Mustaa ja oranssia

Uusi pentu on kotiutunut nopeasti. Tuntuu, että tässä meidän lauma nyt sitten on. Taro on suurimmilta osin hyväksynyt pienen perheeseemme, tosin ruoan kanssa on vielä hiukan hankalaa hyväksyä tasajaon periaate (tälläkin hetkellä molemmat kaluavat luutansa, paitsi että Taro vinkuu ja piuksuu, sillä haluaisi mieluusti molemmat herkut itselleen - ei kuitenkaan yritä ottaa).

 Kuman mielestä Taro on ihan parhautta, kun sitä voi kaluta ja poskivilloista nykiä mielinmäärin. Sen verran Tarossa on kuitenkin tulisuutta, että ei anna pennun hyppiä nenille. Nopea kurinpalautus ja leikki jatkuu.

Taro ja Kuma ovat luonteensa puolesta osittain kuin yö ja päivä. Taro reagoi salaman nopeudella, kiihtyy nollasta sataan kuin mikäkin turboahdettu shiba. Kuma on vakaampi ja varmempi. Se ei vähästä hätkähdä ja ottaa päikkärit jopa vilkkaasti liikennöidyssä asemahallissa keskellä ruuhka-aikaa. Tarolle samainen paikka oli pentuna kauhistus.

Taro ei rapsutuksista perusta, mutta Kuma sen sijaan viihtyy sylissä ja haluaa pusutella loputtomiin. Ihmisen syli on ollut Tarolle pienestä pitäen mitä inhottavin paikka, jossa ollaan hetki vain väkipakolla. Paitsi tietenkin, jos tulee säiköhdys ja haluaa vähän emännän läheisyyttä... Taro hakee hellyyttä omalla, hienovaraisella tavallaan. Monesti herra vain astelee luokse ja painaa pään jalkoja vasten voimakkaasti. Silloin on lupa rapsutella kaulaa oikein kunnolla.

Taro oppi jo pienenä kunnoittamaan ihmisen rajoja ja ihmisen ruokaa sekä esineitä. Voimme tiputtaa vaikka pihvin maahan eikä Taro sitä ota ilman lupaa. Tai jos ehtiikin suuhun napata, pudottaa heti käskystä. Kumalle tietenkin näitä tapoja vasta opetetaan, mutta on selvää että Kuma ei samalla tavalla ole varovainen. Pää menee hetkessä ruokalautaselle, jos ei pidä pojua silmällä. On pitänyt totutella, että enää ei voikaan jättää leipiä matalalle sohvapöydälle. Pieni Taro ei koskaan mitään varastanut, pieni Kuma sen sijaan vähintäänkin yrittää.

(Tässä välissä poikien piti tehdä luiden kanssa vaihtari: maista sä mun luuta, niin mä maistan sun.)

Kuma on hiukan läheisriipuvaisempi kuin mitä Taro oli pentuna. On mielenkiintoista nähdä kehittyykö Kuma itsenäisempään suuntaan. Tarolle opetettiin pennusta asti kontaktia, sillä Taro ei ihmisistä juuri perustanut. Kumalle ei tarvitse sitä hirveästi opettaa, mutta sen sijaan yksinoloa harjoitellaan ahkerasti.

Molemmat ovat ihania yksilöitä, joilta voi varmasti oppia paljon siitä, miten erilaisia koirat voivat olla. Siitä olen sen sijaan varma, että Taro oli haastava ensimmäiseksi pennuksi. Sitä osasin jo uumoillakin, mutta Kuma on epäilykseni vahvistanut. Tarosta on kuitenkin tullut hieno herra, joka olemuksellaan opettaa hötkyilevälle pennullekin tyyneyttä ja käytöstapoja.

Leikin ilo

Ihanat leikkikaverukset! Taro on hyvä seuralainen pennulle, sillä se jaksaa leikkiä tuntitolkulla pienen kanssa. Ja aina yhtä hellästi! Leluillakin ovat ruvenneet leikkimään yhdessä, mutta lemppari on silti kunnon painileikki.

Kuman mielestä on erihauskaa juosta täysiä päin lepäilevää Taroa ja siitähän se ilo yleensä alkaa. Taro on hienovaraisempi: se houkuttelee pientä leluilla, tuijotuksella ja vaanimisella.

Kuma on täällä!

Kuma kotiutui meille torstaina 20.5. Tutustuminen aloitettiin kotipihasta. Aluksi pienokainen oli hyvin ihmeissään ja hiukan hämillään.

