Viikonlopuksi saareen!

Taro pääsee tänä viikonloppuna oikein kunnolla riehumaan: sillä on kokonainen saari leikkikenttänään. Kamera on pakattu mukaan, joten toivottavasti joitain kuviakin on tiedossa viikonlopun jälkeen.

Lähtötilanne on se, että rasavillimme on muksauttanut kuononsa (siinä on komea patti) ja lisäksi polkuanturassa on pieni haava, tullut varmaan lasinsirusta lenkillä. Tarolle on nyt ostettu pieni kuminen tossu, joka jalassa saareen pitäisi sitten tutustua. Saa nähdä miten draamakuningattaremme onnistuu. Nimittäin lääkärin laittama laastari jalassa oli tuossa joku kuukausi sitten hirveintä kauhua, ja nuori herra ontui kuin jalka olisi revitty irti. Voi olla, että kuminen sukka tassussa aiheuttaa samanlaisia dramaattisia elkeitä.

Kuitenkin, hyvällä mielellä lähdetään ja kovasti toivotaan, että poitsu ei mukiloi itseään lisää. Raija jo tuossa varoitteli, että shiboilla voi olla taipumusta metsästää ja syödä ampiaisia... Rentouttava viikonloppu tiedossa siis!

Juhannustaika Taron reseptillä: miten korvat kadotetaan

Juhannus meni yhtä nopeasti ohi kuin tulikin. Ei tullut valitettavasti räiskittyä kuvia, sillä kamera unohtui kotiin. Oltiin siis Espoossa grillailemassa ja nautiskelemassa kuohuviiniä. Taro oli tietenkin menossa mukana, vielä kun juhlapaikkamme läheisyydessä on mitä parhaimpia lenkkeilymaastoja. No, eipä sitä lenkkeilyä tullut mitenkään mahdottoman paljon harrastettua, mutta poitsun aika kului hyvin ydinluuta ja kuivattua mahalaukkua nutustelemalla. Ja tietenkin nuoren herran vastuulla oli kaiken ja kaikkien taukoamaton vahtiminen sekä yleisen ihastuksen herättäminen.

Tosiaan Taro teki ainutlaatuisen juhannustaian. Shibamme nimittäin päätti nyt ensimmäistä kertaa elämässään, että hän ei tottele mitään. Toisin sanoen korvat katosivat täysin. Koiraan ei saanut mitään kontaktia, se ei reagoinut nimeensä eikä kielellä naksautettavaan kontaktisignaaliin, jota olemme huolellisesti vahvistaneet.

Lähtöpäivänä poitsu päätti vielä vetää rallin naapurustossa. Siinä uupunut emäntä seisoi tiellä ja katseli kun oranssi salama veteli pitkin pusikoita aiheuttaen hämmästystä ja hämmennystä. Naapuri kurkkasi terassiltaan ihmeissään: mikä tuossa meni. Sanoin, että se on koirani, joka päätti että juhannuksen kunniaksi ei tarvitse totella.

Kohta pojulla tulee puolen vuoden rajapyykki vastaan, lienee murrosikä tekemässä tuloaan. Sen sijaan mörköily on vähentynyt huomattavasti, samaa tahtia ylitse paisuvan itseluottamuksen kanssa. Vähitellen Taro alkaa olemaan kuin aito shiba konsanaan: minä olen maailman tärkein, minä olen maailmanvalloittaja, minä olen rohkein ja kaunein.

Nyt taitaa alkaa se vaihe koiran kanssa elämisessä, jolloin tarvitaan kärsivällisyyttä, kärsivällisyyttä ja kärsivällisyyttä. Selkeää ilkikurisuutta ja tahallista tottelemattomuutta on ilmassa, kun pienestä pallerostamme on tullut nuori riiviö. Ainahan Tarossa on ollut tiettyä riiviömäisyyttä, mutta nyt se on ehdottomasti voimistunut ja koirasta on tullut niin sanotusti röyhkeämpi.

