Kauneuden hinta?

Viimeeksi pohdin hiukan näyttelyiden mielekkyyttä ja nyt jatkan samalla teemalla. Olen huomannut, että näyttelyt ovat tunteita herättävä tapahtuma, jolla on vastustajansa ja puolustajansa. Itse peräänkuulutan kultaista keskitietä.

Tavallaan se, että jokainen koira voi olla muotovalio, on upea juttu. Jokainen koira on omalla tavallaan ja omalle omistajalleen ainutlaatuinen persoona ja kaikkein ihanin.

Minulle Taro on kaunis, upea ja ihastuttava shiba, joka ilostuttaa jokaista päivää. En tarvitse ulkomuototuomarin kehuja pitääkseni koirastani; tuskin kukaan tarvitsee. Sen sijaan tuomarin mukavat sanat tuntuvat hyvältä. Kuka nyt ei kehuista pitäisi.

Näyttelyiden valoisa puoli onkin juuri se, että saa kuulla kauniita arvioita omasta koirasta. On mukavaa tavata muita rodun harrastajia ja shiboja. Kun oma koira on kehässä, saa maistaa elävöittävän adrenaliiniaallon. Jännittää, on innoissaan ja toivoo parasta. Tässä harrastuksessa ei sinänsä ole mitään vikaa, ainoastaan siinä painoarvossa, mikä näyttelytuloksille tietyissä yhteyksissä annetaan.

Sitten on se näyttelyiden pimeä puoli. Joskus se voi mennä liian pitkälle, kuten Anonyymi sitä edellisen kirjoitukseni kommenteissa kuvaili. En minäkään usko, että koira luonnostaan pitää esiintymisestä, se yksinkertaisesti oppii siihen. Mutta tässähän ei yksistään ole pahaa: jos koira tottuu, osaa ottaa relasti eikä joudu ylikierroksille toistuvasti, niin miksi ei?

Ihmisen takia näyttelyihin mennään, ei koiran takia. Tämä asetelma tietenkin tuo mukanaan niitä ylilyöntejä, jotka tosiaan joskus ilmenevät jopa koiran huumaamisena. Toinen harmillinen seikka on se, että koiria jatkuvasti arvotetaan näyttelymenestyksen ja -käytöksen perusteella.

Mielestäni tämä on absurdia, sanon sen aivan suoraan.

Näyttely on ympäristönä järjettömän stressaava koiralle. Muiden koirien läsnäolon lisäksi ilma on sakeana ihmisten jännitystä. Omistaja hermoilee ja ympäristö on kaoottinen. Jotkut koirat tottuvat tähän, toiset eivät.

En pidä koiria posliiniesineinä, jotka menevät pienestä stressistä rikki. Mutta on otettava huomioon tällaisen ympäristön vaikutus koiran käytökseen. Normaalisti rauhallinen koira voi muuttua räyhänhengeksi, kiltti koira voi osoittaa agrressiivisuuden merkkejä tai aktiivinen ja iloinen koira muuttua passiiviseksi.

Koiria sitten arvioidaan tällaisissa tilanteissa. Koirassa arvostetaan sitä, että se sietää ylivirittynyttä ympäristöä niin sanotusti luonnostaan. Tai on siihen oppinut. Ulkomuodon arviointi on toisin sanoen ainoa mahdollisuus tällaisessa asetelmassa: eihän koiran aidoista ominaisuuksista tai luonteesta näe mitään.

Kritisoin lähinnä sitä, että näyttelymeriiteille asetetaan kasvatustyössä niin suurta arvoa. Suurin osa harrastajista käy näyttelyissä omaksi ilokseen ja kilpaillakseen toisten kanssa. Siksi mekin olemme käyneet ja tulemme käymään silloin tällöin. Tässä ei ole mitään pahaa eikä koko harrastusta voi lytätä joidenkin harvojen ylilyöntien takia.

Mutta loppujen lopuksi näyttelymenestys kertoo koirasta kaikkein epäolennaisimman. Tätä harrastusta vääristää se painoarvo, joka sen suomille tuloksille annetaan. Toki rodulle tyypillistä ulkomuotoa on vaalittava, mutta entä kun se johtaa liioiteltuihin piirteisiin ja rakenteellisiin ongelmiin koirissa?

