olimme siinä pisteessä, että Taro ei halunnut lähteä ulos. Jouduimme pakottamaan sen lenkille ja lenkit olivat yhtä tuskaa. Taro säikkyi äänekkäitä ihmisiä, raitiovaunuja, kuorma-autoja, polkupyöriä, skeittaajia ja niin edelleen. Poju oli selkeästi aivan stressaantunut.

Rupesimme tekemään pieniä, rauhallisia lenkkejä ja hetkeksi tilanne hellittikin. Mutta heti kun menimme lähemmäs vilkkaammin liikennöityä katua, alkoivat pelkotilat taas nostaa päätään.

Olo oli kauhea: joudummeko luopumaan oranssistamme, joka ei selkeästi kykene enää rauhoittumaan kaupungin vilskeessä? Onko se luovutettava rauhalliseen kotiin maalle?

Olimme jo harkinneet turvautumista lääkitykseen, kun yhtäkkiä pelot olivat tiessään. Eräänä päivänä lenkit eivät enää olletkaan koiran väkivaltaista ympäriinsä raahaamista. Yhtäkkiä polkupyörät eivät aiheuttaneet muuta kuin väistämisreaktion. En vieläkään täysin ymmärrä mitä tapahtui. Hiukan ennen tätä muutosta olimme palanneet valjaiden käyttöön, sillä niiden kanssa vastustelevan koiran ulkoiluttaminen onnistui lempeämmin ja varmemmin.

Kenties Taro tajusi, että turha on räpiköidä vastaan: ulos mennään ja lenkit tehdään. Helpotus oli valtava, mutta minun selityksiä kaipaava mieleni jäi ihmettelemään.

Toivon, että tämä herkkänahkaisuus menee tosiaan nuoren iän piikkiin. Olen kuullut tarinoita shiboista, jotka nuorena säikkyvät outouksia, mutta vanhemmiten kasvavat siitä ulos. Kenties shibat herkempiä nuorena, mutta vanhemmiten luonne ikään kuin vahvistuu.

Jotenkin vain luulen, että tietty osa sitä säikkyyttä säilyy koirassa, on osa sen luonnetta. Taro yksinkertaisesti kuormittuu helposti. Minulla on tunne, että tuo hermorakenteen kestävyys ei muutu iän kanssa, vaikka koiran yleisolemus voikin rauhoittua.

Nämä ovat omia villejä arvailujani, harva näin kokematon koiraihminen osaa mitään sanoa koiran hermorakenteista sun muista. Ja monissa muissa asioissa Taro on taas aivan teräshermoinen, joten sen käytöstä on vaikea tulkita. Tunnen pari oikeasti arkaa koiraa, joille mikä tahansa normaalista poikkeava on liikaa. Sellainen Taro ei kuitenkaan ole. Siispä kannattaa pitäytyä rotua tuntevien arvioissa ja odottaa luonteen kypsymistä.

Jos joku shibaharrastaja tämän lukaisee, olisi mukavaa kuulla myös teidän kokemuksianne ja näkemyksiänne. Onko arkuus vähentynyt vuosien karttuessa?

Verijäljellä

Kesällä treenattiin myös verijälkeä. Ensimmäinen kerta oli sangen onnistunut ja Taro meni aivan täydelliseen viettitilaan veren haistaessaan. Se vonkui aivan innoissaan eikä olisi malttanut että pääsee jäljelle.

Ensimmäinen jälki oli hyvin lyhyt. Käytimme naudanverta ja kaatona poron kylkiluita. Sidoimme pitkän pyykkinarun päähän sienen, jonka kostutimme reippaasti verellä. Vedimme jäljen ja kaadon päälle lurautimme naudanverta. Jälki sai tasoittua vain puoli tuntia, mutta se riitti kyllä Tarolle.



Taro ajoi jäljen innoissaan kuin vanha tekijä, mutta ei olisi halunnut lopettaa kaatoon! Sillä oli into niin kova, että mielellään olisi jatkanut pidemmällekin. Lopulta herra kuitenkin tarttui palkintoonsa ja kantoi sitä ylpeänä.

Toinen verijälki epäonnistui, sillä se oli liian vaikea ja pitkä. Vaikeaksi sen tekivät kallio ja mutka. Aloitteleville verijäljen harrastajille tiedoksi: kannattaa vaikeuttaa tehtävää askel kerrallaan. Nyt jälki kulki osittain kallion päällä, ja kalliohan on hyvin haastava maasto.

Kolmas verijälki olisi varmasti ollut nappisuoritus, ellei emäntä olisi hötkyillyt. Virheeni oli kaksiosainen: ensinnäkin Taro näki minun lähtevän kaadon kanssa ja toiseksi jäin odottamaan jäljen alkuun (mies ajoi koiran kanssa jäljet). Tietenkin Taro luuli, että minulla on kaato edelleen kädessä. Se pyöri innoissaan minun ympärilläni odottaen tehtävää, jotta saisi palkkionsa. Jäljelle se ei halunnut lähteä, sillä minä olin sillä hetkellä kiinnostavampi.

