Vapun kunniaksi ihanat pallerot!

Pitkä lenkki Taron kanssa johti kukkakauppaan. Nyt keväiset kukat esille, kämppä vappukuntoon ja shampanjapullo auki.

Hyvää vappua!

Kuma rutussa vasemmalla

Kuva: edelleen Meri Pistokoski :D

Shiban ihana tuoksu

Shiba tuoksuu ihanalle. Se ei koskaan haise märälle koiralle, tunkkaiselle tai nuhjuiselle. Unisen shiban tuoksu on maailman suloisin, niin pehmeä ja maanläheinen. Joskus haaveilen, että voisipa sitä tuoksua pullottaa.

Koira makoilee tuossa jaloissa, juuri tullut lenkiltä isännän kanssa. Ulkona sataa ja koira on märkä, mutta tuoksu on se sama ihana unituoksu, jota voisi nuuskutella tuntikausia.

Shiba on lähempänä kissaa kuin koiraa tässäkin asiassa. Ymmärtääkseni koirahajun puuttuminen on tyypillistä shiboilla. Onkohan olemassa shibaa, joka haiskahtaa kuten lajitoverinsa normaalisti?

Pentu kasvaa kohisten

Ihana palleromme kasvaa päivä päivältä. Eilen näin viimeisimmät kuvat, joissa veljekset jo rohkean oloisina tallustelivat kasvattajan pihalla. Todellisia nallukoita!

Ihanaa, miten näissä kuvissa näkyy pienen olennon kehitys persoonaksi. Silmien avautuessa katse on jo niin tiukka ja totinen. Taitaa olla pieni filosofi meille tulossa!

Vatsassa alkaa jo lennellä perhosia. Meneekö kaikki hyvin, tuleeko pojista kavereita? Kristallipalloa tässä kaipaisi vähitellen.

Olin ajatellut pyytää ammattikouluttajan antamaan viimehetken vinkkejä koirien ohituksessa Tarolle ja samalla neuvomaan uuden pennun kotiutumisen kanssa. Nyt kuitenkin Taron ongelmat saatiin hallintaan todella yllättävällä tavalla, joten kouluttajaa ei tähän enää tarvita.

(Pakko hehkuttaa, ohitukset ovat olleet hienoja! Ei ehkä suoraan tottiskentältä, mutta ilman rähinää, sivulle kulkien. Vaikka mentäisiin aivan läheltä ohi!)

Nyt suunnitelmat muuttuivat siten, että soittelen kouluttajalle kun uusi pentu on kotiutunut. Olisi kiva saada ammattilainen katsomaan miten laumadynamiikkaa kannattaa lähteä kehittämään. Jos saadaan sopivan kokenut ja osaava tyyppi paikalle, niin olen tähän ehdottomasti valmis panostamaan! Vaikka ongelmia ei välttämättä tulisikaan, olisi se silti äärimmäisen kiinnostavaa.

Kumaa odotellessa!

Musta karhunpoika

Kuma 熊 on japania ja tarkoittaa karhua. Taroa hankkiessamme nimivaihtoehtoina oli Kuma ja Taro, mutta Taro tuntui ehdottomasti sopivalta silloin. Tarkoittaahan se kuitenkin ensimmäistä (arvostettua) poikaa! Jo silloin päätimme, että seuraavan shibapojan nimeksi tulee Kuma, sillä nallekarhuilta nämä ihanat kippuraiset monesti näyttävät.

Rupesin tutkimaan mitä karhu symboloi japanilaisessa mytologiassa. Tulokset olivat melko laihoja. Toisin kuin kettu, karhu ei vaikuta olevan japanilaisittan erityisen tärkeä myyttinen eläin. Ainu-kansa palvoi karhua, ja tämä onkin tyypillistä monille pohjoisille alkuperäiskansoille. Ainut järjestivät muun muassa vuosittaisen karhurituaalin, jossa he uhrasivat nuoren, ihmisten keskuudessa kasvatetun karhun.

Onikuma, Takehara Shunsen

Ainu-kansan karhunpalvontamenoja kiinnostavampi on Onikuma tai Oniguma, paholaiskarhu. Valitettavasti en tästä myyttisestä olennosta sen enempää tietoa löytänyt netin syövereistä. Etuliite Oni tarkoittaa paholaista tai demonia, jolla on pitkät kynnet ja sarvet päässä. Oni on tyypillinen hahmo japanilaisessa mytologiassa, ja se vastaa pitkälti kristittyjen käsitystä demonista.

