Korkeasaari?

Kovin nopeasti tuo poitsu kasvaa, se alkaa näyttää jo ihan oikealta koiralta. Eilen se kuulemma jo nosti vähän jalkaa, mutta tänään se tapa näytti unohtuneen. Tosin aamuisella kävelyretkellä Taro keksi uuden leikin, jonka avulla voi yrittää saada omistajan mukaan riehuntaan. Se tarkkaili mua koko ajan kun käveltiin, kunnes lopulta hyppäsi mun eteen ja pomppi siinä liikkuen takaperin ja maukuen samalla. Kyllä siinä oli ihmisillä tölläämistä, kun pieni kettu maukuu omistajan jaloissa kuin kissa, pomppii kuin kani ja omistaja pidättelee naurua naama punaisena.

Toinen kiva juttu oli iltainen haukkumisralli. Siinä Taro veti hirumuista rallia ympäri kämppää ja kierros huipentui aina siihen, että se meni lattialla makoilevan avomieheni naaman eteen, haukahti kimeästi ja kirmasi taas pois korvat luimussa.

Lisäksi molemmat talon pojat kuorsaavat ja röhkivät.

On tämä aikamoinen eläintarha.

Päivitystä tilanteeseen

Viikko on taas lähtenyt käyntiin hujauksessa ja minä olen tippunut kärryiltä heti alkumetreillä. Yksi tentti meni sivu suun, kun en ollut varannut kirjaa ajoissa. Tänään on englannin suullinen tentti ja siitäkin sain tiedon vasta eilen, eli valmistautuminen kyseiseen koitokseen on heikohko. Mutta näillä eväillä mennään.

Miksikö en ole kouluhommiin panostanut? Syy on tietenkin tuon nappisilmän.


Eilen vietettiin koko päivä reissussa pennun kanssa. Ensin käytiin erään shibakasvattajan luona ja sitten mentiin mun ystävättären luo kylään. Ystävättärellä on ihana monirotuinen narttukoira ja ajateltiin että katsotaan miten tulevat toimeen.

Alku oli melko kankea, Taro räkytti ja yritti saada Sofia leikkimään, Sofi murisi ja sitä ärsytti pieni piippaava peto. Pian kuitenkin Sofi intoutui pieneen takaa-ajoleikkiin ja koirat viiletti ympäri kämpäää. Sofi käänsi myös homman ihan nurinkurin ja alkoi haukkua Tarolle. Taro vähän hämmästyi kun yhtäkkiä sellainen sakemannin kokoinen koira haukahti ihanan kumeasti. Pentu vipelsi äkkiä mun jalkoihin piiloon, kun Sofi antoikin Taron maistaa omaa lääkettään ja haukahteli sille samaan tyyliin kuin Taro oli haukkunut aikaisemmin.

Oli ihan hyvä, että Taro sai tavata koiran, joka pisti sen paikalleen. Ei niistä vielä mitään ystävyksiä ehtinyt tulla, mutta jonkinlainen rauha niiden välille syntyi, ainakin toivottavasti! Tarokin esitteli sisäsiisteystaitojaan kakkaamalla mun ystävättären lattialle... Onneksi ystävätär oli osannut ennakoida ja ottanut matot pois lattioilta. Olin ihan järkyttynyt, mutta varmaan tuo johtui uuden paikan jännityksestä ja siitä että poitsu oli yhtäkkiä päättänyt pantata torttua koko päivän.

Yksinoloharjoitukset on sujuneet todella hyvin ja ratikassakin poika matkusti jo kuin vanha tekijä. Jännittää miten menee ensi viikko, kun mullakin alkaa duunit. Luulen kuitenkin, että erossa oleminen on mulle pelottavampaa kuin tolle pennulle.