Opimme näistä kolmesta kerrasta jo suunnattoman paljon. Ehkä jokin verijälkikurssi olisi auttanut meidät heti oikeille raiteille, mutta hauskaa se on myös näin.

Nyt ostoslistalle lisää naudanverta ja treenaamaan ennen lumen tuloa. Mitenköhän onnistuisi verijälki hangessa?

Kuuma kesä Saaressa

Vihdoin palaan blogini pariin liian pitkän hiljaiselon jälkeen! Teen vakaan lupauksen, että moista taukoa ei ihan pian ole tässä blogissa tiedossa.

Nyt heti lupaamieni kesäkuvien pariin. Ihan ensimmäisenä tunnelmia reissustamme ystävän mökille. Kävimme tutustumassa ihanaan Saareen (kyllä Saari isolla ässällä, The Saari!) jo viime kesänä ja kyllä vapaus maistui. Nyt matkaan lähdettiin pidemmäksi aikaa: Taro sai kirmailla yli viikon vapaana kuin taivaan lintu.

Jälleen kerran ehdoton hitti oli rantakaislikon ja päättömän ryntäilyn yhdistelmä. Veden äärellä on ihana olla.




Lisämakua kaislikossa kahlailuun toivat sudenkorennot, joiden jahtaaminen oli erikivaa. Ainakin oli pojulla jotain tekemistä, kun me ihmiset porskuttelimme hellepäivinä meressä.

Päivät olivat pitkiä ja kuumia, mutta aika tehokkaasti Taro hyödynsi jokaisen hetken. Välillä kaiken tonkimisen, vahtimisen ja tutkimisen lomassa oli toki levättävä - mieluiten varjossa. Hellepäivät olivat pienen paksuturkkisen kannalta melko tuskaisia. Onneksi oli meri lähellä.

Kuumissaan Taro oli melko ylväs näky:


Mökin kuistista tuli Tarolle lempipaikka, josta oli hyvä tarkkailla pihapiirin tapahtumia.




Ikä on selkeästi rauhoittanut Taroa. Kenties villi pentuaika ja teini-ikä olivat kuitenkin suhteellisen rauhallisia, jos vertaa moneen muuhun koiraan.

Silti Taro on edelleen tullut seesteisemmäksi, vaikka toki pilkettäkin on silmäkulmassa. Sanoin aikoinaan, että odotan innolla pentuajan menevän ohi. Halusin valmiin koiran, aikuisen ja hillityn. Nyt alamme olla siinä pisteessä, että meillä on käsissämme valmis koira ja valmis suhde. Tuntuu jännältä, miten palaset ovat loksahtaneet paikoilleen.

Mökkeily sujui kaiken kaikkiaan mitä miellyttävimmissä merkeissä. Ilmat suosivat, meri oli lämmin ja yöt kauniita. Toinen viikko mökkielämää vietettiin järvi-Suomessa, mutta siitä reissusta ei tullut kuvia nappailtua. Kieltämättä metsän rauha ja itikoiden ininä kävivät hieman yksitoikkoisiksi.

Seuraavassa kirjoituksessa kerron enemmän kesäisestä harrastuksestamme: verijäljestä.

Takaisin kaupungin sykkeeseen

Lomat on lomailtu, ainakin Taron osalta. Kaksi mökkireissuamme olivat hauskoja ja verijälkikin näytti kaveria innostavan. Ihanat hellepäivät houkuttelivat Taron mereen, mutta uimaan herra ei suostunut. Sen sijaan oli kivaa metsästää sudenkorentoja kaislikossa.

Opin Tarosta myös aivan uuden puolen: se on todella luotettava perhekoira. Toisella reissulla mukana ollut nelivuotias tyttö sai halailla, pussailla ja silitellä Taroa sydämensä kyllyydestä, ja nuori herra kesti kaiken stoalaisella tyyneydellä. Olin aivan varma, että Tarolla menisi hermot monta kertaa, mutta siitä ei näkynyt merkkejäkään. Aivan kuin Taro olisi käsittänyt, että kyseessä on lapsi ja lasta pitää kohdella eri tavalla.

Niinpä Taro ja tyttö leikkivät ja ajoivat toisiaan takaa, molemmille oli seuraa toisesta. Ei Taro innoissaan kaikista halauksista ollut, ja tyttöä saikin vähän väliä hätistää koiran kimpusta pois. Mutta Taro oli kuin lehmän hermoilla varustettu: tyyni ja tasapainoinen.

Lisäksi Taroa pystyi huoletta pitämään vapaana, vaikka lähellä olikin muita mökkejä koirineen. Herra ei poistunut läheisyydestämme, mitä nyt pari kertaa teki hieman laajemman nuuskutteluretken. Ehkä Tarosta ei metsästyskoiran ominaisuuksia löydy, mutta upean perhekoiran aineksia siinä on roppakaupalla!