Vähän jännitti: kuka tuo oranssi, iso otus oikein on?



Aluksi oli turvallisempaa tarkkailla tilannetta hyvän etäisyyden päästä.

Toinen nuuskuttelukierros. Taro köyristelee varuillaan kuin mikäkin kollikissa!

Apua, ne jyrää meitin! Taro kävi päälle omaan innokkaaseen tapaansa.

Mutta tällä kertaa Kumaa ei enää haitannut. Jään murtumiseen meni hetki eikä sen jälkeen kaveruksia pidätellyt mikään.

Nyt tutustumisinto on laantunut, ja pojat ovat jo pariin otteeseen mitelleet muun muassa ruoasta. Jännää, miten Tarostakin on sukeutunut hyvin mustasukkainen ruoanvahtaaja Kuman myötä. Tässä saa olla koko ajan silmä kovana, ettei Kuma häiritse Taron ruokahetkeä tai Taro Kuman.

Lisäksi Taro on ottanut asiakseen vahtia Kumaa ja sen puuhia JATKUVASTI. Erityisesti, jos minä tai avokki kutsutaan Kumaa tai pidetään puuhahetkiä, on oranssi herra heti paikalla silmä kovana.

Eiköhän tilanne tästä tasaannu ajan myötä! Ainakin on ilo nähdä, kuinka pojat painia äheltävät itsensä täysin uuvuksiin.

Ensimmäinen yö uudessa kodissa

Eilen ihana Kumamme vihdoin kotiutui helteisenä kesäiltapäivänä. Laitan pian ison kasan kuvia, joissa herrat tutustuvat takapihallamme. Kaikki meni todella hyvin, ja noin 15 minuutin kuluttua pojat leikkivät ja painivat innoissaan.

Kuma on ollut todella reipas, mitä nyt vähän vinkunut äidin perään. Kaipuu yleensä iskee hiukan ennen nukkumaanmenoa: silloin Kuma kiertelee, etsii sopivaa nukkumapaikkaa hiukan hämmentyneenä ja uikuttaa. Oma pentuaitaus ei vielä ole erityisen pop, mutta sen sijaan sohvan alla on mahtavaa koisia.

Yöllä minä pistin korvatulpat korviin ja mies huolehti pienokaisesta. Silti tuli nukuttua hieman katkonaisesti. Kuulemma kaveri hiukan yöllä itkeskeli ja viideltä kävivätkin sitten aamupissalla. Aamulla vastassa oli pirteä kaveri, joka on pelkkää hammasta ja pusuttelua! Vietämme pari ensimmäistä yötä pentuaitauksen vieressä, jotta Kuma ei tuntisi jäävänsä liian nopeasti aivan yksin.

Taro on sen sijaan aivan kummissaan! Se aina välillä havahtuu uniltaan ja tassuttaa hiirhenhiljaa nuuskaisemaan uutta kaveriaan. Ilme on hölmistynyt: mikä ihme tuo on ja mitä se täällä tekee. Ruuasta on jo tullut pientä keskustelua poikien kesken, mutta se kuuluu asiaan. Parasta on kuitenkin nähdä jälleen kerran, miten hellä ja varovainen Taro on pennun kanssa.

Seuraavaksi ahdankin blogin täyteen pentukuvia!

Poikien ensikohtaaminen

Kävimme helatorstaina Kuman kasvattajan luona tutustuttamassa Taroa uuteen tulokkaaseen. Tiedän Taron olevan sangen kiihkeä tapaus toisten koirien suhteen, joten kaveri sai olla hihnassa ja nuuskutella tulevaa veikkaansa.

Kuma tuli rohkeasti tutustumaan, mutta Taro innon vallassa paukkasi pienen palleroisen päälle. Tämän jälkeen Kuma välttelikin isoa oranssia öykkäriä visusti. Kuma ja veljensä saivat hetken juoksennella maastossa, ja samalla Taro tuijotteli poikia kummissaan ja innoissaan.

Kumasta olikin jo kehkeytynyt miniatyyrikoira! Se ei näyttänyt enää niinkään marsulta, vaan pieneltä, kasvavalta koiralta. Tyyni luonne myös vaikutti siten, että Kuma tuntui ikäistään vanhemmalta.