Puuhakas viikko takana

Taron ensimmäinen viikko meidän luona on ollut täynnä menoa ja meininkiä. Perjantai ja lauantai meni pennulla uuteen kotiin tutustuessa ja minulla ihmetellessä ja hermoillessa. Lauantaina äiti kävi kylässä ihastelemassa pallukkaa ja sunnuntaina me puolestamme mentiin äidin luo käymään. Taron automatka meni mukavasti luuta kalutessa ja perillä äidin luona oli kiva vetää rallia pihassa ja kaluta sohvapöydän jalkoja. Takaisin kotiin mentiin bussilla ja ratikalla, Taro reissasi kantolaukussaan kiltisti ja rauhallisesti.

Maanantaina mentiin tutustumaan mun veljeen ja siellä veljen kämpillä Taro olikin kuin todellinen Pikku-Hunni: se veti rallia, järsi mattoja, raapi lattiaa ja nyhti johtoja. Tiistaina ralli jatkui, kun iltapäivällä mentiin Taron veljeä ja isää moikkaamaan Itä-Helsinkiin.

Alku oli vähän kankea kun pojat ottivat yhteen, mutta vähitellen riitely muuttui leikkimieliseksi nahisteluksi. Perjantaina käytiin uudelleen kylässä ja kaikki meni jo ihan kivasti. Pentujen meno oli kyllä huimaa katseltavaa, kun sitä energiaa tuntui riittävän loputtomiin. Taron isä, Migi, oli erotuomarina poikien leikeissä ja tuntui kovasti ihmettelevän valtakunnassaan tapahtuvaa yleistä riekkumista ja hilluntaa. Valokuvia en edes yrittänyt ottaa, koska pojat olivat koko ajan liikkeessä! Väsy kyllä tuli kaiken riehunnan jälkeen...


Mummikin kävi kylässä torstaina ja mummin laukku tuntui olevan kaikkein ihanin suolestettava:


Kyllä tässä on kieltämättä ollut pojalla paljon omaksumista, kun vieraita on ravannut kylässä ja me ollaan myös ravattu ties missä. Tänään oli ihana käydä rauhallisella aamukävelyllä läheisessä puistossa, kun kaikkialla oli hiljaista ja taivas mukavan sininen. Taro ihmetteli puissa laulavia talitinttejä todella pitkään, taisi pennulla metsästysvietti vähän iskeä päälle.

Naurattaa, kun lueskelen noita aikaisempia merkintöjä, joissa pohdiskelen Taron olevan stoalaisen tyyni ja rauhallinen! Kumpaakaan näistä Taro ei todellakaan ole, ja sen lisäksi pikkukippura on varustettu jumalattomalla äänellä. Aika erilainen pentu siis tuli, kuin mitä aluksi oletettiin. Hyvin opettavaista tämä kaikki on kyllä ollut. Ja joka päivä tuntuu, että ymmärtää tuota pentua taas vähän paremmin.

Kunnes se keksii taas seuraavan oikkunsa!

Yhteinen sävel alkaa löytyä...

... vaikka aina välillä on riitasointujakin. Silti kaiken kaikkiaan kivaksi pojaksi tuo Taro on osoittautunut, mutta on uskomatonta miten paljon lujaa tahtoa menee noin pieneen otukseen.


Tässä on Taron vekkuli-ilme (tai Pikku-Hunni, kuten sitä nyt kutsutaan, myös Attila the Hund kelpaa), josta tietää että joko sillä on tuhmuuksia mielessä tai että se pitää kuvaajaa maailman hölmöimpänä:


Tässä kuvassa näkyy jo vähän shibaurokselle tyypillisia paksujen poskien alkua:


Blogger vähän tökkii, eli en lisäile enempää kuvia tähän hätään. Tänään Taro on tasan kahdeksan viikkoa ja sen kunniaksi se on saanut maistaa jauhettua naudanmahaa, leikkiä lumihangessa ja kaivaa nakinpaloja kananmunakennosta. Se vaikutti olevan pojan mielestä hauskaa, koska kennolle piti puhista, öhistä ja maukua innokkaasti. Ikävä kyllä maukuminen ei tuonut nakkeja esille, mutta näytti tuottavan Tarolle mielihyvää. Myös tämän aamun lumihanki oli ihmeellinen. Selkeästi parasta oli tunkea nenä syvälle hankeen, puhista kovasti ja juosta kunniakierros pihan ympäri kun lumi jäätää niin kivasti nenää.