Leikkiähän se kaikki Tarolle tietenkin on, mutta kyllä siinä saa hammasta purra että pokka pysyisi, kun koira uhkailee suu ammollaan purevansa jalkaasi, jos ei saa haukata omenaasi. Tuon nuoren rasavillin kekseliäisyydellä ei ole mitään rajaa.

Kutinaa, aivastelua ja jännitystä ilmassa

Nyt alkaa duunissa kiireet helpottamaan, ja ehtii taas hetkeksi istahtaa blogin äärelle. Tavallista arkea ollaan täällä elelty, vaikka ainahan shiban kanssa arkikin on täynnä mitä ihmeellisimpiä yllätyksiä.

Taro on ollut aivan ylikierroksilla. Ei olla kahteen viikkoon tavattu yhtäkään koirakaveria. Viimeeksi pari viikkoa sitten oli shibatapaaminen Laggan-koirien (Taron kasvattaja) kesken, ja siellä Taro saikin riehua. Tässä on vauhti päällä emän, Yoyon, kanssa.


Veli Yuki oli myös paikalla, mutta nuori herra oli hieman rauhallisempi, sillä tuli suoraan mätsäreistä tapaamiseen ja taisi vähän väsyttääkin.


Kasvattajan tuoreimmat pennut olivat myös menossa mukana, ikävä kyllä minä huonon nimimuistini kanssa unohdin jo kuka on kuka. Joka tapauksessa, upea kuva ja suloiset kaverukset.


Niin surkeasti kuitenkin kävi, että jostain Taro nappasi mukaansa nenäpunkin. Nenäpunkki ei ole lainkaan vaarallinen, lähinnä vain kiusallinen. Taro on aivastellut voimakkaasti ja nenä on vuotanut kirkasta nestettä. Hajukykykin on heikentynyt eikä etsintäleikki oikein pojulta nyt suju. Stronghold-nimisellä lääkkeellä lähdimme nyt punkkeja hoitamaan pois, ja oireet ovat nyt huomattavasti vähentyneet. Jos huomenna oireet ovat kokonaan poissa, alkaa koko jutun ikävin vaihe.

Nenäpunkkia on vaikea todeta, sillä joillain koirilla se on oireeton. Nämä koirat silti levittävät punkkia eteenpäin. Taro on sen jostain nyt saanut, ja nyt pitääkin ruveta ottamaan yhteyttä kaikkiin koriin, ketä Taro on tavannut ennen ja jälkeen tartunnan. Kaikki nämä koirat pitäisi lääkitä punkin varalta, sillä joltain niistä Taro on punkin saanut, ja jollekin se on voinut nuo maanvaivat tartuttaa. Näin eläinlääkäri käski. Onneksi pystyin jo rajaamaan joukon, eli nyt vaan puhelin käteen ja soittelemaan. Emme tietenkään ole tapailleet koiria enää aivastelun alkamisen jälkeen, sillä hälytyskellot rupesivat heti soimaan.


Nyt kun ollaan oltu koirakiellossa, Taro tosiaan purkaa kaiken ylimääräisen energian meihin. Sillä on sellainen vauhti päällä, että itse huomaa väsähtävänsä ennen kuin koira. Onneksi nyt enää puolitoista viikkoa, niin päästään taas purkamaan tuota energiaa muiden koirien kanssa.

Kiva, ja jännittävä, uutinen on se, että ollaan ilmoittauduttu ensimmäiseen näyttelyyn! Saa nähdä miten tuo meidän villikko malttaa näyttelykehässä kulkea. Nyt alkaakin tiukka treeni, ensin pitää vaan hankkia sopiva näyttelyhihna. Hampaiden näyttämistä ollaan ahkerasti harjoiteltu, ja uskoisin että se rupeaa vähitellen sujumaan.