Jatkoimme tutustumista sisätiloissa, mutta kaksi pentua ja vieras paikka olivat Tarolle aikamoinen paukku. Se lähinnä istui ja vältteli Kuman veljen Taihon lähestymisyrityksiä. Kuma oli sen sijaan päättänyt, että kaikki Taroon liittyvä on inhaa ja majaili turvassa kasvattajan sylissä.

Jos Taro ja Kuma olisivat saaneet vapaana pyöriä ja tutustua, olen varma että pojat olisivat tulleet vähintäänkin kohtalaisesti toimeen. Tämä visiitti kasvattajalle ainakin selkiytti Kuman kotiintulemisen marssijärjestyksen: annamme poikien rauhassa tehdä tuttavuutta takapihalla. Taro saa olla pitkässä liinassa ja Kuma vapaana. Sitten katsotaan arasteleeko Kuma edelleen innokasta kaveriaan. Ja hyväksyykö Taro pienen asuintoverikseen.

Kuma oli kyllä aivan hurmaavan rauhallinen. Se oli hieman pidättäytyväinen ja arasteli Taron läsnäoloa. Taron poistuttuakin Kuma vielä hiukan varoi askeliaan. Se haistoi Taron käsissäni eikä halunnut tulla lähelle. Mies sen sijaan oli Kumankin mielestä mitä mukavin kaveri, ja puuhahetki päättyi nokosiin miehen jalkaa vasten.

Pienestä - ja hyvin ymmärrettävästä - alkuarkailusta huolimatta Kuma vaikuttaa mitä ihanimmalta shibalta. Siitä on havaittavissa tiettyä pidättyvyyttä, rauhallisuutta ja pehmeyttä. Se ei pelkää lähestyä ihmisiä ja vaikuttaa kokonaisuutena reippaalta veitikalta.

Alle viikko ja tuo musta karhunpentu kotiutuu!

Shiba, sinä olet tähti!

Käytiin pienellä viikonloppureissulla Taron kanssa Ruissalossa. Sukujuhlista sukeutui oivallinen tilaisuus antaa shiba-herrallemme uusia elämyksiä ja vaihtelua elämään. Ajatus pitkästä lenkistä Ruissalon metsissä houkutti kovasti.

Ilma ei suosinut, mutta Taro sen sijaan käyttäytyi kuin enkeli. Se myös hurmasi koko suvun! Kehuja sai hillitty, rauhallinen olemus ja ihanan tuuhea turkki. Kaikki kilvan ylistivät nuorta herraa ja silityksiä sateli.

Hassua ajatella, että Tarosta on tosiaan tullut huomattavan tyyni ja rauhallinen. Siitä on tullut sellainen shiba, josta unelmoin silloin parisen vuotta sitten. Se ei sähellä, kohkaa tai riehu. Se seisoo stoalaisena ja itsevarmana, ja hienovaraisesti väistää liian tungettelevia silityksiä. Junassa se nukkui ja makoili rennosti.

Oikeastaan vasta metsässä Taro irrotteli tosissaan. Siinä missä yleinen sähellys, epävarmuus ja tasapainottomuus on melkein tiessään, on saalis- ja metsästysvietti sen kun kasvanut. Melko kärsivällisesti sai kutsua, että kaveri tuli jäljeltä pois.

Blogiani lueskelemalla saa kyllä aikamoisen aikamatkan shibapennun luonteen kehitykseen. Voi kun olisi alusta asti osannut kuunnella kokeneempia ja uskoa että, muutokset luonteessa ovat todella merkittäviä, kun ikää tulee riittävästi.

Nythän Taro on pian 2,5 vuotias, koira parhaassa iässä.

Viileä hemmo

Juttelin tänään Kuman kasvattajan kanssa, ja hän kertoi minulle hiukan tulevan pikkuveijarimme luonteesta. Kuma vaikuttaa olevan melko rauhallinen ja hiukan pidättäytyväinen, verrattuna ainakin veljeensä, joka vaikuttaa olevan aikamoinen sähikäinen.

Meillehän rauhallinen ja pidättäytyväinen passaa vallan mainiosti! Monethan sanovat, että shiba saa olla pidättäytyväinen, eli sen ei tarvitse innostua vieraista laisinkaan. Taron pidättäytyväisyys on kuitenkin melko äärimmäistä: se ei salli oikeastaan kenenkään vieraan koskevan itseään.

Ja sallimisella tarkoitan sitä, että Taro mieluummin väistää ja perääntyy, kuin joutuu kosketettavaksi. Eläinlääkärin pöydällä ja muissa epämiellyttävissä tilanteissa Taro ensin pyrkii pois, mutta lopulta väistää aivan totaaliseen passiivisuuteen. Sen sijaan lapset saavat koskettaa, mutta vain hiukan enemmän kuin aikuiset.

