Pentu kasvaa kohisten

Ihana palleromme kasvaa päivä päivältä. Eilen näin viimeisimmät kuvat, joissa veljekset jo rohkean oloisina tallustelivat kasvattajan pihalla. Todellisia nallukoita!

Ihanaa, miten näissä kuvissa näkyy pienen olennon kehitys persoonaksi. Silmien avautuessa katse on jo niin tiukka ja totinen. Taitaa olla pieni filosofi meille tulossa!

Vatsassa alkaa jo lennellä perhosia. Meneekö kaikki hyvin, tuleeko pojista kavereita? Kristallipalloa tässä kaipaisi vähitellen.

Olin ajatellut pyytää ammattikouluttajan antamaan viimehetken vinkkejä koirien ohituksessa Tarolle ja samalla neuvomaan uuden pennun kotiutumisen kanssa. Nyt kuitenkin Taron ongelmat saatiin hallintaan todella yllättävällä tavalla, joten kouluttajaa ei tähän enää tarvita.

(Pakko hehkuttaa, ohitukset ovat olleet hienoja! Ei ehkä suoraan tottiskentältä, mutta ilman rähinää, sivulle kulkien. Vaikka mentäisiin aivan läheltä ohi!)

Nyt suunnitelmat muuttuivat siten, että soittelen kouluttajalle kun uusi pentu on kotiutunut. Olisi kiva saada ammattilainen katsomaan miten laumadynamiikkaa kannattaa lähteä kehittämään. Jos saadaan sopivan kokenut ja osaava tyyppi paikalle, niin olen tähän ehdottomasti valmis panostamaan! Vaikka ongelmia ei välttämättä tulisikaan, olisi se silti äärimmäisen kiinnostavaa.

Kumaa odotellessa!

Omatunto kolkuttelee

Olen tässä lähiaikoina potenut koiranomistajan omantunnontuskia. Varoituksen sana: uskoisin niitä tulevan jokaiselle koiranomistajalle jossain vaiheessa elämää.

Oma tuskailuni liittyy tiiviisti aktiviteettien ja levon väliseen suhteeseen. Toisin sanoen saako kaveri riittävästi puuhaa vai kuoleeko se tylsistymiseen. Nyt kun olen vielä ollut flunssassa, kärjistyvät tällaiset ajatukset piinaaviksi itsesyytöksen festivaaleiksi. Pimeä, märkä ja mutainen vuodenaika ei myöskään houkuta pitkiin metsälenkkeihin.

Aamulenkki on yleensä noin tunnin kestävä tavallinen nuuskuttelulenkki. Päivällä ollaan ehkä hiukan pidempään ja lenkkiin liittyy leikki- tai treenihetki. Illan lenkkeilyt ovatkin ehkä hiukan lyhyemmät, mutta joskus avo vie koiran juoksemaan vapaana yön pikkutunneilla.

Minun lenkkeilyfilosofiani on seuraavanlainen: Taro saa nuuskia niin paljon kuin haluaa. Pidän lenkkejämme muunakin kuin fyysisen liikunnan takaamisena. Silloin koira saa aikaa olla koira, se saa elää hajujen maailmassa omaan tahtiinsa.

Yritän myös viedä sitä vaihteleviin maastoihin. Kiipeilemme kallioilla ja kuljeskelemme metsissä. Hyppyytän ja kiipeilytän Taroa aina kun mahdollista.

Tarkoitukseni ei ole maalata mitään superidylliä, asummehan me sentään ihan kaupunkimaisemissa. Osa lenkkireiteistä on katujen varsilla ja liikenteen melussa. Joskus laiskottaa eikä jaksa järjestää mitään ylimääräistä puuhaa. Silloin vain kävellään eteenpäin kuin kaksi elävää kuollutta pimeydessä.

Onneksi Taro on rela kaveri ja tykkää nukkua lampaantaljallaan patterin lämmössä. Nytkin odottelen, että herra heräisi ja me pääsisimme aamulenkille vihdoin!

