Kysyin eilen avokiltani, että kaduttaako koskaan koiran hankinta. Lauantaina oli tullut juhlittua, ja sunnuntain autuas laiskuus painoi päälle. Ei jaksaisi nousta sohvalta.
Kun aloimme harkita koiran hankintaa, kuului varottavia ääniä kaikkialta: sitten ette enää voi mennä ja tulla miten halutte, aina joutuu säässä kuin säässä raahautua koiran kanssa ulos, olette sidottuja siihen kuin pieneen lapseen. Kaikki nämä toki hyväksyimme ja tiedostimme.
Sanon jokaiselle joka koiran hankintaa harkitsee: mieti miten paljon oikeasti jaksat. Olin suunnitellut Tarolle ja minulle tuhat yhteistä harrastusta, miettinyt miten paljon aion kaikkea treenata, puuhata ja kouluttaa. Mutta Taron kanssa samaan aikaan elämä tapahtui. Tajusin, että ei koira poista elämäni muita velvotteita. On työ, opiskelu, parisuhde ja ystävät.
Koiran kanssa ei voikaan puuhailla 24/7, ikävä kyllä. Syykin siihen on yksinkertainen. Energia ei riitä kaikkeen, on pakko priorisoida.
Monet koirajeesustelijat sanovat tietenkin, että koira tulee aina ensin. Voi olla. Ja usein tuleekin. Lauantai-illan riennoissa koira oli mukana, muuten olisi yksinäisyys venynyt liian pitkäksi nuoren shiban kannalta. Koira kulkee kaikkialla mukana, vaikka välillä saammekin kärsiä ikävystyneen shiban kiljunnasta ruuhka-ajan junassa. Kaikki tapahtumat ja reissut eivät ole koiran kannalta opettavaisia tai antoisia, mutta ainakin tottuu reissaammaan.
Kouluttaminen tapahtuu siinä sivussa, kaikkea yritetään opetella vähitellen. Mutta siinäkin tulevat oman persoonallisuuden rajoitukset vastaan: mieluummin pidän riehakkaan leikkihetken kuin treenailen tottelevaisuusliikkeitä. Koulutuskenttien sijaan suurimman ilon saamme pitkistä metsälenkeistä. Palkkiona on elämäniloinen otus, joka ei tosin reagoi jokaiseen käskyyn salamannopeasti ja ihmeellisellä tarkkuudella.
Mieheni vastasi: kyllä välillä kaduttaa.
Niin kaduttaakin.
Eikä pahinta ole sadepäivien lenkit, ne ovat sitä parasta antia. Pahinta on oman riittämättömyyden tunne, oman jaksamisen rajoihin törmääminen. Mutta aina kun tulee huono omatunto siitä, miten ei ollakaan loistamassa agi- ja tokokentillä, pitää vaan pistää lenkkarit jalkaan ja lähteä shiban kanssa syksyiseen viimaan ja sateeseen tarpomaan. Shiban ilo sateenkosteilla lenkkipoluilla pyyhkii murheet mielestä.
Tervetuloa seuraamaan shiban elämää. Koirablogi luotaa shiban kummallisia mielenliikkeitä. Nyt niitä on kaksi!
maanantai 22. syyskuuta 2008
keskiviikko 17. syyskuuta 2008
Eläinlääkärin vallankaappaus?
Olen ruvennut pohtimaan eläinlääkärien valtaa. Lekurithan tienaavat aimo annoksen rahaa eläinrakkaiden, mutta kenties harhaanjohdettujen lemmikinomistajien kustannuksella. Missä menee eläinlääkärin vallan raja? Voiko kokematon koiranomistaja sanoa mitään vastaan eläinlääketieteen kokeneelle asiantuntijalle? Kehen sitten luottaa koiran terveysasioissa, jos ei eläinlääkäriin?