Reality Bites

Todellakin, todellisuudella on yllättävä taipumus tulla ja puraista peppuun. Todellisuus kyllä riisuu ruusunpunaiset lasit unelmoijan silmiltä nopeammin kuin Xbox360 lähtee huoltoon...

Tulevan shibanomistajan haave: Shibapentu on hellyyttävä pallero, joka poistaa stressit kun sen kanssa leikkii ja temmeltää. Pentu on liikuttavan haavoittuva olento, joka tarvitsee hellää hoitoa ja paljon huomiota.

Shibanomistajan todellisuus: Shibapentu on häkellyttävän hellyyttävä ja todellakin pallero, mutta ei se stressiä poista, pikemminkin lisää sitä tempuillaan ja arvaamattomuudellaan. Pentu ei myöskään ole mikään avuton nallukka, vaan sillä on käytössään kuolettavan tarkka arsenaali vastustamattomia ilmeitä ja eleitä, joilla se houkuttelee meidät hoivaamaan ja hellimään sitä tauotta. Valikoimaan kuuluu myös sarja kovia, läpitunkevia kiljaisuja sekä jodlauksia mikäli hellyyttä ja hoivaa ei heti tipu. Pennulla on asenne: "Minä haluan nyt, minulle kaikki, minä olen tärkein." Eikä se pelkää tuoda mielipidettään esille...

Tulevan shibanomistajan haave: Shibapentu on varmasti suhteellisen helppo, sillä se ei hauku ja on erittäin omatoiminen. Shiba on myös rohkea ja peloton, joten pentua voi hyvillä mielin ruveta heti kanniskelemaan ympäriinsä. Arkuutta rodussa ei kuuluisi olla. Shiba on myös luonnostaan siisti olento, eli sisäsiisteyden kanssa ei tule ongelmia.

Shibanomistajan todellisuus: Shibapentu ei tunne sanaa "pelko" tai "arkuus". Hieman pentuarkuutta löytyy, mutta se karisee hyvin nopeasti. Sen sijaan pentu lähtee pelottomasti lähestymään suuria koiria ja vieraita ihmisiä eikä itsesuojeluvaisto kuulu sen sanavarastoon. Ja miksi turhaan pyöriä ujona omistajan jaloissa, kun voi omatoimisesti lähteä valloittamaan maailmaa. Lisäksi kaikki pehmolelut ja pallot pitää suolestaa ja teurastaa raivokkaan tapporavistuksen saattelemana. Shibanpentu ei juurikaan hauku, mutta se shiban kiljunta... Sääliksi käy tärykalvojani. Uusiin paikkoihinkin voisi rohkeasti mennä, mutta kun se kiljunta... Sisälle ei enää todellakaan tehdä tarpeita ja pidätyskykykin on heti 8 viikkoisena ilmiömäiset kahdeksan tuntia, paitsi tietenkin jos omistaja on tyhmä eikä vie Hänen Kuninkaallista Korkeuttaan ulos heti kun Hän haluaisi. Silloin tehdään protestipissat.

Tulevan shibanomistajan haave: Tiedän rodun huonot puolet ja olen varautunut niihin. Olen myös perehtynyt laajasti koirakirjallisuuteen, koirien käyttäytymistä käsittelevään teoriaan samoin kuin opiskellut kaikenlaisia oppimispsykologisia metodeja. Muilla voi olla ongelmia koiriensa kanssa, mutta minä olen varautunut ja osaan ehkäistä ongelmat ennen kuin niitä syntyy. Pehmeä koulutus kunniaan, eihän viatonta luontokappaletta saa kieltää, vaan sitä tulee opastaa kuten kärsivällinen ja lempeä opettaja.

