Ensimmäinen joulu paketissa!

Joulu on ohi, ähky hankittu ja Taro on täyttänyt yhden vuoden! Joulunaika oli Tarolle ihmeellistä: ihmiset pyörivät kotona, reissattiinn ympäriinsä ja sitten vielä se joulukuusi... Joulukuusen rungolle piti tehdä tietenkin täydellinen tarkastus- ja puhdistusoperaatio. Pari kertaa sai muistuttaa, että sen puun kimppuun ei mennä. Ihanin lahja oli vanha lampaantalja, jonka äitini antoi Tarolle joululahjaksi. Nyt missään muualla ei kannata nukkua, vaikka sohva edelleen houkuttaa, kun omistajien silmä välttää.

Ensimmäisen joulun kohokohta tuntui olevan lahjapaperien päätön repiminen ja niissä piehtarointi.



Toinen, myös ihmisten keskuudessa suosittu teema oli löhöäminen.




Nyt vuosikas Taro odottelee uutta vuotta ja ensimmäisiä ilotulitekokemuksia. Onneksi poju on kuullut pari kertaa aikaisemmin etäistä ilotulitteiden pauketta ja onhan sitä aseenkin paukkeeseen totutettu. Silti olen sormet ristissä, että mitään ahdistustiloja ei uudesta vuodesta synny.

Ketkuilua ja tonttuilua

On tästä meidän Tarosta tullut aikamoinen kujeilija. Suorastaan velikulta, voisi sanoa. Paitsi että kaikki Taron kujeet eivät suinkaan herätä ihastusta.


Jos jokin piirre Tarossa hallitsee kaikkia muita, se on kärsimättömyys. Pojan pinna on lyhyempi kuin Anneli Jäätteenmäen ministerikausi. Jos se haluaa jotain, se haluaa sen nyt heti. Ei kohta, ei minuutin päästä, vaan nyt. Jos ei haluamaansa heti saa, alkaa naukuminen, mouruaminen ja yleinen venkoilu. Eikä se koskaan ole saanut heti haluamaansa, mutta aina se yhtä kärsimätön vaan on. Taro ei vaan malta.

Toinen nyt koko ajan vahvistuva ominaisuus on itsepäisyys. Tämän uskoisin olevan aika tyypillistä shiballe. Tahtojen mittelöä on vähän väliä, onneksi nyt ei mistään sen vakavammasta kuin kävelysuunnasta lenkillä.

Lisäksi Taro on vahvasti sitä mieltä, että kaikki asiat kuuluvat hänelle. Ja melko röyhkeästi se omansa yrittää saadakin. Pöydältä se ei uskalla ruokaa ottaa eikä meidän omistajien kädestä yritä napata. Vieraiden lähelle sen sijaan mennään ja aloitetaan loppumaton tuijotus: mitä ikinä sinä syötkin, anna se minulle.

Taro ei tunnu pummaavan perinteisellä tavalla käyttäen anovaa katsetta, kuola valuen. Shiban pummaaminen on pikemminkin vaatimista; aivan kuin kuningas vaatii hänelle kuuluvaa. Ilme on raivostuttavan ylevä ja tuntuu sanovan, että anna minulle se mikä minulle kuuluu.

Taro on myös loputtoman utelias. Kaikkea pitää nuuskia ja kokeilla hampailla. Pölyrätti on aina ihana ja pölyjen pyyhkiminen herättää ihastusta. Taro haluaa auttaa ihan kaikissa kodin askareissa! Harmi vaan, että auttamiseen liittyy paljon repimistä ja hämmingin aiheuttamista. Joulusiivouksen teen hätäisesti nyt, kun koira on miehen kanssa sukuloimassa. Muuten on kippura rätin jatkeena.

Kun pohdimme shiban ottamista, rodun harrastajat kertoivat, että kärsivällisyyttä ja huumorintajua shiban kanssa vaaditaan. Ja totta se on, enemmän kuin osasin kuvitellakaan.

Elämä shiban kanssa, kaikkine haasteineen, ei kyllä tule koskaan tylsäksi.

Vetäytyminen näyttelykehistä

Tunnelma näyttelyaamuna oli rento. Taro ei vain tiennyt, että pian alkaa sellainen aistien vyörytys, että alta pois.

Voittaja 2008 näyttelyssä Helsingin Messukeskuksessa, tuomari Paula Heikkinen-Lehkonen totesi Tarosta seuraavaa:

Vielä melko kevyt kokonaisuus ja karvanlähtö on vienyt turkin, mikä korostaa kevyttä yleisvaikutelmaa. Kooltaan pienehkö. Hyvät pään mittasuhteet, mutta pää saisi olla voimakkaampi ja urosmaisempi. Tummat mutta pyöreät silmät. Hyvät korvat. Hieman pysty lapa ja olkavarsi. Erittäin ryhdikäs ja terhakka. Korkealle kiinnittynyt, tiukkakierteinen häntä. Hyvät takakulmaukset. Selvät värimerkit. Saa kauttaaltaan kehittyä ja vankistua, nyt kokonaisuus on narttumainen.

Arvosana oli H eli hyvä. Tuloksena tämä ei ole mitenkään mairittelevan hieno. Tuomarin silmää tuntui selkeästi miellyttävän suurikokoiset, tummat shibat. Ja olen siinä samaa mieltä, että Taro on pienikokoinen ja liian siro vaikuttaakseen jykevältä urokselta. Karvakin kun lähti, niin piskuinen otus tuo on. Ja nuori tietenkin vielä!