Kamerassa on noin tuhat valokuvaa, alan pian purkamaan niitä ja laitan tänne lomatunnelmia kuvien muodossa.

Kesän viettoon

Tänään on lähtö mökille. Mökki on aivan yksityisellä saarella, eli siellä on vapautta ja tilaa Taron olla ja mennä mielensä mukaan. Todennäköisesti herra tekee saman kuin viime kesänä, ja lähinnä loikoilee mökin läheisyydessä menoa tarkkaillen. Herralla on suurin vastuu: sen pitää vahtia ympäristöä kun ihmiset ottavat rennosti!

Nyt olemme niin monta päivää, että uskoisin Taronkin välillä luopuvan vahtivuorostaan. Ja jotenkin tuntuu, että poju nauttii siitä, kun saa makoilla nuotion valopiirin ulkopuolella ja kuulostella öisen metsän ääniä.

Suunnitelmana on harjoitella verijälkeä. Litra naudanverta on hankittuna ja kaatona toimii poron lihaisat kylkiluut. Yritän myös parhaani mukaan houkutella oranssin pupupöksyn uimaan!

Saaritunnelmia siis tiedossa blogissa heinäkuun loppupuoliskolla. Hyvää kesää kaikille!

Ihastuttavaa leikkiseuraa!

Taro sai viikonloppuna leikkiseurakseen ihanan Nuppu-neidon. Nuppu on 12 viikkoinen borderterrieri, rohkea ja leikkisä pikkutyttö. Me ihmiset grillailtiin ja savustettiin kalaa, ja koirat saivat rauhassa riehua. Alku oli kankea: Taro oli itselleen tyypillisesti aivan intoa täynnä ja niin kiinnostunut pienestä veitikasta, että Nuppu tunsi itsensä suorastaan ahdistetuksi. Aika nopeasti kaikki estot kuitenkin katosivat ja parivaljakko leikki kuin ylimmät ystävykset.

Alkuihmetys: mikä kumma tuolla kurisee?

On se pieni ja kummallinen. Nuppua vielä mietityttää miten suhtautua.

Emännän suojista uskaltaa Nuppukin vähän innostua.

Sitten alkaa hurja takaa-ajo.


Takaa-ajon jälkeen halipainia. Ja koirat nauttivat silminnähden.

Vaikka energia alkaa loppua, niin silti pitää nurtsilla lepäillessäkin temmeltää.


Juomahetkenä sulassa sovussa samalla kupilla. Pitää tietenkin tarkastaa myös, että mitä se toinen joikaan.

Lopputulos oli kaksi hyvin väsynyttä hurttaa. Kaverukset riehuivat tuntitolkulla sulassa sovussa. Olin todella iloisesti yllättynyt Taron hellyydestä: se kohteli pientä hyvin varovaisesti eikä yhtään jyrännyt päälle. Kovasti pentua piti myös vahtia. Aina kun joku porttikongissa kolisteli, Taro höristi korviaan ja puhisi isottelevasti samalla pientä vilkuillen. Yleensä se ei paljon ulkona äänistä piittaa, mutta nyt piti selkeästi vähän katsoa juniorin perään. Ihan selkeä ystävyyssuhde tästä kehkeytyi, toivottavasti saadaan kaverukset yhteen pian uudelleenkin.

Ohituksissa onnistutaan!

Tänään päivälenkillä ilo oli suunnaton: kaksi upeaa ohitusta taskussa! Ohituksissa ei ole enää aikoihin ollut akuutteja ongelmia, mutta vähän on välillä tullut mietittyä, että päästäänkö ikinä toisten koirien ohi ihan kävellen. Tähän asti olemme joutuneet yleensä istumaan tienviereen ja odottamaan, että toinen tepastelee ohi. Se on osa treeniä, jonka aikana Taro oppii että muut koirat merkitsevät herkkuja räyhäämisen ja intoilun sijaan.

Upea tilanne numero 1. Ohitimme koirapuiston, jossa räyhäävä isovillakoira juoksenteli edes takaisin meille louskuttaen. Taro kiihtyi ja yritti ruveta itsekin isottelemaan. Otin hihnan tiukasti lyhyelle, sanoin samalla tiukasti ja hiljaa "Lopeta". Urina loppui heti ja Tarolta lähtikin tuuli purjeista. Se ikään kuin muisti, että tässähän pitikin ottaa kontaktia. Ohi mentiin lopulta tyylikkäästi Taron kulkiessa sivulla toisen räkytyksestä huolimatta.

Upea tilanne numero 2. Keskelle jalkakäytävää oli parkeerannut kaksi tyttöä pienen koiransa kanssa. Päätin, että nyt ei ole aika epäröinnille ja lähdin menemään päättäväisesti kohti ja ohi. Taro valpastui ja yritti tavalliseen tapaansa jarruttaa tuijottamaan. Otin taas hihnan lyhyelle ja reippaasti kehotin eteenpäin. Kehuin vuolaasti, kun Taro lähti kulkemaan mukana. Ohi mentiin kauniisti ja Tarokin sai rauhassa katsella kaveria, sillä hermostumisesta ei ollut tietoakaan. Lopulta kontakti oli upea ja pääsin palkkaamaan ruhtinaallisesti.