Shibanomistajan todellisuus: Tulee äitiä ikävä. Shiba ei istukaan mihinkään luettuun kirjallisuuteen tai opittuun teoriaan. Sillä on oma tahto eikä sitä kiinnosta miten oppimispsykologit sen sanovat oppivan. Se oppii mitä haluaa, ja haluaa ihan mitä mieleen pälkähtää. Yhdellä hetkellä nakin voimin tehdään mitä vaan, toisella hetkellä nakki on ihan plääh. Kärsivällisyyttä ja huumorintajua pitää shiban kanssa todellakin olla, sillä pentu pistää ne jatkuvasti koetukselle. Pennun kanssa elämiseen ei voi mitenkään varautua ja kirjatietous on yhtä tyhjän kanssa. Onneksi apua on saatavilla aina, sitä pitää osata vain hakea.

Suuri kiitos ihanalle äidilleni, joka kuunteli ja piristi hädässä, ja eräälle kokeneelle shibakasvattajalle, joka opetti meille miten shiballe pistetään jauhot suuhun, lempeällä tavalla.

Kotona ollaan!

Taro, eli Laggan Santaro, on kotiutunut! Automatka meni hyvin, pentu nukkui suurimman osan matkasta, mutta välillä piti kurkkia maisemia ja vähän halailla ihmettynyttä uutta omistajaa.

Nyt on täydellisen hämmentynyt olo, varmaan yhtä hämmentynyt kuin Tarolla itselläänkin. Pentu on nukkunut suurimman osan ajasta, välillä käytiin ulkona tarpeilla, syötiin, leikittiin luulla ja miehen sukalla, ja sitten taas pentu uinahti. On ihan todella outo olo... onko se koira nyt tässä, ihan oikeasti?

Yhtäkkiä sitä tajuaa, miten kaikki maailman kirjatietous ei pennun kanssa auta, pitää mennä oman fiiliksen mukaan tietyt periaatteet mielessä pitäen. Kun pentu oli tuossa hereillä, olin ihan ihmeissäni että mitä sen kanssa nyt pitää tehdä! Tietenkin nyt pitää vaan olla pennulle tukena ja turvana oudossa maailmassa.

Tossa kun ulkona käytiin, niin pentu oli ihan ihmeissään. Eniten oudoksutti panta ja siinä kiinni oleva koulutusliina. Ei olisi millään halunnut niitä pitää päällä! Lisäksi kaupungin äänet oli maalta tulevalle pennulle omituisia. Ihmisiä tuli ja meni, ja maakin tuntui oudolta kun asfaltilla tepasteli.

Jännää tästä tulee, tällaisina hetkinä sitä tajuaa miten kaikki maailman valmistautuminen ei olisi mua tähän tilanteeseen valmistanut. Mutta onnellisia ja kiitollisia tästä pennusta ollaan!

Taro 6 viikkoa

Kasvattaja yritti parhaansa saada poitsua poseeraamaan.


Mutta kun ei kiinnosta!


Hetkellinen alistuminen kohtaloon...


... ja hirveä rimpuilu vapauteen!


Kunnes lopulta oikein hieno poseeraus.



Ja sitten rupesikin uuvuttamaan kaikki sählääminen ja salamavalojen välke.

Krapulaa ja koirakuumetta

Yöks. Heräsin aamulla viiden tunnin yöunien jälkeen siihen ajatukseen, että meillä on kohta koira. Ikävä kyllä se ajatus ei mitenkään lievittänyt jomotusta pääkopassa ja epämääräistä hyörinää vatsassa. Tällaisina hetkinä sitä miettii, että mitä jos nyt täytyisi lähteä koiran kanssa sunnuntailenkille.

Ajatuskin saa vatsan sisällön heittämään kuperkeikkaa.