Hui kauhistus!

Tässä alkusyksystä kävimme Taron kanssa läpi melko hermoja kiristävän kuukauden. Oranssimme kehitti itselleen pelkotilan, joka tuntui pian leviävän aivan kaikkeen ulkona olemiseen.

Näin se alkoi. Olimme saattaneet isännän töihin ja kävelimme Taron kanssa takaisin kotia kohti. Takaamme tuli mäkeä alas polkupyörä kovaa vauhtia, ja juuri kohdallamme sen tarakalta tippui muovikassissa oleva suhteellisen raskas pahvilaatikko. Laatikko kosahti maahan aivan Taron viereen kammottavan pamahduksen saattelemana. Itsekin loikkasin ilmaan, kun laatikko paukahti maahan takanani.

Taro sen sijaan meni aivan solmuun. Loppulenkki meni vielä hyvin, mutta pelon laajuus paljastui seuraavana päivänä. Yritin viedä pojun keskuspuistoon pitkälle metsäkävelylle. Emme päässeet pitkälle, kun Taro jo istui ojassa ja vapisi pyörien suhahdellessa ohi. Palasimme takaisin kotiin, mutta pelko paheni päivä päivältä. Siinä välissä pojat lähtivät viikoksi Viroon eikä siellä kuulemma ollut mitään pelkoja.

Mutta kotikulmilla pelot taas tulivat takaisin. Lopulta olimme siinä pisteessä, että Taro ei halunnut lähteä ulos. Jouduimme pakottamaan sen lenkille ja lenkit olivat yhtä tuskaa. Taro säikkyi äänekkäitä ihmisiä, raitiovaunuja, kuorma-autoja, polkupyöriä, skeittaajia ja niin edelleen. Poju oli selkeästi aivan stressaantunut.

Rupesimme tekemään pieniä, rauhallisia lenkkejä ja hetkeksi tilanne hellittikin. Mutta heti kun menimme lähemmäs vilkkaammin liikennöityä katua, alkoivat pelkotilat taas nostaa päätään.

Olo oli kauhea: joudummeko luopumaan oranssistamme, joka ei selkeästi kykene enää rauhoittumaan kaupungin vilskeessä? Onko se luovutettava rauhalliseen kotiin maalle?

Olimme jo harkinneet turvautumista lääkitykseen, kun yhtäkkiä pelot olivat tiessään. Eräänä päivänä lenkit eivät enää olletkaan koiran väkivaltaista ympäriinsä raahaamista. Yhtäkkiä polkupyörät eivät aiheuttaneet muuta kuin väistämisreaktion. En vieläkään täysin ymmärrä mitä tapahtui. Hiukan ennen tätä muutosta olimme palanneet valjaiden käyttöön, sillä niiden kanssa vastustelevan koiran ulkoiluttaminen onnistui lempeämmin ja varmemmin.

Kenties Taro tajusi, että turha on räpiköidä vastaan: ulos mennään ja lenkit tehdään. Helpotus oli valtava, mutta minun selityksiä kaipaava mieleni jäi ihmettelemään.

Toivon, että tämä herkkänahkaisuus menee tosiaan nuoren iän piikkiin. Olen kuullut tarinoita shiboista, jotka nuorena säikkyvät outouksia, mutta vanhemmiten kasvavat siitä ulos. Kenties shibat herkempiä nuorena, mutta vanhemmiten luonne ikään kuin vahvistuu.

Jotenkin vain luulen, että tietty osa sitä säikkyyttä säilyy koirassa, on osa sen luonnetta. Taro yksinkertaisesti kuormittuu helposti. Minulla on tunne, että tuo hermorakenteen kestävyys ei muutu iän kanssa, vaikka koiran yleisolemus voikin rauhoittua.