Ei voi kuin hihkua ilosta! Pieniä askelia otetaan, mutta tärkeintä koiran koulutuksessa taitaa ollakin kärsivällisyys. Nämä kaksi upeaa tilannetta eivät olisi olleet mahdollisia 3 kuukautta sitten. Pakko olla äärimmäisen tyytyväinen Taron edistymiseen.

Hauskuutta mätsärissä

Päätettiin nyt taas aloitella hissukseen kesänäyttelyissä kiertämistä. Oikeisiin näyttelyihin on huono mennä harjoittelemaan, ne maksavat kuitenkin noin 30-40 euroa per näyttely. Siksi suuntasimme Tuomarinkartanon vinttikoirakeskukseen hyväntekeväisyysmätsäriin. Jos et tiedä mikä mätsäri on, kurkkaa Wikipedian määritelmä.

Paikalla oli muitakin shiboja ja meno oli leppoisaa. Kaukana olivat edellisten sisänäyttelyiden kauhut. Tarokin oli suhteellisen relasti, mitä nyt vähän intoili kavereista. Hauskinta oli suloisen pentushiba Inarin kanssa. Täpäkkä pentu haastoi Taroa leikkiin ja shibamaiseen tyyliin villiltä se näytti.


Kuva on Merin (kennel Monokuro) nappaama.

Tarolla meni kehässä oikein mukavasti, mutta ensimmäisellä kierroksella vastustaja oli kova: upea, valkoinen ja muhkea eurasier (en ole hyvä tunnistamaan rotuja, joten tämä on villi veikkaus). Lisäksi nuoren herran akilleen kantapää on huono lähestyttävyys. Tuomari ei oikein olisi saanut tulla koskemaan, poju yritti pöydällä väistää kosketusta. Lopulta kapusi tuomarin syliin turvaan! Eli vihamielinen Taro ei missään nimessä ole, kunhan vain epäilyttää jos toinen tulee sörkkimään. Syliin voi ilmeisesti silti mennä. Voisiko eläinlääkäritraumat näkyä tässä?

Kokonaisuudessaan homma toimi hienosti ekaksi harjoituskerraksi. Saimme sinisen nauhan, eli kakkosluokkaan menimme seuraavalla kierroksella. Sinisten ryhmässä olimmekin sitten toiseksi paras. Saimme kasan leluja ja ruusukkeen. Lopuksi vielä juotiin teet ja syötiin eväsleivät ennen kotimatkaa. Mukava päivä oli!

Pakko muuten sanoa ikävä totuus: auton omistaminen helpottaa koiran kanssa harrastamista suunnattomasti. Hyvin pitkään halusin uskotella, että ilman autoa pärjää aivan yhtä hyvin. Ei muuten pärjää. Pystyy rentoutumaan ihan eri tavalla, kun ei tarvitse julkisen liikenteen aikatauluja miettiä ja valmistautua henkisesti pitkään kotimatkaan. Lisäksi voi ottaa mukaan ison kasan vilttejä, eväitä ja vaikkapa kirjoja viihdykkeeksi, kun on kiesi alla.

Ensi viikolla mennään Hesperianpuistoon mätsäriin harjoittelemaan. Sitten saakin emäntä viedä koiran kehään, se jännittää hurjasti! Yritän ottaa tilanteen pöytäharjoituksen kannalta, sitä tuo nuori herra nyt eniten kaipaa.

Koirakoulusta kotikouluun

Enpä ole tänne päivittänyt asiaa aiemman aloittamastamme koirakoulusta, mutta nyt on sopiva väli palata hieman koulutusasioihin.

Lyhyestä virsi kaunis: olemme lopettaneet koirakoulun. Syy on yksinkertainen. Kouluttaja ei pystynyt antamaan meille tarvittavaa tukea treenien onnistumiseksi. Ympäristö oli hankala, sillä treenialueen halki kulki taukoamatta vieraita, ei aina niin hyväkäytöksisiä koiria. Tilanne oli aina todella hektinen. Taro oli kuin vieteriukko, koko ajan sinkoili, tuijotteli, veti siksakkia ja joskus vinkuikin.

Osa treenikerroista sujui mallikkaasti ja saimme paljon kiitosta kouluttajalta. Shibathan tekevät mielellään, jos siltä sattuu tuntumaan. Taro on tyypillinen shiba sillä tavalla, tekee jos huvittaa. Jos ei, niin mikään superherkku maailmassa ei tilannetta muuta.


Koirakoulu aiheutti enemmän käytösongelmia kuin mitään muuta. Taro ei ollut oppimiselle otollisessa vireessä eikä kouluttaja meitä mitenkään ohjeistanut miten viretilaa lasketaan. Sen sijaan jouduimme toimimaan häiriökoirana luoksetuloharjoituksessa ja pääsipä Taro kouluttajalta pari kertaa karkaamaankin. Yhdet treenit menivät sekavaksi, kun treenasimme tasan samassa kohdassa, missä kouluttaja oli äskettäin treenannut juoksuista narttua. Ja siinä olisi nuoren uroksen pitänyt keskittyä!