Kaverit kiusasivat eilen, että rupean pian kutsumaan itseäni pennun äiskäksi tai, vielä kauheampaa, mamiksi. Tein pyhän lupauksen, että niin ei tule tapahtumaan. Ei siinä sinänsä mitään pahaa ole, mutta itseni kutsuminen koiran äidiksi on mun makuun vähän liian kornia. Baby showerit jenkkityyliin lupasin kuitenkin pitää.

Pentu kotiutuu viikon päästä

Ja taas lisää odottamista.

Olin vähän liian hätäinen kun hehkutin, että pentu tulee jo ensi viikonloppuna. Tuli kaiken maailman mutkia matkaan, ja vaikka kasvattajalle kävisi että haetaan pentu heti pois, niin meidän aikatauluihin sopii tuo seuraava viikonloppu paremmin. Muutenkin sitten saadaan kaikki menemään ihan sääntöjen mukaan.

Käytiin katsomassa pennun isää ja se oli kerrassaan mainio shiba! Se oli niin stoalaisen tyyni, todella kissamainen ja hillitty. Uroksen omistajat sanoivat, että tuo punaisempi pentu on kuin ilmetty isänsä. Toivottavasti hieno ulkomuoto ja ihana shibamainen luonne tosiaankin periytyvät pennulle.

Olen tässä kahlaillut läpi Tuire Kaimion pentukirjaa ja miettinyt mitä kaikkea pennulle pitää ensimmäisinä viikkoina opettaa, ja ennen kaikkea miten eri asiat kannattaa opettaa. Kaimio on melko idealisti, sillä harvalla on sellaisia edellytyksiä ja resursseja mitä hänen ohjeidensa noudattaminen vaatisi. Esimerkiksi pantaan ja hihnaan pentu pitää opettaa heti, ei ole aikaa viikkokausia totuttaa pentua vähitellen.

Ilman omaa turvallista pihaa täällä kaupungin keskellä, ei ole ehkä kaikkein turvallisinta kulkea kaduilla Kaimion ehdottamalla tavalla, eli pentu vapaana. Meidän talon takapiha on aidattu, mutta valitettavasti aidan alareunassa on shibapennun mentävä aukko. Sitä paitsi, en halua opettaa pentua tekemään tarpeitaan meidän sisäpihalle, en usko että naapurit olisivat hirveän mielissään.

Siispä panta ja hihna otetaan käyttöön heti, mutta kuitenkin pyrkien totuttamaan pentua niihin hellävaraisesti. Kaimion ehdotus siitä, että pennun opettaa itse pujottamaan pään pantaan, oli aivan mainio. Ajattelinkin opettaa pennun pantaan ja hihnaan vähän leikin varjolla, että niistä tulee ehdottomasti positiivinen kokemus.

Pentu on valittu!

Saimme eilen tietää vihdoin ja viimein kumpi pojista meille tulee. Ja kaiken lisäksi pentu tuleekin jo tämän viikon loppupuolella, olin aivan sekaisin laskuissani ja laskeskelin pennun tulevan vasta joidenkin viikkojen kuluttua. Saamme kotiimme pentueen punaisimman palleron, tässä kuvassa tuolla oikeanpuolimmaisessa reunassa:


Ja täpinä on päällä! Olen todella tyytyväinen, että saatiin tuo kokopunainen kaveri. Kyse ei ole pelkästään väristä, vaan myös siitä että poika vaikuttaa luonteensa puolesta taipuisammalta ja rauhallisemmalta kuin veljensä. Pennusta tulee todennäköisesti vähän pidättäytyväisempi, mikä on juuri sitä parasta mitä shibassa mun mielestä on. Mutta eihän sitä voi vielä varmuudella tietää, aika näyttää sitten minkälainen pojasta kasvaa.


Nyt en saa mitään aikaiseksi, istun ja ihmettelen ja jännittää niin maan perkeleesti! Heräsin aamulla seitsemältä ihan yllättäen ja rupesin stressaamaan gradua. Kumma miten vaikka stressi siitäkin on päällä, en kuitenkaan pysty laittamaan tikkua ristiin sen eteen. No, tänään saa taas viettää illan koneen ääressä kirjoitellen, kun päivä on mennyt koirapöhinöissä.