Sanaa kuma on ilmeisesti käytetty myös kuvaamaan suurta kokoa.

Nyt vaan sormet ristiin, että Kuma ei tule ansaitsemaan tuota etuliitettä... Kun muistelen Taron pentuaikoja, rupean välillä kummastelemaan miten ihmeessä jaksamme kaiken sen sekamelskan, mitä pentu mukanaan tuo: jatkuvasti on ravattava ulkona, kaikki on opetettava nollasta, pentu puree ja riehuu eikä jaksa keskittyä mihinkään, yksinoloharjoittelut, hihnakäyttäytyminen, luoksetulon varmistaminen...

Mutta sitten muistelen Taroa pentuna. Se ihanan täpäkkä pallero, joka tepasteli ympäri asuntoa kähisten ja puhisten. Jokailtaiset rallit ja painit. Uuden oppimisen ilo ja pennun kehityksen seuraaminen.

Ihaninta on se, että tällä kertaa ei ole itse aivan niin pihalla. Ja lisäksi kahden koiran yhteiselon seuraaminen tuo aivan uuden ulottuvuuden koiraelämäämme.

Ensiesittelyssä perheen uusin jäsen

Esittelyssä Kuma, perheemme uusin tulokas. Näin aluksi maistiaisina kuvia ajoilta, jolloin pojat olivat vain pieniä toukkia, juuri syntyneitä.

Vasemmalla Kuma, oikealla veli Dai

Kasvattaja on Meri Pistokoski, kennel Monokuro. Isä on Ruotsissa asustava Kurokaidou Go Higo Kamishimasou, eli Kuro Chan. Kuro on komea poika, erittäin tyynen ja arvokkaan oloinen. Poikien emä Akiko, Aso No Kana Go Takayuusou, on ihanalla luonteella varustettu, kaunis narttu. Tästä yhdistelmästä oli yksi poika luvattu Norjaan, joten päätimme Antin kanssa katsoa, josko onni suosisi ja poikia tulisi kaksi.

Tulihan niitä kaksin kappalein. Sydän hypähti kurkkuun, kun Meri soitti ja kertoi, että maailmaan pyörähti juuri kaksi black&tan urosshibaa. Olimme lykänneet lopullista päätöstä ajatellen, että ei sieltä kuitenkaan kahta urosta tule. Mutta tulihan niitä. Tasan kaksi.

Pitkään pyöriteltiin ajatusta. Argumentteja oli puolesta ja vastaan. Onko oikeasti aikaa kahdelle koiralle? Tulevatko koirat keskenään toimeen? Jaksammeko sitä suloisenstressaavaa penturumbaa uudelleen?

Kuma ja Akiko-äippä

Kysymyksiä oli hirveästi mielessä, olisin varmasti itse pyöritellyt niitä maailman tappiin asti. Mies sen sijaan totesi, että nyt otetaan se toinen koira. Olemme Taron kanssa jo oppineet niin paljon, että toisen koiran kanssa osaa ehkä ottaa jo hiukan rennommin ja varmemmin. Ja tottahan on sekin, että Taro tuntuisi kaipaavan koirakaveria. Ja me lisää lenkkeilyseuraa.

Nythän Kuma ja veljensä ovat jo pieniä karhunpentuja, jotka kovaa vauhtia tutustuvat uuteen, ihmeelliseen maailmaan. Lisää kuvia ensi kerralla!

Kuvat: Meri Pistokoski

Hillitse itsesi, hallitset koiran

Palaanpa vielä edellisen postaukseni aiheeseen, kun kerran vauhtiin pääsin!

Olen aiemminkin raportoinut haasteistamme ja onnistumisistamme toisten koirien ohittamisessa. Oikeastaan vasta täydellinen asenteenmuutos on tuonut tilanteeseen merkittäviä muutoksia.

Koulutusperiaatteeni on aina ollut se, että oikeasta toiminnasta seuraa riittävä palkinto. Epätoivottu käytös jätetään kokonaan huomiotta, eli se pyritään sammuttamaan. Näillä eväillä ollaan arkielämässä päästy todella pitkälle.

Ohituksissa myös positiivinen vahvistaminen (= palkkaaminen oikeasta käytöksestä) tuotti merkittäviä tuloksia. Siinä oli kuitenkin yksi ylitsepääsemätön vaikeus: ympäristön hallinta. Käyttämässämme menetelmässä oli oleellista, että koira ei ikinä joudu tilanteeseen, jossa se ei kykene toimimaan oikein. Tarolla tämä tarkoitti sitä, että emme saaneet joutua liian lähelle toisia koiria.