Tässä vaiheessa loppui meidän treenit.

En varsinaisesti syytä kouluttajaa, joka oli aidosti kiinnostunut ja innostunut. Hän ei osannut lukea Taroa ollenkaan. Shiba osaa pitää kaiken sisällään, ei siitä huomaa kuin harjaantunut silmä, että nyt hermostuttaa. Minä huomaan jo Taron silmien kiillosta, että kierrokset on kovat. Kouluttaja ei sitä pystynyt tulkitsemaan eikä uskonut kun sanoin.

Koska Taro on tällainen sähikäinen, päätin että on turha mennä kalliisiin koirakouluihin ennen kuin herra osaa rauhoittua muiden koirien läheisyydessä. Olemmekin nyt treenanneet kahdestaan ihan vain muiden koirien lähellä olemista.

Ehkä tulevaisuudessa taas takaisin koulun penkille. Nyt mietimme jotain muuta harrastusta kaverille. Jäljestys varmaan sopisi itsenäiselle ja energiselle tapaukselle.

Rastaan kuolema

Tulipa paha mieli. Koko kevät ollaan Taron kanssa seurattu takapihalla puuhailevan mustarastaspariskunnan touhuja. Uros kiiltävässä mustassa höyhenpuvussaan on hätistellyt meitä harva se kerta. Se on uskomattoman rohkea pesäänsä puolustaessaan. Minua se ei edes lähtenyt karkuun, mutta innoissaan poukkoileva shiba oli vähän liikaa.

Sitten tulivat poikaset. Kaksi ruskeaa, kömpelöä untuvakasaa, jotka harjoittelivat lentämistä takapihan syreeneissä. Poikasia ei Taro saanut mennä hätyyttämään. Taukoamatta takapihalla soi rastaiden kujerrus, kun ne kutsuivat toisiaan ja varoittivat tunkeilijoista. Poikasten koikkelehtiminen oli elähdyttävää katseltavaa.

Eilen mentiin pihalle lentoharjoituksia katsomaan ja palloa heittelemään. Keskeltä pihaa löytyi päätön, untuvainen raato. Toinen löytyi kukkaistutuksista. Molemmilta vain pää syöty.

Luonto on julma, mutta tuntui niin epäreilulta elämän päättyminen lyhyeen. Epäilen syylliseksi alueella vapaana liikkuvaa kotikissaa. Kunpa ihmiset oppisivat pitämään kissat sisällä tai kytkettyinä lintujen pesimäaikaan. Sama pätee muuten koiriinkin.

Vielä eilen rastasvanhemmat istuivat syreeneissä, aivan hiljaa kuin mykistyneinä. Tänään ne olivat jo poissa. Toivottavasti rakentamassa uutta pesää.

Vappuvaellus

Vappupäivän aamu alkoi omistajien osalta perinteisillä skumppa-aamiaisilla, ja Taron osalta perinteisellä serpentiinileikillä. Viime vuonna serpentiinistä irtosi ties mitä iloa, tänä vuonna herra oli aivan liian tosikko osallistuakseen. Taro on muutenkin aamu-uninen ja siihen päälle vielä vuodessa hieman vakavoitunut luonne, niin ei naurattanut päälle pursuavat serpentiinit.

Serpentiinihässäköiden jälkeen suuntasimme torille vappuhumua ihmettelemään. Ilma oli ihanan aurinkoinen, joten taitoimme matkan jalkaisin.


Torilla oli väkeä tungokseen asti, mutta Taro otti relasti. Olin itse asiassa yllättynyt, miten tyyni nuori herra oli. Lettujonossa kuohuviinipullon korkki piti herran tyytyväisenä pitkästä odottelusta huolimatta.

On kyllä kerrassaan uskomatonta, miten Tarosta on tullut koko ajan hillitympi. Toki se on edelleen hulvaton itsensä monissa tilanteissa, mutta se on oppinut myös rauhoittumisen arvon. Tätä se ikä ja viisaus teettänee. Vähän sitä torilla muut koirat kiihdyttivät, mutta lettumaistiaisilla saatiin mieli taas tyyneksi.

Puuhantäyteiset retket kaupungille väsyttävät nuoren shiban nopeammin kuin kolme tuntia metsälenkkiä. Niinpä kotimatka oli rauhallinen. Kotona shibanen vetäytyi heti nukkumaan ja omistajat jatkoivat matkaa Kaivarin vappujuhliin.

Muutoksen tuulia

Pikku-shibamme on kehittynyt monissa asioissa. Jotkut asiat, jotka tuntuivat kaatavan maailman pentuna, ovat nyt jo painuneet unholaan. Tässä lähiaikojen suurimmat ja näkyvimmät kehitysaskeleet.

