Kippurakatras Jäähallilla

Jäähallissa pidettiin Aptus koiranäyttely tuossa viikko sitten. Olin siellä mukana tutustumassa ja katselemassa. Joitain kuviakin tarttui mukaan, mutta kamera ei ihan toiminut parhaalla mahdollisella tavalla. En myöskään muista kaikkien shibojen nimiä, siksi en tasapuolisuuden nimissä mainitse ketään. Koiranäyttely oli kertakaikkiaan uusi kokemus, eikä ollenkaan epämiellyttävä sellainen.



Tohina oli kova: koiria kaikkialla, haukkumista, meteliä ja jännittynyttä tunnelmaa. Kuitenkin fiilis oli hyvä ja oli ihana nähdä shibojen kirjoa. Olin yllättynyt miten mukava sosiaalinen tapahtuma koiranäyttely voi ollakaan. Shibat olivat kehässä melkoisia veitikoita ja toiminta oli paljon vapaamuotoisempaa kuin olisin uskonut. Luulin, että näytteyssä mennään koira hallitusti sivulla liikkuen, mutta shibojen kehässä tunnelma oli vapautunut ja kaikki menivät miten kykenivät.

Kehän laidalla oli mukavaa seisoskella, silloin pääsi rapsuttelemaan päivän tähtiä ja nappaamaan pari kuvaakin.



Aina ei jaksa kuitenkaan olla ihan skarppina.


Joskus myös kehässä saattoi ruveta tylsistyttämään:



Näyttelyssä oli mukana junior handler -kisassa myös Taron isä Migi. Taro on kuin ilmetty isänsä! Kun näin Migin, ajattelin ensimmäisenä, että Tarohan se siinä. Yhtäläisyyksiä on niin paljon, mutta etenkin tutkiva katse on molemmilla melkein identtinen.


---------

Tänään Taro pääsi käymään ensimmäistä kertaa purjeveneessä. Ihan vanhalta merikarhulta tuo näytti, kun istui rennosti maisemia katsellen. Oltiin ihan laiturissa siis, mutta tyynesti Taro kaiken otti. Varmaan osasyy nuoren herran tyyneyteen oli väsymys: koko edellinen päivä oltiin reissussa ja puuhaa riitti. Olisipa kiva päästä testaamaan miten tuo poju kestäisi ihan oikeaa purjehtimista!

Vatsanpurut päihitetty

Sairasteleva pikku kettumme on vihdoin tervehtynyt kaikkien hermoilujen, lääkinnän ja ruokintatemppujen jälkeen. Avomies otti suloisia kuvia pienestä toipilaasta. Uni maistui kyllä makoisasti, kun useampi yö oli mennyt vatsanväänteistä kärsien. Ripulin päihittämisen salaisuus oli meillä Attapectin ja hyvät ruokintaohjeet kasvattajalta. Olisi muuten pitänyt ottaa järeämmät aseet käyttöön, mutta onneksi ripuli loppui kreivin aikaan.

Mutta olihan tuo koira ihan naatti, rupesi jo kaipaamaan sen kujeita ja rallikohtauksia. Nyt ei energia vieläkääm riitä ralliin, mutta Tarolla on onneksi monia keinoja saada liikettä tähän huusholliin. Tämän hetken suosikkitemppu on varastaa vaatteita sängyltä tai sohvalta, ja juosta saalis suussa ylpeästi ympäri kämppää.

Ilmeisesti kaikki hampaat ovat nyt vaihtuneet, eilen lähti toinen yläkulmuri. Hyvään saumaan tuli sekin, koska lekurin mukaan hampaat olisi pian pitänyt poistaa leikkauksella. Taron veli kuulemma kävi äskettäin tuollaisessa leikkauksessa. Toivon mukaan pikkumiehen yläkulmurit lähteävät ilman lääkärin apua.

Kuten kuvista huomaa, herra oli hieman nuutunut vielä tuossa viikonloppuna. Matot tuli tänään takaisin lattialle, kun ripulivaara on ohi. Nyt taas vähitellen voi ruveta tekemään pidempiä lenkkejä ja lisäämään ruoka-annostusta.

Ajattelin, että voisimme yrittää pian päästä aloittamaan tottelevaisuuskoulutuksen, eli ruveta tokoilemaan. Ei ehkä paras harrastus itsepäiselle, hyperaktiiviselle ja omia teitään kulkevalle tulevalle teinille, mutta jotain yhteistä olisi kiva harrastaa. Yksi vaihtoehto on tietenkin ihan kotitottis, eli tottelevaisuusharjoituksia ilman mitään virallista ohjausta.