Kaupungissa on inhimillisesti mahdotonta hallita ympäristöä. Hihnalenkkejä on kuitenkin pakko tehdä, sillä aina ei ole aikaa lähteä metsään. Naksutinkouluttaja sanoi meille, että ohituksia on mahdotonta saada sujumaan ilman treenikentällä hallituissa olosuhteissa treenaamista. Mitäs sitten, kun ei pääse treenikentille riittävän usein muun elämän vuoksi? Tai entä kun koira toimii kuin unelma, jos vain liikutaan vieraassa maastossa?

Lopulta oma motivaatio katosi. En osannut olla riittävän tekninen ja sitoutunut naksutteluun ja namitteluun. Toisen koirakon yllättäessä rupesin säheltämään: kaivelin namuja, kiristin hihnaa vilkuilin mihin voisi tiukassa tilanteessa väistää. En ulkoisesti näyttänyt hötkyilijältä, mutta sisällä kuohui.

Namilla palkkaaminen on todella haastavaa erityisesti kokemattomalle kouluttajalle yllättävässä tilanteessa.

Uskon vahvasti, että Vilanderin ja Millanin kaltaiset koirankouluttajat menestyvät juuri siksi, että tarjoavat vähemmän teknisen vaihtoehdon. Toki oikea-aikainen korjaaminen on myös haastavaa, mutta ilman namuja ja naksuttimia vihreäkin koiranomistaja pystyy keskittymään olennaiseen: koiraan.

Naksuttelun keskeinen idea on tietenkin myös keskittyä koiraan. Mutta kaikki oppimisteoriat ja -välineet sekoittavat pakkaa, jos ne siirtävät huomion pois koiran käytöksen havainnoimisesta. Kaupunkiympäristössä pitää olla toimintasuunnitelma yllättävien tilanteiden varalle; sellaista en naksutinkoulutuksessa saanut. Minulle sanottiin vain, että yllättävää tilanntetta ei saa tulla.

Nyt kun suunnitelma on takataskussa, on meno rennompaa ja itsevarmempaa. Siinä on Millanin tärkein anti minulle. Luotan enemmän itseeni ja koiraan.

Taro on koira, joka kiihtyy nopeasti ja herkästi. Nollasta sataan silmänräpäyksessä. Kierrokset on pakko laskea alas yhtä nopeasti, muuten tilanne karkaa nopeasti käsistä. Nopea palaute väärästä toiminnasta on toiminut todella hyvin kierrosten laskijana. Vielä enemmän siinä auttaa oma rauhallinen asenne.

Koirakuiskaajalta oppia

Kuulin ensimmäistä kertaa Cesar Millanista muutama vuosi sitten. Törmäsin nettisivustoon, jolla kyseisen herran koulutusmenetelmiä kritisoitiin. Videopätkät olivat karua katseltavaa: hihnasta hirttämistä, pelottelua, alistamista.

Nyttemmin Millanin ohjelma Koirakuiskaaja on alkanut tulla LIViltä, joten olen pariin otteeseen miehen touhuja päässyt telkun kautta seuraamaan. Ensimmäinen fiilis oli huvittuneisuus. Onko tuo meksikolaisittain englantia sopottava mies tosissaan? Energiat, johtajuudet sun muut hömppäkliseet seurasivat toinen toisiaan.

Koirakuiskaajassa kaikki on tehty näyttämään helpolta. Aivan kuin Millan olisi jonkinlainen epätavallisen taituturuuden omaava guru. Aggressiivinen koira alistuu hetkessä, rähinäongelmat ratkotaan silmänräpäyksessä.

Sarjan suhteen kannattaa olla ehdottoman mediakriittinen. Tyyppihän on brändi! Hänet halutaan kuvata virtuoosina, miehenä joka näkee koiran sielunmaisemaan kuin muinaiset intiaanit. Sarjassa nähdään kuitenkin vain pieni palanen koulutusprosessia.

Kuitenkin jokin Millanin ajatusmaailmassa puhutteli. Ensin hiljaa kuiskutellen, sitten vaatien toimintaa.

Kun Cesar vaatii eläintä toimimaan haluamallaan tavalla, ollaan koiranomistajuuden harmaalla alueella. Niin monet arastelevat vaatimista, koiran pakottamista omistajan tahtoon. Usein olen kuullut ihmeteltävän: miten minä esitän koiralle vaatimuksen? Itse olen miettinyt samaa.