Taron Top 5 asiat, jotka ennen aiheuttivat omistajille harmaita hiuksia, mutta nyt sujuvat mallikkaasti.

1. Kammottavat kavioeläimet.
Kun Taro näki hevosen ensimmäistä kertaa, ei huudolle meinannut tulla loppua. Pikkupallero järkyttyi sydänjuuriaan myöten. Millään ei ääniasetta saanut vaiennettua. Lopulta veimme shiban esteratsastusradan viereen ja nakkia naamaan aina kun hevonen tuli näköpiiriin. Sittemmin hevoset ovat vaatineet hieman puhinaa ja tiivistä tarkkailua. Sillekin on nyt tulossa loppu, sillä kapiset konit eivät enää shibaa hetkauta. Ei niitä edes viitsi katsella, mitä nyt vähän kavionjälkiä voi nuuskutella.

2. Hirviömäinen hesarinjakaja.
Postiluukusta kolahtava lehdenmötikkä on aiheuttanut useita hysteerisiä haukkukohtauksia. Siksipä nuori herra siirrettiin meidän omistajien makkariin nukkumaan. Kun ei päässyt eteiseen ulvomaan, rupesi haukku vähenemään vähitellen. Nyt huuto käynnistyy enää aniharvoin. Muutenkin vahtihaukku on vähentynyt upeasti.

3. "Apua, hirvitys!"
Taro on suhteellisen herkkä kaveri, säikähtää helposti ja säikähtäessään menee lukkoon eikä kuule mitään. Kyseessä ei ole mikään varsinainen paniikki, vaan koira yksinkertaisesti sulkeutuu. Tuo herkkyys on vähentynyt huomattavasti. Iän lisääntyminen sen varmaan tekee. Lisäksi me omistajat olemme oppineet reagoimaan ajoissa ja tunnistamaan hätääntymisen merkit. Lisäksi Taro on oppinut aktiivisesti hakemaan ihmiseltä tukea, jos rupeaa huolestuttamaan.

4. Halipusut on yäk.
Pikkupentuna Taro oli oman tiensä kulkija, joka inhosi läheisyyttä. Nyt poju tulee oma-aloitteisesti halaamaan: tassut olkapäille ja poski poskea vasten! Se on uskomattoman hellyyttävää. Silittelyt ja rapsuttelutkin maistuvat oikein makeille.

5. Duracel-pupu jatkuvassa vauhdissa.
Taro on oppinut rauhoittumaan! Enää ei vieraissakaan paikoissa tarvitse tuntikausia häseltää. Kotona otetaan rennosti ja lepäillään. Energiat Taro purkaa lenkeillä, leikeissä, arkitottiksessa ja toisten koirien kanssa riehuessa.

Joka ilta kun lamppu sammuu ja saapuu oikea yö...

Eli ainoa hetki, jolloin Taro pysyy niin pitkään paikallaan, että siitä saa kuvan.

Unia koirista

Näin unta, että minulla oli kolme koiraa. Taro oli jo iäkäs, hieman enemmän valkoisia karvoja oli herralla. Toinen koira oli kuin husky, mutta isompi, ehkä sellainen huskyn ja akitan sekoitus. Kolmas oli amstaffin tyyppinen ja kokonaan musta.

Olin tämän kolmikon kanssa lenkillä ja se oli hirveää säätöä. Kaikki menivät eri suuntiin ja hihnat putoilivat käsistä. Mutta Taro oli arvokas, hidasliikkeinen vanha herra, joka totteli todella hyvin. Husky-akita oli hellyydenkipeä, koko ajan pusuttelemassa. Amstaffi oli kovaluontoinen ja tykkäsi kun sitä rapsutti leuan alta.

Jokainen oli oma tyyppinsä, mutta jokaista rakastin kovasti. Se oli ihana uni, vaikka vaivaa siitä kolmikosta oli roppakaupalla.

Murrosiän mytologiaa

Koirilla on erilaisia kehitysvaiheita, aivan kuten ihmisilläkin. Taro kävi pienenä läpi mörkövaiheen, jolloin kaikki asiat olivat kammottavia ja maailma täynnä mörköjä. Nyt on vuorossa se pelätty murkkuikä. Vai onko kyse jostain muusta?

Aloin pohtia miten murkkuilu Tarossa näkyy. Merkkejä on vaikka kuinka paljon enkä ole kokemuksieni kanssa yksin. Lainaukset otin koiran murkkuikään liittyvästä vanhasta keskustelusta, Koirat.comista.

Yksi yleisimmistä murkkuiän oireista vaikuttaa olevan korvien katoaminen. Jo opitut käskyt "unohtuvat", kun muu maailma vie mukanaan. Keskittymiskyky romahtaa eikä kouluttaminen enää onnistu vanhaan malliin. Muut koirat ja tuoksut alkavat kiehtoa.

Mutta keskittymiskyky tippui täysin nollaan, se alkoi ottamaan häiriötä toisista koirista esim. treeneissä ihan älyttömästi ja samalla aloitti toisille uroksille pullistelun.