Pienenä pentunahan Taro oli kiinnostunut ihmisistä, mutta se huomasi nopeasti että niistä ei ole sen kummempaa iloa.

Tuntuu oikeastaan hyvältä, että koiramme on täydellisen lojaali vain meille, sen laumalle. Kukaan muu ei saa samanlaista tervehdystä. Kukaan muu ei saa sitä halata ja rutistaa aivan samalla tavalla kuin me saamme. Ketään muuta se ei myöskään tottele yhtä varmasti.

Minun makuun istuu tällainen valikoiva luonne. Se on piirre, jota olen aina kissoissa ihaillut. Olen kuvitellut, että moista ei koirissa olekaan. Siksi toivon hartaasti, että tätä tiettyä riippumatonta lahjomattomuutta ei ikinä jalostettaisi shibasta pois. Maailmassa on runsaasti palvelualttiita koirarotuja, jotka elävät melkeinpä symbioosissa ihmisen kanssa.

Viileän etäisiä koiria, joiden luottamus on ansaittava, niitäkin tarvitaan.

Kuma vaikuttaa siten kaverilta, joka istuu laumaamme erittäin hienosti. Tervetuloa laumaan tyynen viileä filosofi!

(Enää vähän päälle viikko Kuman kotiutumiseen!)

Vapun kunniaksi ihanat pallerot!

Pitkä lenkki Taron kanssa johti kukkakauppaan. Nyt keväiset kukat esille, kämppä vappukuntoon ja shampanjapullo auki.

Hyvää vappua!

Kuma rutussa vasemmalla

Kuva: edelleen Meri Pistokoski :D

Shiban ihana tuoksu

Shiba tuoksuu ihanalle. Se ei koskaan haise märälle koiralle, tunkkaiselle tai nuhjuiselle. Unisen shiban tuoksu on maailman suloisin, niin pehmeä ja maanläheinen. Joskus haaveilen, että voisipa sitä tuoksua pullottaa.

Koira makoilee tuossa jaloissa, juuri tullut lenkiltä isännän kanssa. Ulkona sataa ja koira on märkä, mutta tuoksu on se sama ihana unituoksu, jota voisi nuuskutella tuntikausia.

Shiba on lähempänä kissaa kuin koiraa tässäkin asiassa. Ymmärtääkseni koirahajun puuttuminen on tyypillistä shiboilla. Onkohan olemassa shibaa, joka haiskahtaa kuten lajitoverinsa normaalisti?

Pentu kasvaa kohisten

Ihana palleromme kasvaa päivä päivältä. Eilen näin viimeisimmät kuvat, joissa veljekset jo rohkean oloisina tallustelivat kasvattajan pihalla. Todellisia nallukoita!

Ihanaa, miten näissä kuvissa näkyy pienen olennon kehitys persoonaksi. Silmien avautuessa katse on jo niin tiukka ja totinen. Taitaa olla pieni filosofi meille tulossa!

Vatsassa alkaa jo lennellä perhosia. Meneekö kaikki hyvin, tuleeko pojista kavereita? Kristallipalloa tässä kaipaisi vähitellen.

Olin ajatellut pyytää ammattikouluttajan antamaan viimehetken vinkkejä koirien ohituksessa Tarolle ja samalla neuvomaan uuden pennun kotiutumisen kanssa. Nyt kuitenkin Taron ongelmat saatiin hallintaan todella yllättävällä tavalla, joten kouluttajaa ei tähän enää tarvita.

(Pakko hehkuttaa, ohitukset ovat olleet hienoja! Ei ehkä suoraan tottiskentältä, mutta ilman rähinää, sivulle kulkien. Vaikka mentäisiin aivan läheltä ohi!)

Nyt suunnitelmat muuttuivat siten, että soittelen kouluttajalle kun uusi pentu on kotiutunut. Olisi kiva saada ammattilainen katsomaan miten laumadynamiikkaa kannattaa lähteä kehittämään. Jos saadaan sopivan kokenut ja osaava tyyppi paikalle, niin olen tähän ehdottomasti valmis panostamaan! Vaikka ongelmia ei välttämättä tulisikaan, olisi se silti äärimmäisen kiinnostavaa.

Kumaa odotellessa!