Olen jotenkin ihan lamaantunut nyt kun se koira on sitten oikeasti tulossa. Jännittää ja pelottaa samaan aikaan. Tietenkin sitä on jo etukäteen yrittänyt miettiä miten koira tulee vaikuttamaan elämään ja minkälaisia muutoksia joutuu tekemään. Ei niitä kuitenkaan yksinkertaisesti pysty etukäteen kuvittelemaan, vasta käytäntö opettaa. Eniten pelkään sitä, että arki koiran kanssa onkin liian raskasta enkä jaksa panostaa koiraan. Pelkään, että mitä jos tämä onkin joku ohimenevä vaihe, vaikka samaan aikaan tiedän että koira on se meidän juttu. Taitaa tämä tämmöinen kuulua asiaan, että epäilee itseään ja kaikkea mahdollista muutakin.

Pian me ollaan shibaihmisiä!

Jännitys tiivistyy...

Juttelin äsken kasvattajan kanssa puhelimessa ja nyt on hirveä täpinä päällä. En tajunnutkaan miten nopeasti aika on mennyt! Pennut ovat valmiita luovutukseen jo ensi viikonloppuna! Joko perjantaina tai lauantaina saadaan ilmeisesti hakea omamme pois. Mä olen ihan järkyttynyt, ei voi mennä aika näin nopeasti, ei voi olla totta että se pentu olisi jo nyt tulossa. Voi olla mahdollista, että aika siirtyy sitä seuraavalle viikonlopulle, mutta kuitenkin ihan lähiaikoina muutoksia tapahtuu tässä huushollissa.

Kysymys kuuluu vielä, että kumpi näistä palleroista meille tulee:


Vasemmalla on vaaleampi kaveri, joka näyttäisi olevan toisten ostajaehdokkaiden suosikki. Toiset ostajat ovat uroksen omistajat, eli heillä on etuoikeus valita ensin. En kyllä heitä kadehdi, sillä valinta on vaikea.

Kasvattajan mukaan vaaleammasta tulee aivan punainen. Sillä on lyhyempi kaula ja vähemmän ryhdikäs olemus kuin tummemmalla veljellään. Tummalla veljellä on pitkä kaula ja hyvät lapaluut, eli se tavallaan kantaa itsensä paremmin. Myös häntä on pidempi, eli parempi, tummalla, mutta punaisella pojalla on taas parempi ja "miehekkäämpi" pää. Punaisen pennun purenta on siis korjaantunut ja kaikki on siltä osin kunnossa.

Nämä on siis tällaisia ulkonäkökysymyksiä, jotka loppujen lopuksi on sivuseikkoija. Luonteeltaan pojat ovat kuulemma melko samanlaisia vilkkaita vipeltäjiä ja erittäin rohkeita.

Mulla on sellainen tunne, että tuo tummempi kaveri tulee meille! Toi oli kyllä liioittelua, koska mä en oikeastaan tunne tällä hetkellä muuta kuin ihmetystä. Nytkö se kohta jo tapahtuu? Työasiat on edelleen ihan auki, nyt taas siirtyi hiihtolomaviikolle varmistus yhdestä duunista. Toinen paikka mistä olin kiinnostunut meni sivu suun, en ollut sopivin hakija siihen hommaan. Nyt sitten päätin, että otan tämän helmikuun rennosti, ainakin työn suhteen. Teen gradun loppuun, lähettelen työhakemuksia, meen yhteen tenttiin ja suoritan pari ovaria oikikseen. Jos nyt vaikka saisi tämän valmistumisen taas askeleen lähemmäksi. Lisäksi saan olla pennun kanssa niin paljon kuin sielu sietää! Toisin sanoen, se tarkoittaa taas lisää opintolainaa...