Herkkutassu

Taro tykkää laittaa etutassunsa suuhun ja pitää sitä siellä suhteellisen pitkään. Älkää kysykö miksi...

Onko koira murheenkryyni?

Eilen illalla rupesin pohtimaan, miten rankkaa on koirallisilla lapsiperheillä. Kuvittelen tilannetta, jossa iskä ja äiskä päättävät, että kun oma kullannuppu on jo 1,5 vee ja toinenkin menossa pian eskariin, niin koiranpentu olisi paikallaan. Mutta se työn määrä. Osaako kukaan oikeastaan edes ajatella, miten paljon työtä koira tuottaa? En haluaisi ajatellakaan, että minulla olisi työn, avomiehen, pennun ja arjen pyörittämisen jälkeen enää yhtään vastuualuetta. Lapsia siihen päälle... pelkkä ajatuskin aiheuttaa kauhunväreitä.

No mutta, ideanani ei ollut valittaa lapsista, vaan koirista. Koira tuo mukanaan huolia. Helpolla pääsee, jos unohtaa pennun johonkin nurkkaan, vie sen pari kertaa päivässä pisulle ja ehkä joskus heittää pehmolelua. Itse en sellaiseen kykene, haluan tarjota pennulle pelkästään parasta, elämisen arvoisen elämän.

Se vaatii työtä. Kouluttamista, laadukasta yhdessäoloa, reissuja ympäri kaupunkia uusiin virikkeellisiin ympäristöihin, kursseja, jaksamista. Tietenkin me elämme tavallista arkea suurimman osan ajasta.

Mutta se aika, jonka ennen käytti sohvalla maaten, menee nyt koiraan.

Pentu tarvitsee jumalattoman paljon toimintaa. Se haluaa mennä ja tutkia, se jaksaisi leikkiä tuntikausia. Ja kaiken tämän tarjoaminen on erityisen tärkeää, jos mielii saada hyvän suhteen koiraansa. Ei pentu ymmärrä, että omistajaa väsyttää töiden jälkeen. Se on nukkunut koko päivän, tehdään nyt ihmeessä jotain kivaa!

Sen päälle tulee huoli. Miksi sen takajalka nykii tuolla tavalla, onkohan sillä lonkkavika. Miksi se on noin uupunut, onkohan se kipeä. Miksi se roikuttaa päätään tuolla tavalla, sattuukohan siihen. Miksi se on noin flegmaattinen, onkohan se tylsistynyt. Miksi se on noin ylikierroksilla, onkohan se stressaantunut. Koira ei osaa kertoa mikä sitä vaivaa.

Ja kaiken päälle koirahan on kuin pohjaton kaivo, johon lykkäät viimeiset säästösi, joita olit jemmannut kesää varten. Rahaa menee ihan kaikkeen. Vakuutuksissakin on koiranmentäviä aukkoja, korvausehdot ovat hyvin tiukat. Koira on siten omistajalleen taloudellinen riski.

Loppukaneettina voin sanoa, että kyllä koira on murheenkryyni. Välillä huomaan suuttuvani pennulle siksi, että se aiheuttaa minulle huolta. Suutun, kun ajattelen tiukassa taloudessa ylimääräisiä menoja. Turhaudun kun pelkään koiran hyvinvoinnin puolesta kykenemättä tekemään mitään huolen poistamiseksi. Kaipa se on inhimillistä, mutta mitään tuollaisia suuttumuksia ei saisi purkaa koiraan.

Suurimman palkkion saa, kun jaksaa työntää murheensa sivuun, hilata peppunsa ylös sohvalta ja leikkiä pennun kanssa. Se onnellinen shibavirne, kun saa painia omistajan kanssa. Se kujeileva katse, kun ollaan takapihalla ja takaa-ajoleikki on alkamassa. Ne koulutushetkien tarkkaavaiset katseet ja iloiset hypyt, kun suoritus onnistuu.

Yhtäkkiä se onkin kaiken huolen ja murheen arvoista.