Nämä ovat omia villejä arvailujani, harva näin kokematon koiraihminen osaa mitään sanoa koiran hermorakenteista sun muista. Ja monissa muissa asioissa Taro on taas aivan teräshermoinen, joten sen käytöstä on vaikea tulkita. Tunnen pari oikeasti arkaa koiraa, joille mikä tahansa normaalista poikkeava on liikaa. Sellainen Taro ei kuitenkaan ole. Siispä kannattaa pitäytyä rotua tuntevien arvioissa ja odottaa luonteen kypsymistä.

Jos joku shibaharrastaja tämän lukaisee, olisi mukavaa kuulla myös teidän kokemuksianne ja näkemyksiänne. Onko arkuus vähentynyt vuosien karttuessa?

Hauskuutta mätsärissä

Päätettiin nyt taas aloitella hissukseen kesänäyttelyissä kiertämistä. Oikeisiin näyttelyihin on huono mennä harjoittelemaan, ne maksavat kuitenkin noin 30-40 euroa per näyttely. Siksi suuntasimme Tuomarinkartanon vinttikoirakeskukseen hyväntekeväisyysmätsäriin. Jos et tiedä mikä mätsäri on, kurkkaa Wikipedian määritelmä.

Paikalla oli muitakin shiboja ja meno oli leppoisaa. Kaukana olivat edellisten sisänäyttelyiden kauhut. Tarokin oli suhteellisen relasti, mitä nyt vähän intoili kavereista. Hauskinta oli suloisen pentushiba Inarin kanssa. Täpäkkä pentu haastoi Taroa leikkiin ja shibamaiseen tyyliin villiltä se näytti.


Kuva on Merin (kennel Monokuro) nappaama.

Tarolla meni kehässä oikein mukavasti, mutta ensimmäisellä kierroksella vastustaja oli kova: upea, valkoinen ja muhkea eurasier (en ole hyvä tunnistamaan rotuja, joten tämä on villi veikkaus). Lisäksi nuoren herran akilleen kantapää on huono lähestyttävyys. Tuomari ei oikein olisi saanut tulla koskemaan, poju yritti pöydällä väistää kosketusta. Lopulta kapusi tuomarin syliin turvaan! Eli vihamielinen Taro ei missään nimessä ole, kunhan vain epäilyttää jos toinen tulee sörkkimään. Syliin voi ilmeisesti silti mennä. Voisiko eläinlääkäritraumat näkyä tässä?

Kokonaisuudessaan homma toimi hienosti ekaksi harjoituskerraksi. Saimme sinisen nauhan, eli kakkosluokkaan menimme seuraavalla kierroksella. Sinisten ryhmässä olimmekin sitten toiseksi paras. Saimme kasan leluja ja ruusukkeen. Lopuksi vielä juotiin teet ja syötiin eväsleivät ennen kotimatkaa. Mukava päivä oli!

Pakko muuten sanoa ikävä totuus: auton omistaminen helpottaa koiran kanssa harrastamista suunnattomasti. Hyvin pitkään halusin uskotella, että ilman autoa pärjää aivan yhtä hyvin. Ei muuten pärjää. Pystyy rentoutumaan ihan eri tavalla, kun ei tarvitse julkisen liikenteen aikatauluja miettiä ja valmistautua henkisesti pitkään kotimatkaan. Lisäksi voi ottaa mukaan ison kasan vilttejä, eväitä ja vaikkapa kirjoja viihdykkeeksi, kun on kiesi alla.

Ensi viikolla mennään Hesperianpuistoon mätsäriin harjoittelemaan. Sitten saakin emäntä viedä koiran kehään, se jännittää hurjasti! Yritän ottaa tilanteen pöytäharjoituksen kannalta, sitä tuo nuori herra nyt eniten kaipaa.

Näyttelytäpinää

Ylihuomenna se sitten tapahtuu, Taron ihka ensimmäinen näyttely. Pentunäyttely pidetään Tuomarinkartanon vinttikoirakeskuksessa ja sinne ajateltiin reissata heti aamusta vähän tutustumaan paikkoihin. Jännittää huimasti, siitä tulee varmasti kiva reissu.