Siinäpä tuntuu olevan näyttelyiden suurin anti nykyajan koirankasvatukselle. Ulkomuoto korostuu kaiken muun kustannuksella. Lisäksi näyttelyissä energiset, aktiiviset ja vietikkäät koirat eivät aina pääse oikeuksiinsa. Nämä samat yksilöt ovat mahtavia vahti-, metsästys- tai agilitykoiria, mutta eivät jaksa seistä näyttelypöydällä paikallaan tai eivät kykene hillitsemään pakoreaktiota kun vieras koskettaa.

Toivon hartaasti, että vietitön näyttelyesine ei ole shibojenkin tulevaisuus.

Koirien kauneiskilpailuista

Kevään ja kesän aikana kierreltiin hiukan mätsäreissä ja näyttelyissä. Mätsärit olivat harjoitusta kesän lopussa oleviin näyttelyihin, joista toinen oli Heinolassa ja toinen Helsingissä.

Menestys mätsäreissä oli kohtalaista, mutta ennen kaikkea ne olivat hauskoja harjoittelun kannalta. Jopa minä jouduin Töölönlahden rannalla järjestetyssä mätsärissä kehään. Näky oli surullinen. Taro ei nostanut nenäänsä maasta, selkeästi rauhoitteli hermostunutta emäntää. Oli hassu olo, kun nuori herra vaikutti kehien konkarilta verrattuna minun kireään sätkimiseen.

Onneksi avokki tuli paikalle ja luotsasi itsevarmasti Taron kehän sinisten toiseksi parhaaksi. Kyllä se vaan niin on, että handlerin käytöksestä kaikki lähtee. Ehkä joku kokeneempi ja rauhallisempi koira kestäisi tällaisen säheltäjän, mutta ei herkästi ihmistä lukeva ja siihen reagoiva nuorukaisemme.

Mökillä poju saikin sitten liata itsensä täydellisesti. En voisi kuvitellakaan, että näyttelyjen vuoksi pitäisin koiran poissa ihanista mutalammikoista. Onnekkaasti näyttelyt olivat lomiemme jälkeen, joten turkinpesu pystyttiin ajoittamaan mukavasti mökkireissun päätteeksi.

Ja tarpeeseen se tuli.

Taro oli kuin uusi koira pesun jälkeen, valkoinenkin näytti valkoiselta. Heinolan erikoisnäyttelyssä emme kuitenkaan menestyneet päätähuimaavasti. Taro sai punaisen nauhan, eli EH:n (erittäin hyvä). Moitteita tuli epäarvokkaasta ilmeestä ja parista muusta tekijästä. Kerrankin liian kippurainen häntä sai huomiota, yleensä tuomarit ovat sitä vain kehuneet.

Nyt japanilainen tuomari oli kuitenkin tarkka ja kiinnitti huomiota ihan erilaisiin asioihin kuin suomalaiset tuomarit. Esimerkiksi huonossa turkissa olevat shibat eivät saaneet moitteita, mikä onkin mielestäni kohtuullista. Sehän kuuluu rodun tyypilliseen kiertoon: välillä karvat pitää vaihtaa. Erityisesti kesällä on itsestäänselvää, että ylimääräiset pohjavillat lähtevät.

Helsingin näyttelyssä saimme ensimmäisen vaaleanpunaisen nauhan, ERI:n eli erinomaisen. Taro sai myös sertifikaatin, joita pitää kerätä kolme muotovalion tittelä varten. Tämä kaikki siitä huolimatta, että Taro oli aivan sekaisin lähellä olevasta juoksuisesta nartusta eivätkä edes namit maistuneet.

Taas ollaan paria näyttelykokemusta rikkaampia. Kesällä on ehdottomasti kivaa käydä ulkonäyttelyissä, mutta en minä edelleenkään tuosta harrastuksesta hullaantunut ole. Taro kun ei yksinkertaisesti nauti, ei sitten tippaakaan.

Se ei tykkää hihnassa tavata muita koiria eikä sen luonne ole varustettu odotteluun tarvittavalla kärsivällisyydellä. Aina pyritään antamaan näyttelyissä jokin kiva herkku tai lelu kaverille, että edes vähän kivaa saisi kokea. Mutta aina Taro on hiukan stressaantunut eikä se tunnu kivalta.