Aikoinaan Yleltä tuli dokumentti, jossa käsiteltiin koirien jalostusta. Tässä dokkarissa, Sairaat koiramme, puhuttiin eläinlääkärien mahdollisuuksista vaikuttaa perinnöllisten sairauksien leviämiseen. Muistaakseni yksi haastateltavista totesi, että eivät lääkärit halua puuttua koirien perinnöllisiin sairauksiin, hehän rikastuvat niiden kustannuksella. Tämä on varmasti osittain totta. Olisipa mielenkiintoista saada käsiinsä laskelmia siitä, kuinka suuri osa eläinlääkärikäynneistä liittyykään perinnöllisiin sairauksiin tai niiden tutkimiseen.
Näyttelyssä tuli jutusteltua Taron kasvattajan kanssa. Hän totesi reippaasti hyvin pian tavattuamme, että "taitaa olla eläinlääkäri käärinyt teidät pikkusormensa ympärille." Kyseessä on tietenkin Taron elimiaatiodieetti ja se lääkekasa, jonka jouduimme Taroon silloin aikoinaan kaatamaan. Kasvattaja viittasi toisin sanoen siihen, että meitä on tavallaan vedätetty, että olemme turhaan käyttäneet lääkkeitä ja kenties olemme turhaan tällä erikoisruokavaliollakin. Jäin miettimään tätä toteamusta, sillä siinä on jossain määrin totuuden siemen.
Niin sanotut käyttäjäkokemuksetkin kertovat tyytymättömyydestä. Kun seurailee enemmän tai vähemmän lemmikkiaiheisia keskusteluja netissä, nousee aina välillä esille väittelyä eläinlääkärien luotettavuudesta ja siitä, että rahastavatko eläinlääkärit omistajien kokemattomuudella ja määräävät ties mitä toimenpiteitä ja lääkkeittä turhaan (esimerkiksi täällä). Kysymys on kaiketi aika pitkälle siitä kokeeko koiranomistaja tulleensa huijatuksi, juoksutetuksi ja kynityksi. Rahaa uppoaa lemmikin hoitoon, siitä ei pääse mihinkään. Onko oikein tinkiä kustannuksista, jos vaakakupissa on koiran henki tai vähintäänkin hyvinvointi?
Taron tapauksessa en koe tulleeni huijatuksi, vaikka sen mahdollisuuden tiedostankin. Lääkäri on ollut asiallinen, ystävällinen ja jakanut neuvoja myös ilmaiseksi puhelimitse. Samalla lekuri on käärinyt kunnon tukun tuohta, samoin kuin lääkeyhtiöt.
Mietin kuitenkin sitä, että mikä on täysin kokemattoman koiranomistajan mahdollisuus osata arvioida oikein lemmikkinsä lääkärintarve?
Kokemuksen myötä varmasti oppii tulkitsemaan eläintä, arvioimaan onko sillä kipuja, onko tuosta tai tästä vaivasta oikeasti haittaa ja onko se aito huolenaihe. Nyt esimerkiksi osaisimme hoitaa ripulin ilman lääkäriäkin, sillä se on käyty läpi lääkärin, kasvattajan ja alan harrastajien opastamana. Kaikki nämä tahot ovat käyttäneet valtaa ja kuuntelemalla jokaista olemme pystyneet valitsemaan tehokkaimman ja turvallisimman hoitotavan. Ilman tätä kattavaa kokemusta ehkä ensi kerralla miettisin, että mitäköhän lääkäri tähän sanoisi.
Todellisuudessa olen aivan varma, että eläinlääkärit rahastavat. Hehän ovat ammatinharjoittajia, joilla on auktoriteettia ja asiantuntemusta, mutta myös bisnesvainua. Eivät eläinlääkärit ole mitään hyväntekijöitä, ja miksi pitäisikään olla? Tuoreen koiraihmisen on helppo kääntyä ehdottoman asiantuntijan puoleen, helppo laittaa luottamuksensa korkeasti koulutettuun ammattilaiseen. Samaan aikaan on hienoa saada kasvattajien kokemuksen mukanaan tuomaa viisautta, teoria ja käytäntö yhdistyvät. Samalla saa itse varmuuden siitä, että on tehnyt kaiken mahdollisen koiransa eteen, rahastusta tai ei.