Piakkoin laitan blogiin kuvia ja kuulumisia Aptus-näyttelystä, joka oli viikonloppuna Helsingin Jäähallissa. Tuota ketunpoikaa hoivaillessa on tämän blogin ajankohtaisuus jäänyt vähän jälkeen.

Ketunpoika sairastaa

Ensimmäinen sairaus osui nyt meidän kohdalle. Taro rupesi oksentelemaan ja ripuloimaan torstain ja perjantain välisenä yönä. Huoli on kova, sillä ripulointi ei ole vieläkään hellittänyt. Onneksi oksentelusta päästiin jo eroon ja ruoka pysyy sisällä. Käytiin perjantaina eläinlääkärissä ja saatiin lääkkeet sekä erikoisruoka sekaisin olevalle masulle.

Tuttuun shiba-tyyliinsä Taroa ei kuitenkaan kiinnosta se, että erikoisruoan pitäisi kuulemma olla herkullista ja kelvata nirsoimmallekin. Ehei, herrä nyrpistää nenäänsä moiselle tasapaksulle, ruskealle mössölle ja sen sijaan hihkuu innosta kun pizzaa on lähettyvillä. Ruoka toisin sanoen maistuisi, mutta vain ne tietyt herkut. Yleensäkin Taro ei pidä tuollaisista tasapaksuista mössöistä ollenkaan. Joltain shibaharrastajalta kuulin, en muista keneltä, että shibat ilmeisesti harvemmin pitävätkään puuroista tai muista muussatuista ruoista.

Onneksi nyt pentu on pirteä ja leikkisä eikä aivan täysin raato kuten perjantaina. Nyt vain toivotaan, että ripuli menisi ohi. Onhan se aika pelottavaa, kun jo kolmatta päivää vatsa on täysin löysällä eikä paranemisen merkkejä näy. Tosin ripulihan voi loppua yhtä nopeasti kuin se alkoi, joten sormet ristiin ja toivotaan parasta. Inhottavinta on, kun ei tiedä kannattaako Tarolle nyt antaa ruokaa kun sen tekee sitä mieli, vai onko sille kelpaava ruoka sitten liian epäystävällistä ärtyneelle vatsalle.

Sitten lähtee kyllä jälleen soitto lekurille, jos tuo edelleen jatkuu samanlaisena huomenna aamullakin kaikista lääkkeistä huolimatta.

Niin, ja onhan niitä hyviäkin uutisia! Hampaat ovat melkein vaihtuneet, enää yksi yläkulmahammas jäljellä. Sekin vaikeuttaa syömistä, kun vielä eilen molemmat yläkulmurit sojottivat suussa joka suuntaan ja aiheuttivat selvästi epämukavuutta. Yksi kulmuri tuolla vielä sojottaa, toivotaan että sekin pian tippuu pois.

Lehdenjakaja, mehutölkki ja muita hurjia mörköjä

Yöllä heräsin raivokkaaseen haukkuun, joka kiihtyi kiihtymistään, kunnes saavutti huippunsa jolloin se kuulostikin jo ulvonnalta. Ah, tuumin, lehdenjakaja on tullut. Meillä nimittäin mörköillään ja kovasti. Jossain keskustelupalstalla ihmiset pohtivat onko koiran mörköikä totta vai tarua. Monet sanoivat, että ei heidän koiransa mörköillyt millään tavalla ja epäilivät, että ei moista kautta pennun elämässä olekaan. No, täällä kyllä varmasti on. Tarkennetaan: mörköiässä koiranpentu rupeaa pelkäämään vähän kaikkea sekalaista, mikä poikkeaa sen mielestä normaalitilasta. Pelkojen kohteet ovat yksilöllisiä ja, ainakin meidän tapauksessa, täysin järjettömiä.