Musta karhunpoika

Kuma 熊 on japania ja tarkoittaa karhua. Taroa hankkiessamme nimivaihtoehtoina oli Kuma ja Taro, mutta Taro tuntui ehdottomasti sopivalta silloin. Tarkoittaahan se kuitenkin ensimmäistä (arvostettua) poikaa! Jo silloin päätimme, että seuraavan shibapojan nimeksi tulee Kuma, sillä nallekarhuilta nämä ihanat kippuraiset monesti näyttävät.

Rupesin tutkimaan mitä karhu symboloi japanilaisessa mytologiassa. Tulokset olivat melko laihoja. Toisin kuin kettu, karhu ei vaikuta olevan japanilaisittan erityisen tärkeä myyttinen eläin. Ainu-kansa palvoi karhua, ja tämä onkin tyypillistä monille pohjoisille alkuperäiskansoille. Ainut järjestivät muun muassa vuosittaisen karhurituaalin, jossa he uhrasivat nuoren, ihmisten keskuudessa kasvatetun karhun.

Onikuma, Takehara Shunsen

Ainu-kansan karhunpalvontamenoja kiinnostavampi on Onikuma tai Oniguma, paholaiskarhu. Valitettavasti en tästä myyttisestä olennosta sen enempää tietoa löytänyt netin syövereistä. Etuliite Oni tarkoittaa paholaista tai demonia, jolla on pitkät kynnet ja sarvet päässä. Oni on tyypillinen hahmo japanilaisessa mytologiassa, ja se vastaa pitkälti kristittyjen käsitystä demonista.

Sanaa kuma on ilmeisesti käytetty myös kuvaamaan suurta kokoa.

Nyt vaan sormet ristiin, että Kuma ei tule ansaitsemaan tuota etuliitettä... Kun muistelen Taron pentuaikoja, rupean välillä kummastelemaan miten ihmeessä jaksamme kaiken sen sekamelskan, mitä pentu mukanaan tuo: jatkuvasti on ravattava ulkona, kaikki on opetettava nollasta, pentu puree ja riehuu eikä jaksa keskittyä mihinkään, yksinoloharjoittelut, hihnakäyttäytyminen, luoksetulon varmistaminen...

Mutta sitten muistelen Taroa pentuna. Se ihanan täpäkkä pallero, joka tepasteli ympäri asuntoa kähisten ja puhisten. Jokailtaiset rallit ja painit. Uuden oppimisen ilo ja pennun kehityksen seuraaminen.

Ihaninta on se, että tällä kertaa ei ole itse aivan niin pihalla. Ja lisäksi kahden koiran yhteiselon seuraaminen tuo aivan uuden ulottuvuuden koiraelämäämme.

Ensiesittelyssä perheen uusin jäsen

Esittelyssä Kuma, perheemme uusin tulokas. Näin aluksi maistiaisina kuvia ajoilta, jolloin pojat olivat vain pieniä toukkia, juuri syntyneitä.

Vasemmalla Kuma, oikealla veli Dai

Kasvattaja on Meri Pistokoski, kennel Monokuro. Isä on Ruotsissa asustava Kurokaidou Go Higo Kamishimasou, eli Kuro Chan. Kuro on komea poika, erittäin tyynen ja arvokkaan oloinen. Poikien emä Akiko, Aso No Kana Go Takayuusou, on ihanalla luonteella varustettu, kaunis narttu. Tästä yhdistelmästä oli yksi poika luvattu Norjaan, joten päätimme Antin kanssa katsoa, josko onni suosisi ja poikia tulisi kaksi.

Tulihan niitä kaksin kappalein. Sydän hypähti kurkkuun, kun Meri soitti ja kertoi, että maailmaan pyörähti juuri kaksi black&tan urosshibaa. Olimme lykänneet lopullista päätöstä ajatellen, että ei sieltä kuitenkaan kahta urosta tule. Mutta tulihan niitä. Tasan kaksi.

Pitkään pyöriteltiin ajatusta. Argumentteja oli puolesta ja vastaan. Onko oikeasti aikaa kahdelle koiralle? Tulevatko koirat keskenään toimeen? Jaksammeko sitä suloisenstressaavaa penturumbaa uudelleen?

Kuma ja Akiko-äippä

Kysymyksiä oli hirveästi mielessä, olisin varmasti itse pyöritellyt niitä maailman tappiin asti. Mies sen sijaan totesi, että nyt otetaan se toinen koira. Olemme Taron kanssa jo oppineet niin paljon, että toisen koiran kanssa osaa ehkä ottaa jo hiukan rennommin ja varmemmin. Ja tottahan on sekin, että Taro tuntuisi kaipaavan koirakaveria. Ja me lisää lenkkeilyseuraa.