Aikoinaan Yleltä tuli dokumentti, jossa käsiteltiin koirien jalostusta. Tässä dokkarissa, Sairaat koiramme, puhuttiin eläinlääkärien mahdollisuuksista vaikuttaa perinnöllisten sairauksien leviämiseen. Muistaakseni yksi haastateltavista totesi, että eivät lääkärit halua puuttua koirien perinnöllisiin sairauksiin, hehän rikastuvat niiden kustannuksella. Tämä on varmasti osittain totta. Olisipa mielenkiintoista saada käsiinsä laskelmia siitä, kuinka suuri osa eläinlääkärikäynneistä liittyykään perinnöllisiin sairauksiin tai niiden tutkimiseen.
Näyttelyssä tuli jutusteltua Taron kasvattajan kanssa. Hän totesi reippaasti hyvin pian tavattuamme, että "taitaa olla eläinlääkäri käärinyt teidät pikkusormensa ympärille." Kyseessä on tietenkin Taron elimiaatiodieetti ja se lääkekasa, jonka jouduimme Taroon silloin aikoinaan kaatamaan. Kasvattaja viittasi toisin sanoen siihen, että meitä on tavallaan vedätetty, että olemme turhaan käyttäneet lääkkeitä ja kenties olemme turhaan tällä erikoisruokavaliollakin. Jäin miettimään tätä toteamusta, sillä siinä on jossain määrin totuuden siemen.
Niin sanotut käyttäjäkokemuksetkin kertovat tyytymättömyydestä. Kun seurailee enemmän tai vähemmän lemmikkiaiheisia keskusteluja netissä, nousee aina välillä esille väittelyä eläinlääkärien luotettavuudesta ja siitä, että rahastavatko eläinlääkärit omistajien kokemattomuudella ja määräävät ties mitä toimenpiteitä ja lääkkeittä turhaan (esimerkiksi täällä). Kysymys on kaiketi aika pitkälle siitä kokeeko koiranomistaja tulleensa huijatuksi, juoksutetuksi ja kynityksi. Rahaa uppoaa lemmikin hoitoon, siitä ei pääse mihinkään. Onko oikein tinkiä kustannuksista, jos vaakakupissa on koiran henki tai vähintäänkin hyvinvointi?
Taron tapauksessa en koe tulleeni huijatuksi, vaikka sen mahdollisuuden tiedostankin. Lääkäri on ollut asiallinen, ystävällinen ja jakanut neuvoja myös ilmaiseksi puhelimitse. Samalla lekuri on käärinyt kunnon tukun tuohta, samoin kuin lääkeyhtiöt.
Mietin kuitenkin sitä, että mikä on täysin kokemattoman koiranomistajan mahdollisuus osata arvioida oikein lemmikkinsä lääkärintarve?
Kokemuksen myötä varmasti oppii tulkitsemaan eläintä, arvioimaan onko sillä kipuja, onko tuosta tai tästä vaivasta oikeasti haittaa ja onko se aito huolenaihe. Nyt esimerkiksi osaisimme hoitaa ripulin ilman lääkäriäkin, sillä se on käyty läpi lääkärin, kasvattajan ja alan harrastajien opastamana. Kaikki nämä tahot ovat käyttäneet valtaa ja kuuntelemalla jokaista olemme pystyneet valitsemaan tehokkaimman ja turvallisimman hoitotavan. Ilman tätä kattavaa kokemusta ehkä ensi kerralla miettisin, että mitäköhän lääkäri tähän sanoisi.
Todellisuudessa olen aivan varma, että eläinlääkärit rahastavat. Hehän ovat ammatinharjoittajia, joilla on auktoriteettia ja asiantuntemusta, mutta myös bisnesvainua. Eivät eläinlääkärit ole mitään hyväntekijöitä, ja miksi pitäisikään olla? Tuoreen koiraihmisen on helppo kääntyä ehdottoman asiantuntijan puoleen, helppo laittaa luottamuksensa korkeasti koulutettuun ammattilaiseen. Samaan aikaan on hienoa saada kasvattajien kokemuksen mukanaan tuomaa viisautta, teoria ja käytäntö yhdistyvät. Samalla saa itse varmuuden siitä, että on tehnyt kaiken mahdollisen koiransa eteen, rahastusta tai ei.