Ensimmäiset merkit tulivat siinä 15 viikon iässä. Yhtäkkiä hämärässä liikkuvat ihmiset rupesivat iltaisin epäilyttämään. Tuloksena oli pientä kiihtynyttä puhinaa. Sitten tulivat Esineet Jotka Ovat Väärässä Paikassa. Tien varressa seisova mehutölkki sai aikaan hurjan haukkukohtauksen ja pitkään piti kierrellä ja kaarrella ennen kuin säpsyen uskalsi lähestyä. Pensaan oksaan tarttunut, tuulessa lepattava muovipussi oli kauheuden huippu: miten kummassa se oli mennyt sinne ja miksi se liikkui itsestään. Muita uhkakuvia olivat mm. väärinpäin oleva pyörä (jota hämmentynyt herrashenkilö yritti korjailla pienen kettu-olion puhistessa suureleisesti vieressä), moottoripyörä keskellä jalkakäytävää (kadun varrellahan niiden paikka on) ja muuttolaatikot tien vieressä.

Kammottavia ovat myös Ihmiset Joiden Ei Kuulu Olla Siellä tai Joilla On Jotain Ylimääräistä. Kallion kupeessa istuva ihminen on kauhistus, mitä se siellä kyykkii. Keskellä ruohokenttääkään ei Taron mielestä saisi kukaan seistä, seiskää nyt siellä tien varsilla missä yleensäkin seisotte. Penkillä istuminenkin on pahasta, vain epäilyttävät tyypit istahtavat nauttimaan auringosta. Vain ruoholla saa ilmeisesti istua. Huvittavin tilanne oli, kun vappuiltana puistikossa rakasteleva pariskunta sai kuulla kunniansa tomeralta kippurahännältä. Kotiin siitä sekstailemaan! Ylimääräisiä ulokkeita voi olla kävelykeppi, kävelysauvat, perässä vedettävä matkalaukku tai lastenvaunut.

Eli näitä mörköjä kyllä riittää. Nyt sitä on kestänyt todella voimakkaana muutaman viikon, saa nähdä kuinka kauan tässä asioita säpsytään. Mielestäni selkeitä laantumisen merkkejä on ilmassa, mutta ihan selvillä vesillä ei vielä olla. Toivon mukaan tuo ei ota tavaksi rapussa liikkuville haukkua, viime yön haukku taisi tulla säikähdyksen saattelemana, kun kesken unien rupeaa postiluukku rytisemään.

Ajatuksia matkan varrelta

Jonkun aikaa ollaan Taron kanssa tätä yhteistä matkaa nyt kuljettu, vaikka suurin osa on toivottavasti vielä edessä. Ajattelin, että muistan nämä pentuajat, kaiken tämän kasvamisen ja siihen liittyvät kivut ikuisesti, mutta Raija sai minut vakuuttumaan, että näin ei ole.

Raija on ollut tukipilarina tässä kuukausien aikana, lohduttanut, rohkaissut ja aina jakanut kaiken tietonsa. Hän on kasvattanut shiboja vuosikausia ja vaikka ei olekaan Taron kasvattaja, on hän kuitenkin tukenut meitä suunnattomasti. Aivan ihana ihminen, en ole toista samanlaista tavannut. Hänen ja Leenan trimmaamosta on tullut tukikohta, jossa käydään juomassa kahvit ja puhumassa koira-asiaa muun muassa.

Siispä Raijan vinkin pohjalta mieleeni tuli ajatus, että haluan kirjata ylös muutamia kasvun paikkoja, mitä meillä on tässä ollut. Vaikka nyt siltä tuntuukin, että muistan kaiken ikuisesti, jotenkin aika kultaa muistot ja paljon silloin suurelta tuntunutta unohtuu, kun asiat alkavat sujumaan tutuilla urillaan.



Ruoka on ollut jonkinalinen kiistakapula koko Taron ja meidän yhteisen elon ajan. Vaikka Taro ei ole shiba nirsoimmasta päästä, se on aina suhtautunut ruokaan vähän valikoiden. Sille on saanut kyllä kokkailla erilaisia puuroja, syöttää cream crackereita ja keksiä erilaisia tapoja piilottaa nappulaa, jotta koiran on saanut motivoitua syömään. Se on tyypillinen shibapentu: kun ei vaan malttaisi syödä, maailmahan on avoin valloitettavaksi! Hyvässä massassa se on kuitenkin koko ajan pysynyt ja ruoka aina lopulta on maistunut. Tietenkin kekseliäisyyttä on joutunut käyttämään.

Toinen harmaita hiuksia aiheuttanut juttu oli erilaisissa kulkuneuvoissa matkustaminen. Vinkunaa, sähläämistä, läähätystä, pyörimistä, välillä jopa kiljumista. Nyt herra vielä vähän levottomasti liikuskelee, mutta asettuu pian kiltisti makuulle ja pysyttelee siinä matkan ajan. Jos on vauhti päällä, niin ei malttaisi, mutta muuten tässä 19 viikon iässä matkustusharjoitukset ovat alkaneet tuottamaan tulosta.