Tarolla on ehdottomasti nähtävissä keskittymiskyvyn akuuttia puutetta. Se ei intoudu samalla tavalla omistajan kanssa puuhaamisesta ulkosalla, kun on narttujen tuoksuja nuuskittavana ja muita koiria vahdattavana.

Tässä vaiheessa jätimme uusien asioiden opettamisen kokonaan ja keskityimme siihen, että ne tietyt perusasiat tehdään meidän ihmisten haluamassa järjestyksessä. Koiralta onkin ihan turhaa siinä vaiheessa vaatia kauhean paljon aivojen käyttöä, koska se tuntuu olevan mahdotonta.

Toiset sanovat, että koirilla ei ole murkkuikää, vaan sukukypsyyteen liittyvää laumajärjestyksen hakemista. Aina laumajärjestystä ei haeta oman perheen sisällä, vaan toiminta heijastuu vieraisiin ihmisiin ja koiriin.

Koira, jonka ympäristössä on runsaasti vaihtuvia ja/tai epävakaita tekijöitä, kuten kaupungissa asuva perheen ainoa koira, saattaa kanavoida paikkansa etsimistä ympäristöön, esim. vieraisiin koiriin.

Taro ei tunnu niin sanotusti testaavan ja haastavan meitä. Päin vastoin, siitä on tullut lempeämpi ja läheisyydenkipeämpi. Sisällä, perheen kesken se on ruvennut käyttäytymään tietyllä arvokkuudella ja rauhallisuudella. Eli voisiko kyseessä olla pikemminkin Taron kehittyminen pennusta urokseksi? Hormonit jylläävät sukukypsyyden kynnyksellä. Mutta eikö murrosiässä olekin kyse juuri aikuistumisesta?

Sukukypsäksi tuleminen on näkynyt koirien käytöksessä varsinkin uroksilla hajuista kiinnostumisena ja kiinnostuksena muihin koiriin. Tällöin koiran keskittymiskyky on saattanut olla hieman hakusessa, mutta palautunut kuitenkin kohtuu nopeasti. Näinä aikoina en ole opettanut koiralle mitään uutta, mutta osattujen asioiden suorittamista olen kuitenkin vaatinut.

Kutsutaan sitä murkkuiäksi tai joksikin muuksi, on kuitenkin selvää, että koirassa tapahtuu hormonaalisia muutoksia tietyssä iässä. Tämä taas vaikuttaa luonteeseen, joskus enemmän ja joskus vähemmän.

Muutoksen kurimuksessa kannattaa keskittyä vahvistamaan jo opittua ja puuhaamaan kaikkea mukavaa koiran kanssa. Liikkaa uutta ei kannata opetella, jos koiran keskittymiskyky on kadoksissa.

Nyt siis tavoitteenamme on parantaa Taron keskittymiskykyä ja vahvistaa rauhallista mielentilaa. Lenkeillä teen sen kanssa pieniä tottishetkiä. Kutsun sen luokse, laitan istumaan ja vaadin katsekontaktin. Sitten palkkaan ja matka jatkuu. Palkkaan myös sivulla kulkemisesta ja kontaktin ottamisesta.

Kevään herääminen

Kuka joskus muinoin pelottelikaan, että koiraa on kauheaa viedä ulos koiranilmalla. Silloin, kun normaalisti kurkkaisi ikkunasta ulos ja käpertyisi sohvalle viltin alle teekupin kanssa. Kevät on juuri sellaista aikaa. Hesarin kolumnistikin julisti, että huhtikuu on inhottavin kuukausi kaikista. Koko viikonlopun on satanut vettä, maa on mutainen ja kurainen.

Ja me ollaan Taron kanssa nautittu siitä täysin rinnoin! Lenkkipolut ovat hiljaisia, vain linnut laulavat kevyessä kevätsateessa. Maa tuoksuu ihanalle, metsässä vasta upeaa onkin. Kevään tulemisen voi kuulla ja haistaa. Kulkeminen on helppoa, kun jäät ja lumet ovat sulaneet.

Eilen oltiin kaksi tuntia kävelyllä enkä muista milloin olisi viimeeksi ollut niin hauskaa. Silloin kun muut jäisivät sisätiloihin, me Taron kanssa vasta päästään nauttimaan. Taro testaa jokaisen lätäkön, ihmettelee juoksevia vesipuroja, tunkee naaman syvälle sammaleeseen ja ruohoon. Lintujakin ihmetellään. Minä nautiskelen siitä, että metsät ja polut kuuluvat kerrankin vain meille.

Keväinen, harmaa sadepäivä on upeaa aikaa. Vielä pitää jaksaa kesän helteiden yli, että pääsee nauttimaan taas syksyn sateisista aamuista.

Entä jos...