maanantai 15. syyskuuta 2008
Voitokas retki Riihimäelle
Riihimäen pentunäyttely on hieno menestys Tarolle. Tällä kertaa pärjäsimme myös ryhmässä. Ensinnäkin Taro oli rodun paras (ROP-pentu) ja FCI 5 ryhmän kolmanneksi paras (RYP3). Nuori herra käyttäytyi kuin enkeli molemmissa kehissä, olimme todella iloisesti yllättyneitä. Pokaaleita pokattiin muutama ja ruusukkeitakin tuli kahmittua. Saimme myös kunniapalkinnon, eli taisi niitä ruusukkeitakin olla kolmin kappalein.
Tuomari Arvi Ellmen sanoi arvostelussaan seuraavaa:
Myös avomieheni sai siis kehuja, molemmat pojat olivat kehässä kyllä todella hyvässä vedossa. Ryhmäkehässä Taron edessä oli melkein taukoamatta haukkuva suomenpystykorva, ja vähän jo jännitti miten Taron hermot kestää kun toinen haukkuu koko ajan päin naamaa. Poropullien voimalla jyrättiin ja avokkikin osasi mainiosti ennakoida ja kääntää Taron huomion itseensä.
Viime kerrasta viisastuttiin, ja nyt otimme mukaan Tarolle häkin, jossa levätä kehien välissä. Yllättävän tyynesti poju tyytyi häkissä makoilemaan, vaikka välillä pitikin vähän maukua ja urahdella huomiota saadakseen.
Parasta näyttelyssä oli jälleen nähdä muita shibaihmisiä, vaihtaa ajatuksia ja kuulumisia. Vähitellen sitä itsekin oppii rentoutumaan, niin saa vähän jutun juurtakin kaiveltua kehän laidalla. Seuraava näyttelymme tuleekin olemaan ihan erilainen kokemus, kun siirrymme pentunäyttelyistä junioriluokkaan.
Tuomari Arvi Ellmen sanoi arvostelussaan seuraavaa:
Neliömäinen kevyesti liikkuva uros. Hyvä pää, tummat silmät. Pienet pyöreäkärkiset korvat. Hyvä selkä. Tiiviskaarinen häntä. Vahvaluustoiset, hyvin kulmautuneet raajat. Esiintyy ja esitetään hyvin.
Myös avomieheni sai siis kehuja, molemmat pojat olivat kehässä kyllä todella hyvässä vedossa. Ryhmäkehässä Taron edessä oli melkein taukoamatta haukkuva suomenpystykorva, ja vähän jo jännitti miten Taron hermot kestää kun toinen haukkuu koko ajan päin naamaa. Poropullien voimalla jyrättiin ja avokkikin osasi mainiosti ennakoida ja kääntää Taron huomion itseensä.
Viime kerrasta viisastuttiin, ja nyt otimme mukaan Tarolle häkin, jossa levätä kehien välissä. Yllättävän tyynesti poju tyytyi häkissä makoilemaan, vaikka välillä pitikin vähän maukua ja urahdella huomiota saadakseen.
Parasta näyttelyssä oli jälleen nähdä muita shibaihmisiä, vaihtaa ajatuksia ja kuulumisia. Vähitellen sitä itsekin oppii rentoutumaan, niin saa vähän jutun juurtakin kaiveltua kehän laidalla. Seuraava näyttelymme tuleekin olemaan ihan erilainen kokemus, kun siirrymme pentunäyttelyistä junioriluokkaan.
sunnuntai 7. syyskuuta 2008
Vaarallista vapautta metsälenkillä
Syyskuinen sunnuntai alkoi mukavalla samoilulla Kivinokan metsissä. Päätettiin tehdä uusi aluevalloitus, kun tuo läheinen keskuspuisto alkaa olla jo liiankin tuttu. Taro kuitenkin tarvitsee aika ajoin mahdollisuuden päästää höyryjä oikein kunnolla. Meillä on tavoitteena, että yritettäisiin aina viikonloppuisin tehdä jotain ekstraa pojun kanssa.