Nythän Kuma ja veljensä ovat jo pieniä karhunpentuja, jotka kovaa vauhtia tutustuvat uuteen, ihmeelliseen maailmaan. Lisää kuvia ensi kerralla!

Kuvat: Meri Pistokoski

Hillitse itsesi, hallitset koiran

Palaanpa vielä edellisen postaukseni aiheeseen, kun kerran vauhtiin pääsin!

Olen aiemminkin raportoinut haasteistamme ja onnistumisistamme toisten koirien ohittamisessa. Oikeastaan vasta täydellinen asenteenmuutos on tuonut tilanteeseen merkittäviä muutoksia.

Koulutusperiaatteeni on aina ollut se, että oikeasta toiminnasta seuraa riittävä palkinto. Epätoivottu käytös jätetään kokonaan huomiotta, eli se pyritään sammuttamaan. Näillä eväillä ollaan arkielämässä päästy todella pitkälle.

Ohituksissa myös positiivinen vahvistaminen (= palkkaaminen oikeasta käytöksestä) tuotti merkittäviä tuloksia. Siinä oli kuitenkin yksi ylitsepääsemätön vaikeus: ympäristön hallinta. Käyttämässämme menetelmässä oli oleellista, että koira ei ikinä joudu tilanteeseen, jossa se ei kykene toimimaan oikein. Tarolla tämä tarkoitti sitä, että emme saaneet joutua liian lähelle toisia koiria.

Kaupungissa on inhimillisesti mahdotonta hallita ympäristöä. Hihnalenkkejä on kuitenkin pakko tehdä, sillä aina ei ole aikaa lähteä metsään. Naksutinkouluttaja sanoi meille, että ohituksia on mahdotonta saada sujumaan ilman treenikentällä hallituissa olosuhteissa treenaamista. Mitäs sitten, kun ei pääse treenikentille riittävän usein muun elämän vuoksi? Tai entä kun koira toimii kuin unelma, jos vain liikutaan vieraassa maastossa?

Lopulta oma motivaatio katosi. En osannut olla riittävän tekninen ja sitoutunut naksutteluun ja namitteluun. Toisen koirakon yllättäessä rupesin säheltämään: kaivelin namuja, kiristin hihnaa vilkuilin mihin voisi tiukassa tilanteessa väistää. En ulkoisesti näyttänyt hötkyilijältä, mutta sisällä kuohui.

Namilla palkkaaminen on todella haastavaa erityisesti kokemattomalle kouluttajalle yllättävässä tilanteessa.

Uskon vahvasti, että Vilanderin ja Millanin kaltaiset koirankouluttajat menestyvät juuri siksi, että tarjoavat vähemmän teknisen vaihtoehdon. Toki oikea-aikainen korjaaminen on myös haastavaa, mutta ilman namuja ja naksuttimia vihreäkin koiranomistaja pystyy keskittymään olennaiseen: koiraan.

Naksuttelun keskeinen idea on tietenkin myös keskittyä koiraan. Mutta kaikki oppimisteoriat ja -välineet sekoittavat pakkaa, jos ne siirtävät huomion pois koiran käytöksen havainnoimisesta. Kaupunkiympäristössä pitää olla toimintasuunnitelma yllättävien tilanteiden varalle; sellaista en naksutinkoulutuksessa saanut. Minulle sanottiin vain, että yllättävää tilanntetta ei saa tulla.

Nyt kun suunnitelma on takataskussa, on meno rennompaa ja itsevarmempaa. Siinä on Millanin tärkein anti minulle. Luotan enemmän itseeni ja koiraan.

Taro on koira, joka kiihtyy nopeasti ja herkästi. Nollasta sataan silmänräpäyksessä. Kierrokset on pakko laskea alas yhtä nopeasti, muuten tilanne karkaa nopeasti käsistä. Nopea palaute väärästä toiminnasta on toiminut todella hyvin kierrosten laskijana. Vielä enemmän siinä auttaa oma rauhallinen asenne.

Koirakuiskaajalta oppia

Kuulin ensimmäistä kertaa Cesar Millanista muutama vuosi sitten. Törmäsin nettisivustoon, jolla kyseisen herran koulutusmenetelmiä kritisoitiin. Videopätkät olivat karua katseltavaa: hihnasta hirttämistä, pelottelua, alistamista.

