Tietenkin huono onni potkii päähän. Tarolla oli kauhea uusi vuosi. Sen paukkukammo on aikamoinen, sillä vieläkään ei voi mennä ulos ilman pelkotiloja. Kiinni paukahtavat autonovet, roskiksen kannet ynnä muut sellaiset aiheuttavat pienimuotoisen paniikin. Koko vuodenvaihde meni vessassa tai makuuhuoneessa värjötellen. Ulkona ei voinut käydä, eikä voi vieläkään.
Outoa tässä on se, että kesällä Taro ei pelännyt ilotulitteita ollenkaan. Se ensin kuunteli ihmeissään, mutta tilanne meni ohi kun syötin sille namia ja keskityttiin leikkimään. Tätä saatiin kesällä treenata kolme kertaa eikä missään vaiheessa Taro osoittanut edes lievää hermostumista.
Taitaa olla tämän paukkuarkuuden syynä liian nopeasti tehty aseen paukkeeseen totuttelu. Totuttelu aloitettiin jo lähtökohtaisesti liian läheltä, ja Taro vietiin lähemmäs ääntä liian nopeasti. Silloin se ei kuulemma mennyt paniikkiin, mutta pyrki kyllä pois paikalta.
Se on ilmeisesti ollut Tarolle kuitenkin kovempi paikka, kuin miltä on ulospäin näyttänyt. Ei se nytkään vaikuttanut hysteeriseltä mitenkään, mutta se oli apaattinen, läähätti eikä suostunut syömään. Tänään aamulla ulkona se rupesi tärisemään, kun kuuli auton ajavan viemärinkannen yli.
On aika avuton olo, kun yhtäkkiä koira tuntuu pelkäävän ulkona kaikkia ääniä. Sisällä ei ole enää ongelmaa, vaikka televisiosta tai muualta tulisi mitä pauketta. Mutta ulkona pienikin kolahdus saa pojan täysin pois tolaltaan. Kaikkein eniten ottaa päähän se, että kesällä ei ollut mitään ongelmaa ja päästiin totuttamaan paukkeeseen positiivisella tavalla. Ja puoli vuotta myöhemmin on käsissä aivan hermoheikolta vaikuttava otus... Toivottavasti pelon saa totutettua pois, muuten en tiedä mitä tuon kanssa pitäisi tehdä.
7 kommenttia:
No ei se hermoheikko ole!
Meillä kävi Ulpun kanssa samoin, monesti puistoiltiin siinä Lintsin viereisessä koirapuistossa vaikka Lintsillä räjäyteltiin. Pari vuotta myöhemmin se pelkää raketteja ihan hirveästi. Sisällä ei mitään ongelmaa mutta jos ulkona satutaan olemaan ja alkaa paukkumaan niin hirvee veto sisälle jonnekin pöydän alle tärisemään.
Muutoin ei säiky mitään ääniä, räjäytyksiä tai mitään ylipäätään, ainoastaan ilotulitteet saa sen pois tolaltaan.
En oo tähän keksiny mitään muuta kun se että päivälenkin jälkeen ei enää ulos vasta kun seuraavana aamuna. Stadissa on siinä mielessä vaikempaa kun räjäyttely alkaa jo viikon aiemmin ja jatkuu vaan vaikka laki kieltäisi :-/
Voisko Tarolla olla hyötyä siitä että soittaisitte sille jotain totuttelu-Cd:tä jatkossa silloin tällöin ? - alussa hiljaa ja hillitysti tietenkin. En tiedä auttaako, mutta voisitte ainakin kokeilla.
Hankitaan varmasti tuommoinen ilotulite-CD, pakko tuota on noihin ääniin totuttaa.
Eniten kummastuttaa se, että Taro ei nyt ole suostunut menemään ulos kolmeen päivään. Ulkona se kuuntelee kaikkia ääniä, säikähtelee ja vetää kotiin. Kotona taas ollaan kuin ei mitään olisi tapahtunut.