Millanin ansiosta se minulle selkeytyi. Vaadin koiralta oikeanlaista toimintaa siten, että en yksinkertaisesti salli mitään muuta toimintatapaa. Minun tapani on oikea ja toimiva. Koira ei saa tietyissä tilanteissa tehdä omia ratkaisujaan, vaan sen on seurattava minun esimerkkiäni.

Palkkaamalla ja naksuttelulla opetetaan oikeat käyttäytymismallit, mutta sen jälkeen on osattava vaatia. Koirasta ei tarvitse tehdä aloitekyvytöntä nöyristelijää, mutta tietyissä tilanteissa sen on seurattava.

Mitä Taron kanssa sitten tapahtui, kun aloin vaatia oikeaa käytöstä toisia koiria ohittaessa?

Se lopetti rähinät. Kuin seinään. Ohitukset eivät ole missään nimessä täydellisiä, mutta sujuvat huomattavasti paremmin kuin nameilla palkaten. Taro edelleen jännittyy ja tuijottaa vastaantulijaa, mutta kulkee vierellä eikä jumitu tai syöksyile kuten ennen. Jos syöksähtää, tiukka kielto ja palautus sivulle. Kun pää laskeutuu liian alas, alan valmistautua mahdolliseen rähähdykseen ja kiellän jo ennen kuin Taro ehtii nostaa kierrokset niin korkealle.

Mikä sitten muuttui, että tämä oli mahdollista?

Oma asenteeni tietysti. Kun en enää yritä kaivella taskusta nameja ja kontrolloida ympäristöä (missä on toinen koira, apua tuolta sellainen tulee, mihinköhän voin väistää että ärsyke ei kasva liian suureksi, mitä jos Taro ärähtää ja pääsee toteuttamaan epätoivottua käytöstä, nyt se on jo tossa lähellä, taidanpa kiristää hihnaa) voin keskittyä koiraan.

Kuljen rauhallisen rennosti, hihnaa kiristämättä ja sivusilmällä vilkaisen Taron olemusta. Jos ohitus sujuu hienosti, saa herra kehut ja palkkion. Jos joudun korjaamaan, ei palkkiota tipu.

Tarohan ei koskaan ole ollut aggressiivinen räyhääjä, vaan pikemminkin intoräyhä. Siksi se hermostuneisuus on helppo saada kuriin olemalla itse rauhallinen ja päättäväinen. En väitä, että tämä kaikille toimisi, mutta siinä on ajattelemisen aihetta. Joskus pelkkä oikea-aikaiseen palkkaamiseen ja vahvistetiheyteen keskittyminen vie kauemmas siitä, mitä ollaan oikeasti tekemässä. Koiran hallinta on oleellista, ei kaiken muun.

Kuulumiset pähkinänkuoressa

Niin kovasti vannnotin, että nyt en anna bloggaamiseen tulla paheksuttavan pitkää taukoa. Kummasti niin on kuitenkin käynyt. Saanen selittää?

Uusi työ käynnistyi helmikuun alussa, ja sen onkin vienyt suurimman osan energiasta. Ajatuksia ei ole hirveästi riittänyt blogiin jaettavaksi.

Töissä on ollut mahtavan hauskaa. Suurin pelko liittyi Taroon: miten kaveri tottuu, kun joutuukin olemaan yhtäkkiä niin kovasti yksin? Miten jaksan hoitaa koiran ja työn?

Onneksi ihana mies on rinnalla, hän otti helmikuussa Taron melkein kokonaan vastuulleen. Sain aloitella uudessa työssä turhia stressaamatta. Sittemmin olen päässyt rytmiin mukavasti kiinni. Edes aikaiset aamuherätykset eivät rassaa - päinvastoin! Taron kanssa lenkkeilystä on tullut ihana vastavoima toimistossa istumiselle.

Taro on päivä päivältä seesteisempi, todellisen mukava seurakoira. Edelleen kamppaillaan toisten koirien ohittamisen kanssa hiukan, mutta sekin on hyvin pienimuotoista kamppailua. Odottelemme jännityksellä palaavatko allergiaoireet kevään tullen.

Tiedossa on kuitenkin jymyuutisia: Taro saa toukokuussa kaverin! Laumaamme liittyy Monokuro-kennelistä pieni Kuma-poika, black&tan shiba. Kerron Kumasta lisää myöhemmin.

En lupaa jatkavani bloggaamista ahkerammin, kuten viimeisen tauon jälkeen mahtipontisesti lupasin. Yritys on kuitenkin kova; jos sitä taas jaksaisi palata rakkaan blogiharrastuksen pariin... Ja saisi vähän enemmän kuviakin napsittua!