Nyttemmin Millanin ohjelma Koirakuiskaaja on alkanut tulla LIViltä, joten olen pariin otteeseen miehen touhuja päässyt telkun kautta seuraamaan. Ensimmäinen fiilis oli huvittuneisuus. Onko tuo meksikolaisittain englantia sopottava mies tosissaan? Energiat, johtajuudet sun muut hömppäkliseet seurasivat toinen toisiaan.

Koirakuiskaajassa kaikki on tehty näyttämään helpolta. Aivan kuin Millan olisi jonkinlainen epätavallisen taituturuuden omaava guru. Aggressiivinen koira alistuu hetkessä, rähinäongelmat ratkotaan silmänräpäyksessä.

Sarjan suhteen kannattaa olla ehdottoman mediakriittinen. Tyyppihän on brändi! Hänet halutaan kuvata virtuoosina, miehenä joka näkee koiran sielunmaisemaan kuin muinaiset intiaanit. Sarjassa nähdään kuitenkin vain pieni palanen koulutusprosessia.

Kuitenkin jokin Millanin ajatusmaailmassa puhutteli. Ensin hiljaa kuiskutellen, sitten vaatien toimintaa.

Kun Cesar vaatii eläintä toimimaan haluamallaan tavalla, ollaan koiranomistajuuden harmaalla alueella. Niin monet arastelevat vaatimista, koiran pakottamista omistajan tahtoon. Usein olen kuullut ihmeteltävän: miten minä esitän koiralle vaatimuksen? Itse olen miettinyt samaa.

Millanin ansiosta se minulle selkeytyi. Vaadin koiralta oikeanlaista toimintaa siten, että en yksinkertaisesti salli mitään muuta toimintatapaa. Minun tapani on oikea ja toimiva. Koira ei saa tietyissä tilanteissa tehdä omia ratkaisujaan, vaan sen on seurattava minun esimerkkiäni.

Palkkaamalla ja naksuttelulla opetetaan oikeat käyttäytymismallit, mutta sen jälkeen on osattava vaatia. Koirasta ei tarvitse tehdä aloitekyvytöntä nöyristelijää, mutta tietyissä tilanteissa sen on seurattava.

Mitä Taron kanssa sitten tapahtui, kun aloin vaatia oikeaa käytöstä toisia koiria ohittaessa?

Se lopetti rähinät. Kuin seinään. Ohitukset eivät ole missään nimessä täydellisiä, mutta sujuvat huomattavasti paremmin kuin nameilla palkaten. Taro edelleen jännittyy ja tuijottaa vastaantulijaa, mutta kulkee vierellä eikä jumitu tai syöksyile kuten ennen. Jos syöksähtää, tiukka kielto ja palautus sivulle. Kun pää laskeutuu liian alas, alan valmistautua mahdolliseen rähähdykseen ja kiellän jo ennen kuin Taro ehtii nostaa kierrokset niin korkealle.

Mikä sitten muuttui, että tämä oli mahdollista?

Oma asenteeni tietysti. Kun en enää yritä kaivella taskusta nameja ja kontrolloida ympäristöä (missä on toinen koira, apua tuolta sellainen tulee, mihinköhän voin väistää että ärsyke ei kasva liian suureksi, mitä jos Taro ärähtää ja pääsee toteuttamaan epätoivottua käytöstä, nyt se on jo tossa lähellä, taidanpa kiristää hihnaa) voin keskittyä koiraan.

Kuljen rauhallisen rennosti, hihnaa kiristämättä ja sivusilmällä vilkaisen Taron olemusta. Jos ohitus sujuu hienosti, saa herra kehut ja palkkion. Jos joudun korjaamaan, ei palkkiota tipu.

Tarohan ei koskaan ole ollut aggressiivinen räyhääjä, vaan pikemminkin intoräyhä. Siksi se hermostuneisuus on helppo saada kuriin olemalla itse rauhallinen ja päättäväinen. En väitä, että tämä kaikille toimisi, mutta siinä on ajattelemisen aihetta. Joskus pelkkä oikea-aikaiseen palkkaamiseen ja vahvistetiheyteen keskittyminen vie kauemmas siitä, mitä ollaan oikeasti tekemässä. Koiran hallinta on oleellista, ei kaiken muun.