Olen myös paljon pohtinut näyttelyiden mielekkyyttä. Mistä tahansa koirasta voi tulla muotovalio, jos sitä jaksaa kärsivällisesti viedä kehiin. Tuomareita miellyttää jokaista aivan eri asia: toinen tykkää isoista shiboista, toinen pienistä. Jotakuta miellyttää tummat shibat ja joku toinen vannoo punaisten nimeen. Kyse on yksilöiden mieltymyksistä. Mitä arvoa koira saa siitä, että joku siitä tykkää mutta toinen ei?

Olen tullut siihen tulokseen, että näyttelytitteleiden merkitys esimerkiksi koiran jalostuskäytössä pitäisi olla minimaalinen. Eihän muotovalion arvokaan kerro välttämättä mistään. On tietenkin joitain yksilöitä, jotka voittavat melkein aina ja melkein kaikkialla. Ne koirat ovatkin eri asia, ne nousevat selkeästi muiden yläpuolelle ainakin ulkomuodossa. Ehkä näille yksilöille voisi jotain jalostusarvoa näyttelymenestyksen perusteella antaakin, mutta ne ovat kuitenkin vähemmistössä.

Olisi vielä vaikka kuinka paljon pohdittavaa tästä näyttelytoiminnasta, ehkä palaan asiaan joskus uudemman kerran.

Eksoottiset herkut

Kaikki tietävät, että koirat rakastavat lihaa, luiden järsimistä ja vaikkapa nakkeja. On ruokia, joiden ei ihan heti uskoisi olevan koiran lemppareita.

Mutta Taro R-A-K-A-S-T-A-A näitä ihmeellisyyksiä!

Taron Top 5 oudot ruokamieltymykset:

1. Banaani. Ehdoton, ikuinen ja kiistämätön suosikki on banaani. Saadakseen banaania Taro on valmis tekemään mitä vaan. Banaanin näkeminenkin saa kaverin suoranaisen kiihkon valtaan.

2. Pähkinät. Nämä ovat uusi tuttavuus. Kaikenlaiset pähkinät ovat ihania ja niitä syödään huolellisesti mutustellen. Missään nimessä pähkinää ei saa hotkaista, sehän pilaisi makunautinnon.

3. Ruoho. Ruoho on mitä maittavin välipala! Jos on ruohoa tarjolla, ei mikään muu sillä hetkellä sytytä. Kerran herra laidunsi rauhassa, vaikka vieressä koirapuiston aidan sisäpuolella kirmaili säikähtänyt kani. Taro mussutti ruohoa ja katseli kania kuin kutsuen sen liittymään seuraan. Ruohoa on myös kiva syödä, jos ihminen ystävällisesti repii sitä tupon maasta ja syöttää suoraan pojulle. Kyllä maistuu!

4. Viinirypäleet. Nämä ihanat minihedelmät ovat teoreettisesti vaarallisia koiralle, mutta Tarolle maistuu yksi kappale silloin tällöin. Pienistä määristä ei haittaa ole ja kaveri maistelee herkkua mielellään. Monesti syömistä edeltää pieni leikkihetki, johon kuuluu muun muassa valehyökkäykset kohti rypälettä, yleinen venkoilu ja kähinä. Kivelliset eivät muuten kelpaa!

5. Omena. Tämä on menneiden aikojen suosikki, ja kuvastaa hyvin shiban valikoivan ailahtelevaa luonnetta. Omenan nakertaminen etuhampailla oli ennen parhainta, mutta nykyään herra nyrpistää kaikenlaisille omenoille. Hämmennys oli suuri, kun yhtäkkiä omenaa syödessään emme enää saaneetkaan kaveriksi innokasta nappisilmää, joka huolellisesti nakersi pienillä hampaillaan paloja hedelmän lihasta.

Hui kauhistus!

Tässä alkusyksystä kävimme Taron kanssa läpi melko hermoja kiristävän kuukauden. Oranssimme kehitti itselleen pelkotilan, joka tuntui pian leviävän aivan kaikkeen ulkona olemiseen.

Näin se alkoi. Olimme saattaneet isännän töihin ja kävelimme Taron kanssa takaisin kotia kohti. Takaamme tuli mäkeä alas polkupyörä kovaa vauhtia, ja juuri kohdallamme sen tarakalta tippui muovikassissa oleva suhteellisen raskas pahvilaatikko. Laatikko kosahti maahan aivan Taron viereen kammottavan pamahduksen saattelemana. Itsekin loikkasin ilmaan, kun laatikko paukahti maahan takanani.