Kivinokassa oli oikein miellyttävä kuljeskella, vaikka joka puolella levittäytyvät pikkumökit tuhosivat tehokkaasti illuusion korven keskellä olemisesta. Koimme hienon yllätyksen, kun paikallisen kahvilan kulmalla asusteli kaksi lammasta. Taro kiihtyi suunnattomasti eikä oikein tiennyt miten päin olisi. Välillä piti juosta karkuun ja välillä taas päästä lähemmäs. Kahvilan omistajakin tuli ihmeissään katsomaan mikä se siellä kulmalla puhisee. Taro nimittäin pöhisi ja tuhahteli kuin viimeistä päivää yrittäessään kerätä rohkeutta lähestyä villaisia elikoita. Nyt ovat ainakin lampaat ja hevoset tulleet tutuiksi.
Samoilimme melko syvälle metsään ja siellä sitten poika sai juosta vapaanakin. Omatunto siitä kyllä kolkuttelee, sillä ei alueella saisi koiria pitää vapaana. Muutenkin tähän aikaan taitaa metsästyslaki kieltää koirien vapaanapidon. Perustelen vapaanapidon sillä, että Taro on erittäin hyvin hanskassa luoksetulon suhteen. Muutenkin se metsässä pysyy hyvin lähellä meitä ja jää odottamaan aina jos me jäämme jälkeen.
Ja se nautinnon ja ilon määrä, mikä Tarosta huokuu kun se saa villiintyä metsässä, en pysty sitä Tarolta kieltämään.
Juuri tällaiset aamupäivät vahvistavat sitä ajatusta, että koiran kanssa on ihana elää. Kun vain katselee sitä maanläheistä onnea, hymyilyttää itseäänkin. Taro tuntuu imevän itseensä sitä metsää, se tunkee nenän jokaiseen mättääseen ja juoksee innokkaasti ympäriinsä laajoissa kaarissa. Välillä se tulee hirveällä vauhdilla luokse ja katsoo silmiin jotenkin äärettömän iloisen näköisenä. Silloin unohdan huono omatunnon vapaana pitämisestä, jotenkin tuntuu että koira ansaitsee tuollaisia hetkiä.
Nämä vapaanapito-ongelmat koskettavat varmasti monia kaupunkilaisia, tosin en usko että hirveän moni niitä miettii. Onhan se vähän hullua, että tarjotessaan koiralleen mahdollisuuden nauttia elämästä, tulee rikkoneeksi ties mitä lakeja ja moraalisääntöjä. Itse pidän koiran vapaanapidon avainasioina sitä, että koiran luoksetulo on suhteellisen hanskassa ja sitä, että koira ei harhaile omistajan näköpiirin ulkopuolelle. Tärkeää on myös pitää itse silmänsä koko ajan auki. Nytkin Kivinokassa huomasin toisen ihmisen koiransa kanssa, ja ehdimme väistää heidät ennen kuin Tarokaan ehti tajutakaan toisen koiran läsnäoloa.
Valppaana pitää itse olla ja luoksetuloa treenata jatkuvasti. Metsälenkeistä en ole kyllä valmis luopumaan ja niitä harrastetaan niin pitkään, kun tuo nuori herra pysyy hallinnassa ja läheisyydessämme.
(Kuva Wikipediasta)
perjantai 5. syyskuuta 2008
Suosikit
Edellisen jutun kommenttien perusteella shiboilla tuntuu olevan yhteisiä piirteitä ainakin noiden inhokkien suhteen. Tosin mikäpä koira ei karttaisi tupakansavua, varmaan herkälle hajuaistille se on kauhistus. Tällä kertaa listaankin sitten suosikit, saa nähdä löytyykö Tarolle sielunveljiä ja -sisaria muiden shibojen joukosta.
Taron suosikit Top 5
1. Muut koirat. Se on rakkautta, euforiaa, puhdasta onnea, kun pääsee juoksemaan ja leikkimään muiden koirien kanssa. Taron rakkautta muita koiria kohtaan ei vaan voi korostaa tarpeeksi. Se tykkää ihan kaikista ja tulee ihan kaikkien kanssa toimeen. Taro myös opettaa leikkikavereilleen omaa vaanimisleikkiään, joka on parhaimmillaan suunnattoman huvittavaa katsottavaa.