Kuulumiset pähkinänkuoressa

Niin kovasti vannnotin, että nyt en anna bloggaamiseen tulla paheksuttavan pitkää taukoa. Kummasti niin on kuitenkin käynyt. Saanen selittää?

Uusi työ käynnistyi helmikuun alussa, ja sen onkin vienyt suurimman osan energiasta. Ajatuksia ei ole hirveästi riittänyt blogiin jaettavaksi.

Töissä on ollut mahtavan hauskaa. Suurin pelko liittyi Taroon: miten kaveri tottuu, kun joutuukin olemaan yhtäkkiä niin kovasti yksin? Miten jaksan hoitaa koiran ja työn?

Onneksi ihana mies on rinnalla, hän otti helmikuussa Taron melkein kokonaan vastuulleen. Sain aloitella uudessa työssä turhia stressaamatta. Sittemmin olen päässyt rytmiin mukavasti kiinni. Edes aikaiset aamuherätykset eivät rassaa - päinvastoin! Taron kanssa lenkkeilystä on tullut ihana vastavoima toimistossa istumiselle.

Taro on päivä päivältä seesteisempi, todellisen mukava seurakoira. Edelleen kamppaillaan toisten koirien ohittamisen kanssa hiukan, mutta sekin on hyvin pienimuotoista kamppailua. Odottelemme jännityksellä palaavatko allergiaoireet kevään tullen.

Tiedossa on kuitenkin jymyuutisia: Taro saa toukokuussa kaverin! Laumaamme liittyy Monokuro-kennelistä pieni Kuma-poika, black&tan shiba. Kerron Kumasta lisää myöhemmin.

En lupaa jatkavani bloggaamista ahkerammin, kuten viimeisen tauon jälkeen mahtipontisesti lupasin. Yritys on kuitenkin kova; jos sitä taas jaksaisi palata rakkaan blogiharrastuksen pariin... Ja saisi vähän enemmän kuviakin napsittua!

Lenkkireitin varrelta

Räjähtävä vuodenvaihde

Lomat on lomailtu rauhallisissa merkeissä. Uusi vuosi sujui suloisen shibamme kannalta hienosti: vähän hermostutti, mutta pää pysyi silti kylmänä. Pauke oli täällä keskustan laitamilla aivan älytön, joten herra selvisi siihen nähden mainiosti.

Hiukan läähätystä ja levotonta kuljeskelua oli ilmassa. Tällä kertaa onneksi ajoitimme lenkit siten, että paukkeet eivät ehtineet vielä alkaa.

Taro pysyi tyynenä sellaiset pari tuntia, ehkä noin kahdeksaan asti. Sitten ulkoa kuuluva meteli alkoi aiheuttaa levottomuutta. Tuntia myöhemmin Taro käpertyi eteiseen ja läähätti hermostuneena. Pian puolen yön jälkeen kaveri palautui normaaliksi.

Viime vuonnahan pelkoa kesti useamman päivän! Parannus oli merkittävä. Ulosmenemisen kanssa ei ollut ongelmia eivätkä seuraavan päivän hajanaiset ilotulitteet aiheuttaneet mitään reaktioita.

Mielenkiintoista oli, että Taro tosiaan kestää pauketta, mutta vain lyhyissä pätkissä. Keittiöpsykologi minussa analysoi, että tämä liittyy jotenkin hermorakenteeseen. Jos ärsykettä tulee liikaa, hermorakenne ei kestä vaan vuotaa yli.

Toinen todennäköisempi teoriani on se, että paukkuarkuus on itseaiheutettua ja siksi koko ajan vähenemään päin. Viime vuonna tuli kuitenkin vähän hyysättyä pojua, pakko myöntää...

Silloin tuntui, että enhän minä tätä pelkotilaa omalla häsläämisellä lisää, mutta niin se vain taisi mennä. Molemmat, sekä koira että omistaja, siinä ensikertalaisina hääräsivät. Olen saattanut omalla ylihuolehtivalla käytökselläni vakuuttaa Taron siitä, että pauke on K-A-M-A-L-A-A. Kanaemo pörrää ympärillä tunkien naamaan ties mitä herkkua, ääni kireänä muille paasaten miten koiraa täytyy pitää silmällä ja niin edelleen.

Hassua, miten omaa käytöstään pystyy vasta jälkikäteen tarkastelemaan objektiivisesti. Tästä taas opin paljon. Täytyy oikeasti miettiä miten käyttäytyy, kun elää pehmeän koiran kanssa, joka lukee omistajansa jokaisen mielentilan.