Toisin sanoen, poju on kehittänyt ulkoilman pelon! Tämä ei mielestäni vaikuta aivan hyvähermoisen koiran toiminnalta, mutta voin tietenkin olla väärässä. Voihan se olla, että murkkuikä tai muut ominaisuudet aiheuttavat moisen ahdistuksen. Kerrassaan kummallista se kuitenkin on, kun pauketta ei ole kuulunut laisinkaan kahteen päivään...
On aika erikoista kyllä. Eikö sitä voisi ulkona lahjoa millään kivalla lelulla tai esim. "näyttelytason" nameilla, eli jotain ekstrahyvää mukaan nyt aina kun menette ulos. Että saisitte jotenkin käännettyä ulosmenon jotenkin jännäksi ja odottamisen arvoiseksi kivaksi asiaksi.
Tai että nyt alussa joku tuttu ja turvallinen koira lähtisi mukaan lenkille?
Ulkona mikään ei kelpaa, sillä tilanne on Tarolle niin ahdistava. Siksi olenkin niin ihmeissäni, kun ei ole mitään keinoja tehdä ulkoilusta taas hauskaa.
Nyt on tosin hieman helpotusta jo tapahtunut, mutta silti mietityttää että mikä tällaisen aiheuttaa. Hermorakenne, murkkuikä tai joku muu?
Kun meillä oli vasta yksi koira, niin se kehitti kaksivuotiaana paukkukauhun alkeet. Käyttäydyimme itse tietämättämme niin, että puhuimme sille rauhoittavasti ja teimme koko tilanteesta sellaisen, että koirus alkoi varmaan päätellä, että nyt on syytä ottaa ohjakset omiin tassuihin ja viedä nuo ihmishölmöt sisään turvaan koko joukko. Vasta toisen koiran reipas suhtautuminen koko asiaan sai kammon poistumaan kokonaan seuraavana vuonna. Nykyään kolmen kanssa otteeni on enemmänkin "ala tulla sieltä - täällä ei ole mitään!" -tyyppinen ja tuo puree. Edellinen tulee kylläkin siitä, että ei ole enää aikaa keskittyä yhteen, vaan koko revohka pitää saada vauhdilla eteenpäin :-) Yvonnen ajatus toisen koiran - aikuisen ja tasapainoisen - kanssa kulkemisesta kuulostaa hyvältä, sillä paras oppi tulee luottokoirakaverilta eikä niinkään ihmisiltä. Shiba lukee ihmistä todella tarkasti ja pienikin huolestuminen saa nuoren johtajaksi pyrkivän koiran viemään laumansa turvaan sisälle ja ovet säppiin. Kun viellä sisällä ihmiskavereilla on selvästi hyvä olla niin sehän on suora viesti koirapojalle, että oikein tehtiin kun tultiin kotiin heti nauha suorana.
t.Vapun, Siirin ja Aikon mamma
Olen samaa mieltä, että tuttu koirakaveri auttaisi. Valitettavasti tässä lähistöllä ei asu ketään koirakaveria, joka kestäisi paukkuja täydellisen tyynesti.
Emme missään tapauksessa yrittäneet lohdutella Taroa, vaan lenkkiä yritettiin jatkaa säikähdyksestä huolimatta tyynesti ja normaaliin tapaan. Juurikin tuohon tyyliin, että "äläs nyt hötkyile - eteenpäin mennään" :). Tuo nuori herra vaan ei paljon ihmistä siinä tilanteessa lukenut, halu päästä suojaan oli niin suuri. Se kun päättää jotain, niin muilla ei ole siihen enää vastaansanomista. Niin kävi tässäkin.
Mutta nyt on asiat taas kunnossa ja paukutteluun yritetään ruveta totuttelemaan. Toivottavasti saadaan tuloksiakin. Kiitos kaikille vinkeistä ja ehdotuksista!
Lähetä kommentti