Taro sen sijaan meni aivan solmuun. Loppulenkki meni vielä hyvin, mutta pelon laajuus paljastui seuraavana päivänä. Yritin viedä pojun keskuspuistoon pitkälle metsäkävelylle. Emme päässeet pitkälle, kun Taro jo istui ojassa ja vapisi pyörien suhahdellessa ohi. Palasimme takaisin kotiin, mutta pelko paheni päivä päivältä. Siinä välissä pojat lähtivät viikoksi Viroon eikä siellä kuulemma ollut mitään pelkoja.

Mutta kotikulmilla pelot taas tulivat takaisin. Lopulta olimme siinä pisteessä, että Taro ei halunnut lähteä ulos. Jouduimme pakottamaan sen lenkille ja lenkit olivat yhtä tuskaa. Taro säikkyi äänekkäitä ihmisiä, raitiovaunuja, kuorma-autoja, polkupyöriä, skeittaajia ja niin edelleen. Poju oli selkeästi aivan stressaantunut.

Rupesimme tekemään pieniä, rauhallisia lenkkejä ja hetkeksi tilanne hellittikin. Mutta heti kun menimme lähemmäs vilkkaammin liikennöityä katua, alkoivat pelkotilat taas nostaa päätään.

Olo oli kauhea: joudummeko luopumaan oranssistamme, joka ei selkeästi kykene enää rauhoittumaan kaupungin vilskeessä? Onko se luovutettava rauhalliseen kotiin maalle?

Olimme jo harkinneet turvautumista lääkitykseen, kun yhtäkkiä pelot olivat tiessään. Eräänä päivänä lenkit eivät enää olletkaan koiran väkivaltaista ympäriinsä raahaamista. Yhtäkkiä polkupyörät eivät aiheuttaneet muuta kuin väistämisreaktion. En vieläkään täysin ymmärrä mitä tapahtui. Hiukan ennen tätä muutosta olimme palanneet valjaiden käyttöön, sillä niiden kanssa vastustelevan koiran ulkoiluttaminen onnistui lempeämmin ja varmemmin.

Kenties Taro tajusi, että turha on räpiköidä vastaan: ulos mennään ja lenkit tehdään. Helpotus oli valtava, mutta minun selityksiä kaipaava mieleni jäi ihmettelemään.

Toivon, että tämä herkkänahkaisuus menee tosiaan nuoren iän piikkiin. Olen kuullut tarinoita shiboista, jotka nuorena säikkyvät outouksia, mutta vanhemmiten kasvavat siitä ulos. Kenties shibat herkempiä nuorena, mutta vanhemmiten luonne ikään kuin vahvistuu.

Jotenkin vain luulen, että tietty osa sitä säikkyyttä säilyy koirassa, on osa sen luonnetta. Taro yksinkertaisesti kuormittuu helposti. Minulla on tunne, että tuo hermorakenteen kestävyys ei muutu iän kanssa, vaikka koiran yleisolemus voikin rauhoittua.

Nämä ovat omia villejä arvailujani, harva näin kokematon koiraihminen osaa mitään sanoa koiran hermorakenteista sun muista. Ja monissa muissa asioissa Taro on taas aivan teräshermoinen, joten sen käytöstä on vaikea tulkita. Tunnen pari oikeasti arkaa koiraa, joille mikä tahansa normaalista poikkeava on liikaa. Sellainen Taro ei kuitenkaan ole. Siispä kannattaa pitäytyä rotua tuntevien arvioissa ja odottaa luonteen kypsymistä.

Jos joku shibaharrastaja tämän lukaisee, olisi mukavaa kuulla myös teidän kokemuksianne ja näkemyksiänne. Onko arkuus vähentynyt vuosien karttuessa?

Verijäljellä

Kesällä treenattiin myös verijälkeä. Ensimmäinen kerta oli sangen onnistunut ja Taro meni aivan täydelliseen viettitilaan veren haistaessaan. Se vonkui aivan innoissaan eikä olisi malttanut että pääsee jäljelle.

Ensimmäinen jälki oli hyvin lyhyt. Käytimme naudanverta ja kaatona poron kylkiluita. Sidoimme pitkän pyykkinarun päähän sienen, jonka kostutimme reippaasti verellä. Vedimme jäljen ja kaadon päälle lurautimme naudanverta. Jälki sai tasoittua vain puoli tuntia, mutta se riitti kyllä Tarolle.