Ollaan pari kertaa käyty Taron veljen luona treenaamassa näyttelykäyttäytymistä, mutta aika hakusessahan se vielä on. Eniten hankaluuksia tuottaa juosta kehässä siten, että edessä on toinen koira. Tarohan haluaisi vaan saada edessä jolkottavan kaverin kiinni ja päästä leikkimään!

Mutta harjoittelemaan sinne näyttelyyn nyt mennään ja on tietenkin jännä nähdä miten Taro pärjää. Ja samalla saa oppia kokeneemmilta rodun harrastajilta, ja näkee vähän miten shiboja kuuluisi kehässä näyttää. Tämä on myös testi sen suhteen, että innostummeko itse näyttelyistä, vai jääkö se satunnaiseksi harrastukseksi.

Näyttelytuomarista en tiedä mitään enkä osaa sanoa tietääkö hän kuinka paljon shibasta rotuna. Mutta jotenkin nyt ei ole mitään väliä millään sijoituksilla tai kilpailulla, tärkeintä on että Taro saa kivan kokemuksen tästä ja oppii toimimaan suurenkin häiriön alaisena.

Pentu on valittu!

Saimme eilen tietää vihdoin ja viimein kumpi pojista meille tulee. Ja kaiken lisäksi pentu tuleekin jo tämän viikon loppupuolella, olin aivan sekaisin laskuissani ja laskeskelin pennun tulevan vasta joidenkin viikkojen kuluttua. Saamme kotiimme pentueen punaisimman palleron, tässä kuvassa tuolla oikeanpuolimmaisessa reunassa:


Ja täpinä on päällä! Olen todella tyytyväinen, että saatiin tuo kokopunainen kaveri. Kyse ei ole pelkästään väristä, vaan myös siitä että poika vaikuttaa luonteensa puolesta taipuisammalta ja rauhallisemmalta kuin veljensä. Pennusta tulee todennäköisesti vähän pidättäytyväisempi, mikä on juuri sitä parasta mitä shibassa mun mielestä on. Mutta eihän sitä voi vielä varmuudella tietää, aika näyttää sitten minkälainen pojasta kasvaa.


Nyt en saa mitään aikaiseksi, istun ja ihmettelen ja jännittää niin maan perkeleesti! Heräsin aamulla seitsemältä ihan yllättäen ja rupesin stressaamaan gradua. Kumma miten vaikka stressi siitäkin on päällä, en kuitenkaan pysty laittamaan tikkua ristiin sen eteen. No, tänään saa taas viettää illan koneen ääressä kirjoitellen, kun päivä on mennyt koirapöhinöissä.

Olen jotenkin ihan lamaantunut nyt kun se koira on sitten oikeasti tulossa. Jännittää ja pelottaa samaan aikaan. Tietenkin sitä on jo etukäteen yrittänyt miettiä miten koira tulee vaikuttamaan elämään ja minkälaisia muutoksia joutuu tekemään. Ei niitä kuitenkaan yksinkertaisesti pysty etukäteen kuvittelemaan, vasta käytäntö opettaa. Eniten pelkään sitä, että arki koiran kanssa onkin liian raskasta enkä jaksa panostaa koiraan. Pelkään, että mitä jos tämä onkin joku ohimenevä vaihe, vaikka samaan aikaan tiedän että koira on se meidän juttu. Taitaa tämä tämmöinen kuulua asiaan, että epäilee itseään ja kaikkea mahdollista muutakin.

Pian me ollaan shibaihmisiä!

Jännitys tiivistyy...

Juttelin äsken kasvattajan kanssa puhelimessa ja nyt on hirveä täpinä päällä. En tajunnutkaan miten nopeasti aika on mennyt! Pennut ovat valmiita luovutukseen jo ensi viikonloppuna! Joko perjantaina tai lauantaina saadaan ilmeisesti hakea omamme pois. Mä olen ihan järkyttynyt, ei voi mennä aika näin nopeasti, ei voi olla totta että se pentu olisi jo nyt tulossa. Voi olla mahdollista, että aika siirtyy sitä seuraavalle viikonlopulle, mutta kuitenkin ihan lähiaikoina muutoksia tapahtuu tässä huushollissa.