Taro ei ole koskaan tiennyt, että kärsivällisyys on hyve. Aina on pitänyt kaikki saada heti eikä kohta. Olemme itse joutuneet olemaan suunnattoman kärsivällisiä, ja tulosta on tullut. Nyt se jo vähän paremmin malttaa mielensä ja on tajunnut, että asiat eivät tapahdukaan aina sen aikataululla ja sen tahdon mukaan.

Taro on opettanut meille suunnattoman paljon. Sen parasta antia on huumorintaju. Olemme tajunneet, että shibamme on äärettömän kujeileva, se tykkää naurattaa itseään. Monien koiran käytökseen erikoistuneiden mukaan Taron temput menisivät kategoriaan pottuilu, kettuilu, isottelu, tottelemattomuus, johtajuuden tavoittelu tai kunnioituksen puute omistajaa kohtaan. Olisimme voineet langeta ansaan ja lähteä toimimaan edellä mainittujen taustaoletusten voimalla.

Onneksi emme tehneet sitä, olisimme tehneet Tarosta surullisen pennun. Se tykkää varastaa sukan ja juosta virne naamalla karkuun odottaen, että joku juoksisi perään. Jos kukaan ei tule, sukkakin unohtuu. Omistajaa on kiva härkkiä haukahtelemalla kimeästi ja kiemurtelemalla hullunkurisesti. Jos omistaja nauraa, niin tehtävä on suoritettu. On hauskaa kaivaa kuoppaa takapihalle ja katsoa kun molemmat omistajat ponkaisevat pystyyn ja lähtevät takaa-ajoon. Pelkä mahdollisen kuopan katsominen ihan omistajan kiusalla on suurta hupia. Kun pitäisi mennä illalla pentuaitaukseen, alkaakin hauska leikki, jossa testataan pennun söpöilytaitoja ja omistajan kärsivällisyyttä.


Koiran älykkyys on yllättänyt. Se tarkkailee jatkuvasti ihmisiä ja heidän reaktioitaan. Se oppii asioita yhdestä kerrasta ja muistaa viikkokausia missä paikassa se kiva lelu kaduilla lojuikaan. Se lukee meidän äänensävyjämme kuin avointa kirjaa, pieninkään jännitys tai vihaisuus ei mene Tarolta ohi. Siksi se myös reagoi niin vahvasti meidän nauruumme ja nauttii kyllä naurattamisesta. Sen katse tuntuu myös niin usein kysyvän miksi?. Tämä katse tulee valitettavan usein esille silloin, kun sitä käskee tekemään jotain.

On mielenkiintoista nähdä, minkälaiseksi aikuiseksi Taro kehittyy. Toivon, että se pitää huumorinsa ja leikkimielisyytensä. Ihaninta on ollut meidän välillämme tapahtunut lähentyminen. Alussa Taron kanssa eläminen oli kuin olisi yrittänyt kesyttää villieläintä. Nyt sydäntä lämmittää, kun koira aamulla kömpii unisena luoksesi, köllähtää viereesi lattialle ja rupeaa huolellisesti puhdistamaan käsiäsi ja kasvojasi. Taro tykkää myös halailla: se nostaa tassunsa kaulalle ja painaa päänsä niskaa nuuhkuttelemaan. Läheisyys on nyt ihan eri luokkaa ja tämän muutoksen läpikäyminen tuntuu mahtavalta.

Ennen kaikkea olen tajunnut, että mitä vain voi koiran kanssa tapahtua eikä mitään koiraa voi olettaa tuntevansa heti ensi kättelyssä. Silloin kun koira kääntyy puoleesi hakeakseen turvaa tai saadakseen puhdistaa silmäkulmasi, silloin jonkinlainen yhteinen tila on saavutettu. Kuvittelin naiivisti, että koira on heti alusta asti minun, joten se välittää heti minusta ja minä siitä. Kun pentu sitten olikin epäilevä ja etäinen, olin ihmeissäni ja jopa vähän surullinen. Nyt vasta ymmärrän, että omistajuus ei merkitse koiralle mitään, sen luottamus pitää ansaita alusta asti, vaivaa nähden ja itsensä peliin laittaen.

Nyt alkaa koirahullujen maailma avautua.