2. Tavaroiden varastelu. Ei se tavaran haltuunottaminen itsessään, vaan se hauskuus kun tavaran oikea omistaja lähtee ajamaan takaa saadakseen omaisuutensa takaisin vahingoittumattomana. Pieniä hampaanjälkiä on kaikissa esineissä sukista kännyköihin. Ja ei niitä tavaroita ole järkeä kaluta, jos kukaan ei katso. Säikähtänyt huudahdus on paras reaktio, silloin herra jolkottelee korvat pystyssä ja pää korkealla mahdollisimman läheltä kuin esitelläkseen saaliinsa vielä tarkemmin järkyttyneelle katselijalle.
3. Kostea sammal ja pitkä ruohikko. Kosteaan sammaleeseen on pakko tunkea kuono syvälle, urista ja pöhistä ja nuuskuttaa huolellisesti. Pitkään ruohikkoon pitää syöksyä vauhdilla ja pomppia ympäriinsä kuin kaniini. Parasta on, jos pallo lentää pitkään ruohikkoon, sieltä sitä on kiva kaivella kippuran heilutuksen säestyksellä.
4. Tuulessa lentävät lehdet. Perään, otetaan se kiinni!
5. Lollottaminen. Kutsumme lollottamiseksi Taron suunnatonta halua aina silloin tällöin pyöritellä kieltä laiskasti lattialla, matolla, lipaston kulmassa, oikeastaan missä vaan. Kuono on raollaan, nenu kiinni lollotuksen kohteessa, ja kieli valuu suusta ulos laiskasti pyörien. Lollotus kestää useita minuutteja ja jäljelle jää märkä läntti. Usein lollotukseen liittyy nuuskuttelua etäinen katse silmissä. Rauhallisten hetkien omaa kivaa.
Taron suosikit Top 5
1. Muut koirat. Se on rakkautta, euforiaa, puhdasta onnea, kun pääsee juoksemaan ja leikkimään muiden koirien kanssa. Taron rakkautta muita koiria kohtaan ei vaan voi korostaa tarpeeksi. Se tykkää ihan kaikista ja tulee ihan kaikkien kanssa toimeen. Taro myös opettaa leikkikavereilleen omaa vaanimisleikkiään, joka on parhaimmillaan suunnattoman huvittavaa katsottavaa.
2. Tavaroiden varastelu. Ei se tavaran haltuunottaminen itsessään, vaan se hauskuus kun tavaran oikea omistaja lähtee ajamaan takaa saadakseen omaisuutensa takaisin vahingoittumattomana. Pieniä hampaanjälkiä on kaikissa esineissä sukista kännyköihin. Ja ei niitä tavaroita ole järkeä kaluta, jos kukaan ei katso. Säikähtänyt huudahdus on paras reaktio, silloin herra jolkottelee korvat pystyssä ja pää korkealla mahdollisimman läheltä kuin esitelläkseen saaliinsa vielä tarkemmin järkyttyneelle katselijalle.
3. Kostea sammal ja pitkä ruohikko. Kosteaan sammaleeseen on pakko tunkea kuono syvälle, urista ja pöhistä ja nuuskuttaa huolellisesti. Pitkään ruohikkoon pitää syöksyä vauhdilla ja pomppia ympäriinsä kuin kaniini. Parasta on, jos pallo lentää pitkään ruohikkoon, sieltä sitä on kiva kaivella kippuran heilutuksen säestyksellä.
4. Tuulessa lentävät lehdet. Perään, otetaan se kiinni!
5. Lollottaminen. Kutsumme lollottamiseksi Taron suunnatonta halua aina silloin tällöin pyöritellä kieltä laiskasti lattialla, matolla, lipaston kulmassa, oikeastaan missä vaan. Kuono on raollaan, nenu kiinni lollotuksen kohteessa, ja kieli valuu suusta ulos laiskasti pyörien. Lollotus kestää useita minuutteja ja jäljelle jää märkä läntti. Usein lollotukseen liittyy nuuskuttelua etäinen katse silmissä. Rauhallisten hetkien omaa kivaa.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)