Taro ajoi jäljen innoissaan kuin vanha tekijä, mutta ei olisi halunnut lopettaa kaatoon! Sillä oli into niin kova, että mielellään olisi jatkanut pidemmällekin. Lopulta herra kuitenkin tarttui palkintoonsa ja kantoi sitä ylpeänä.

Toinen verijälki epäonnistui, sillä se oli liian vaikea ja pitkä. Vaikeaksi sen tekivät kallio ja mutka. Aloitteleville verijäljen harrastajille tiedoksi: kannattaa vaikeuttaa tehtävää askel kerrallaan. Nyt jälki kulki osittain kallion päällä, ja kalliohan on hyvin haastava maasto.

Kolmas verijälki olisi varmasti ollut nappisuoritus, ellei emäntä olisi hötkyillyt. Virheeni oli kaksiosainen: ensinnäkin Taro näki minun lähtevän kaadon kanssa ja toiseksi jäin odottamaan jäljen alkuun (mies ajoi koiran kanssa jäljet). Tietenkin Taro luuli, että minulla on kaato edelleen kädessä. Se pyöri innoissaan minun ympärilläni odottaen tehtävää, jotta saisi palkkionsa. Jäljelle se ei halunnut lähteä, sillä minä olin sillä hetkellä kiinnostavampi.

Opimme näistä kolmesta kerrasta jo suunnattoman paljon. Ehkä jokin verijälkikurssi olisi auttanut meidät heti oikeille raiteille, mutta hauskaa se on myös näin.

Nyt ostoslistalle lisää naudanverta ja treenaamaan ennen lumen tuloa. Mitenköhän onnistuisi verijälki hangessa?

Kuuma kesä Saaressa

Vihdoin palaan blogini pariin liian pitkän hiljaiselon jälkeen! Teen vakaan lupauksen, että moista taukoa ei ihan pian ole tässä blogissa tiedossa.

Nyt heti lupaamieni kesäkuvien pariin. Ihan ensimmäisenä tunnelmia reissustamme ystävän mökille. Kävimme tutustumassa ihanaan Saareen (kyllä Saari isolla ässällä, The Saari!) jo viime kesänä ja kyllä vapaus maistui. Nyt matkaan lähdettiin pidemmäksi aikaa: Taro sai kirmailla yli viikon vapaana kuin taivaan lintu.

Jälleen kerran ehdoton hitti oli rantakaislikon ja päättömän ryntäilyn yhdistelmä. Veden äärellä on ihana olla.




Lisämakua kaislikossa kahlailuun toivat sudenkorennot, joiden jahtaaminen oli erikivaa. Ainakin oli pojulla jotain tekemistä, kun me ihmiset porskuttelimme hellepäivinä meressä.

Päivät olivat pitkiä ja kuumia, mutta aika tehokkaasti Taro hyödynsi jokaisen hetken. Välillä kaiken tonkimisen, vahtimisen ja tutkimisen lomassa oli toki levättävä - mieluiten varjossa. Hellepäivät olivat pienen paksuturkkisen kannalta melko tuskaisia. Onneksi oli meri lähellä.

Kuumissaan Taro oli melko ylväs näky:


Mökin kuistista tuli Tarolle lempipaikka, josta oli hyvä tarkkailla pihapiirin tapahtumia.




Ikä on selkeästi rauhoittanut Taroa. Kenties villi pentuaika ja teini-ikä olivat kuitenkin suhteellisen rauhallisia, jos vertaa moneen muuhun koiraan.

Silti Taro on edelleen tullut seesteisemmäksi, vaikka toki pilkettäkin on silmäkulmassa. Sanoin aikoinaan, että odotan innolla pentuajan menevän ohi. Halusin valmiin koiran, aikuisen ja hillityn. Nyt alamme olla siinä pisteessä, että meillä on käsissämme valmis koira ja valmis suhde. Tuntuu jännältä, miten palaset ovat loksahtaneet paikoilleen.

Mökkeily sujui kaiken kaikkiaan mitä miellyttävimmissä merkeissä. Ilmat suosivat, meri oli lämmin ja yöt kauniita. Toinen viikko mökkielämää vietettiin järvi-Suomessa, mutta siitä reissusta ei tullut kuvia nappailtua. Kieltämättä metsän rauha ja itikoiden ininä kävivät hieman yksitoikkoisiksi.

Seuraavassa kirjoituksessa kerron enemmän kesäisestä harrastuksestamme: verijäljestä.