Kysymys kuuluu vielä, että kumpi näistä palleroista meille tulee:


Vasemmalla on vaaleampi kaveri, joka näyttäisi olevan toisten ostajaehdokkaiden suosikki. Toiset ostajat ovat uroksen omistajat, eli heillä on etuoikeus valita ensin. En kyllä heitä kadehdi, sillä valinta on vaikea.

Kasvattajan mukaan vaaleammasta tulee aivan punainen. Sillä on lyhyempi kaula ja vähemmän ryhdikäs olemus kuin tummemmalla veljellään. Tummalla veljellä on pitkä kaula ja hyvät lapaluut, eli se tavallaan kantaa itsensä paremmin. Myös häntä on pidempi, eli parempi, tummalla, mutta punaisella pojalla on taas parempi ja "miehekkäämpi" pää. Punaisen pennun purenta on siis korjaantunut ja kaikki on siltä osin kunnossa.

Nämä on siis tällaisia ulkonäkökysymyksiä, jotka loppujen lopuksi on sivuseikkoija. Luonteeltaan pojat ovat kuulemma melko samanlaisia vilkkaita vipeltäjiä ja erittäin rohkeita.

Mulla on sellainen tunne, että tuo tummempi kaveri tulee meille! Toi oli kyllä liioittelua, koska mä en oikeastaan tunne tällä hetkellä muuta kuin ihmetystä. Nytkö se kohta jo tapahtuu? Työasiat on edelleen ihan auki, nyt taas siirtyi hiihtolomaviikolle varmistus yhdestä duunista. Toinen paikka mistä olin kiinnostunut meni sivu suun, en ollut sopivin hakija siihen hommaan. Nyt sitten päätin, että otan tämän helmikuun rennosti, ainakin työn suhteen. Teen gradun loppuun, lähettelen työhakemuksia, meen yhteen tenttiin ja suoritan pari ovaria oikikseen. Jos nyt vaikka saisi tämän valmistumisen taas askeleen lähemmäksi. Lisäksi saan olla pennun kanssa niin paljon kuin sielu sietää! Toisin sanoen, se tarkoittaa taas lisää opintolainaa...

Laskettu aika +1 päivä

Kasvattajan mukaan pahimmassa tapauksessa pennun syntymä voi viivästyä jopa yli kahdella viikolla. Kun tätä pentua ollaan nyt melkein vuosi odoteltu, niin kaksi viikkoa tuntuu kärpäsenpaskalta valtameressä. Kuitenkin, se syntymä on kaikken tärkein hetki, koska niin monta asiaa voi mennä pieleen. Onneksi kasvattaja on kokenut. Hänen harteilleen onkin jäänyt kyseenalainen kunnia rauhoitella mun hermoja.

Oikeastaan mä en mitenkään hysteerisesti hermoile, mutta odottavan aika on niin pitkä. Ikävä kyllä pentuakin päästään tapaamaan vasta kun se on viisiviikkoinen. Sitä ennen pennut ovat kuulemma sellaisia pieniä kaalikääryleitä, että niissä ei oikeastaan ole mitään katseltavaa. Sormet ristiin vaan, että kasvattaja lähettäisi edes muutaman kuvan, joita voisin täällä sitten esitellä.

Sain myös varoituksen, että shiban pennut ovat luovotusiässäänkin (eli n. 8 viikkoisina) suorastaan häkellyttävän pieniä. Niiden kanssa pitää olla hyvin varovainen, ettei mitään vahinkoja pääse kehittyvälle keholle tapahtumaan. Toki shiba on melko piskuinen aikuisenakin: uroksen säkäkorkeus on n. 40 cm ja nartun hieman vähemmän. Aikamoinen ero verrattuna meidän entiseen saksanpaimenkoiraan, joka oli pentunakin melkoinen jötikkä, tai siltä ainakin pikkutytöstä tuntui.