Kaikki tietävät, että jälkiviisaus on turhuutta. Silti on joskus ihan ajatusleikkinä hauskaa pohtia, mitä tekisi toisin jos saisi uuden tilaisuuden. Kun on saanut kokemusta koiran kanssa, rupeaa huomaamaan mitä kaikkea olisi kannattanut tehdä eri tavalla. Toisaalta tajuaa myös missä on toiminut juuri oikein.

Kaikkein merkittävin juttu, mitä nyt tekisin eri tavalla, on muiden koirien kanssa toimiminen. Nyt opettaisin Tarolle, että toisen koiran luokse pääsee vain ottamalla omistajaan kontaktin. Lisäksi toisten koirien kanssa puuhaaminen ei ole kuin villi länsi, vaan välillä leikit täytyy keskeyttää omistajan kehotuksesta. Jo ihan pienelle pallerolle olisi pitänyt näyttää, miten toimia kun kadulla tulee toinen koira vastaan.

Miksi en sitten näin tehnyt? En ymmärtänyt Taron innostusta muihin koiriin. En uskonut, että mitään ongelmia kehittyisi siitä, että muut koirat ohitetaan lähinnä hihnan avulla. Pidin hirveän tärkeänä, että pentu saa hirveästi koirakokemuksia. Pidin vähemmän tärkeänä, että pentu oppii tottelemaan muista koirista huolimatta. Arvelin, että sen ehtii myöhemminkin. Ei muuten ehdi. Nyt se vaatii aivan hurjasti harjoittelemista eikä niitä tilanteita ole helppo harjoitusmielessä lavastaa.

Toinen juttu minkä tekisin toisin, on koiran ohjaaminen hihnalla. Nyt panostaisin enemmän siihen, että pentu oppisi seuraamaan minua eikä hihnaa. Taro kulkee hihnassa nätisti, mutta on oppinut reagoimaan enemmän hihnan liikkeisiin ja kiristymisiin kuin ihmisen liikkeisiin. Hihnalla Taroa on helppo ohjata, mutta ilman hihnaa ei. Tämä on varmaan aika klassinen juttu, mikä tapahtuu kun koiraa on pakko jo pentuna lenkittää lähinnä hihnassa.

Miksi en alusta asti yrittänyt ohjata suullisesti? On helpompaa ohjata hihnalla. Kun pennulle pitää opettaa miljoonaa muutakin asiaa, unohtuu jotkut ulottuvuudet helposti. Ja kaupunkikoira on 90% ajasta hihnassa.

Muuten hihnakulkemisen opettaisin aivan kuten nytkin. Taro ei vedä, paitsi kovasti innostuessaan. Aina kun hihna kiristyy, omistaja pysähtyy kuin kivenlohkare. Tällä olemme saaneet mukavasti hihnassa liikkuvan shibasen.

Olen myös tyytyväinen siihen, miten olemme opettaneet Taron ottamaan kontaktia monissa tilanteissa. Se hakee omistajan katsetta ja osaa olla kuulolla. Siksi treenaaminen on Taron kanssa kivaa. Häiriöiden kanssa pitää tätä harjoitella vielä enemmän. Tärkeintä on kuitenkin se, että Taro osaa ja haluaa oppia.

Taro osaa leikkiä ihmisen kanssa, se on mukavaa. Tämäkin on vaatinut työtä ja yhteistä opettelua. Pienissä painileikeissä Taro käyttää hampaitaan hyvin hellästi, melkein jopa lempeästi. Se lopettaa heti, jos ihminen osoittaa eleillään ja äänellään, että ei enää halua. Painihetket Taron ja avomiehen välillä on upeaa katsottavaa! Pojilla on niin hauskaa ja koko ajan säilyy yhteisymmärrys.

Ehkä kuitenkin suurin juttu mitä tekisin toisin, on relaaminen pennun kanssa! Ensimmäinen oma pentu oli kova paukku eikä aina tajunnut nauttia siitä oppimisen ja kasvamisen vaiheesta. Nyt osaisin olla jo vähän enemmän löysin rantein. Ja monet shibamaiset metkut olisivat jo tuttuja eikä ääniasekaan niin kovasti säikäyttäisi. Siksipä ajatus toisesta shibasta kiehtoisi: pääsisi uudenlaisen tapauksen kanssa oppimaan taas uutta!

Jee! Onnistumisia!

Vaikka taas kerran flunssa iski ja pää on täynnä räkää, niin pakko oli tulla purkamaan mahtavaa onnistumisen tunnetta. Se sai alkunsa eilen, kun olimme päivälenkillä (kuten flunssakin). Oltiin ulkona pojun kanssa ihan ruuhka-aikaan ja paljon koiria oli liikenteessä. Mentiin kaikki ohitukset erittäin mallikkaasti!

Parissa ohituksessa oli pakko pysähtyä, kun rupesi toisen koiran lähestyminen kiihdyttämään, mutta muuten oli täydellistä. Tuli taas vahva usko siihen, että tekemällä koiran kanssa oppii.

Todella paljon oma asenne auttaa. Kun itse menee reippaasti ja epäröimättä, tarttuu sama fiilis koiraankin.