Näyttelyssä oli kyllä mukavaa, mutta nyt pidämme tauon. Taro oli taas melko hermostunut, vaikka tilaa oli enemmän kuin Vantaalla kuukausi sitten. Pojun temperamentti on sellainen, että se ei pärjää hyvin noin suurten häiriöiden alaisena. Se yrittää nuuskia kaikkia ja kaikkea, mennä sinne ja tänne, tutkia ja ihmetellä. Tästä seuraa ylivirittyneisyys ja Taro alkaa hermoilla. Se ei osaa rauhoittua.

Jatkamme kesällä mätsäreiden merkeissä, jos vaikka ikä ja kokemus tuota koiraa rauhoittaisivat. Ja muutenkin on ehkä hyvä antaa aikaa kehittymiselle, kun nyt jo kaksi kertaa Taroa on sanottu liian kehittymättömäksi.

Karvoja, ihania karvoja!

Nyt se on tullut: Taron ensimmäinen karvanlähtö. Ja vielä olisi näyttely tiedossa Messukeskuksessa viikon päästä... Näyttelymaksu oli suolainen 70 euroa. Nyt vähän harmittaa, että tuli ilmoittauduttua kun poju on aivan kapisen ketun näköinen. No, harjoituksen kannalta otetaan, jos nyt tämä sisänäyttely olisi mukavampi kuin edellinen.

Tässä viiden minuutin harjaamisen lopputulos:


Jotkut sanovat, että koiraa ei kannattaisi harjata ennen näyttelyä, jos on karvanlähtö päällä. Tosiasia on vaan se, että näyttelyt ovat täysin toisarvoisia asumismukavuuteen verrattuna.

Kaksiossa kun asustaa tiiviisti kaksi ihmistä, koira ja rekkalastillinen karvaa, niin on harjaan (ja imuriin) pakko tarttua parikin kertaa viikossa. Onhan tuo koira silti niin säälittävän luikun näköinen, hyvä ettei iho paista pintakarvan alta. Kun katselen Taron ensimmäisen näyttelyn kuvia, on ero aikaimoinen.

Mutta näillä eväillä mennään ja hauskaa aiotaan pitää. Jos vain puitteet sen sallivat.

Shiba ja kivulias huumorintaju

Shiba ja sen emäntä leikkivät sangen viihdyttävää leikkiä nimeltään Missä pallo?. Shiba tarkkailee emännän kädenliikkeitä ja pallo livahtaa tällä kertaa hupparin taskuun piiloon. Tämä on tuttu juttu shiballe, pitää vain katsoa missä kohtaa pullottaa ja siellä se pallo yleensä luuraa.

Mutta nyt on pilkettä silmäkulmassa. Emäntä huudahtaa:"Missä pallo?" Shiba katselee emäntää hetken pää kallellaan.

Sitten syöksy, loikka ja pienet hampaat napsahtavat suoraan... tissiin.

Auts.

Ensi kerralla emäntä ainakin muistaa laittaa rintaliivit.

Lunta, lunta, lunta!

Koko Suomi menee kaaokseen, kun lunta sataa tuutin täydeltä. Junat myöhästelee, ihmiset murtaa jäseniään jäisillä kaduilla ja autot juuttuu hankeen.

Shiballe sen sijaan, ensilumi on kulta-aikaa. Eiköhän sama päde kaikkiin koiriin: talven ensimmäiset lumet aiheuttavat ihmetystä ja hauskoja hetkiä.


Taro suorastaan sekosi kinokset nähdessään. Lumessa piti sukellella, pöristä, pomppia, loikkia ja tuhista. Hihnakävelyistä tuli mahdottomia, tuntui kuin olisi superpallon kiinnittänyt narun nokkaan.

Oli kieltämättä huvittava näky, kun koira painaa tuhatta ja sataa siten, että vain korvat ja kippuranpää näkyy hangen alta. Herra siis kirjaimellisesti sukeltaa lumeen kuin oranssi, karvainen sukellusvene. Toinen kiva lumiharraste on loikkia tasajalkaa kaikilla neljällä jalalla, aivan kuin jonkinlainen kauris. Kyllä kaduntallaajilla oli ihmettelemistä, kun shiba pomppi neljällä jalalla hangessa leveä virne naamallaan.


Lumesta on kyllä huvin lisäksi hyötyäkin. Nyt ollaan muutaman kerran harrastettu lumijuoksua, eli etsitty syvin mahdollinen koskematon hanki, ja eikun juoksemaan. Pienelle shiballe ihmisen polveen ulottuva hanki on melko haastava lenkkimaasto, ja saa siinä omatkin jalat hyvää treeniä. Mikään ei ole mukavampaa, kun juoksemisen jälkeen köllähtää koiran kanssa hankeen lepuuttaamaan väsyneitä jalkoja. Suosittelen testaamaan lumijuoksua! Siinä saa energinen nuori koirakin virrat kulutettua loppuun.

Pyhä kolminaisuus

Mielialan vaihtelut ovat tuttuja kaikille meille kaksijalkaisille. Ilmeisesti myös shibapoikamme Taro on ailahtelevien mielialojen mestari.

Sisällä Taro on yleensä melko rento ja rela, mitä nyt välillä vähän tehdään jekkuja ja nuuskutellaan äänekkäästi kulmia (tämä on oikeasti yksi Taron lemipuuhista: se menee huoneen nurkkaukseen, tunkee nenän aivan kiinni kulmaan ja nuuskuttaa sekä puuhkuttaa niin että talo raikaa!).

Jos tavallisen tasapainoinen Taro on unohtunut kotiin, niin ulkona on tyypillisesti matkassa joku näistä kolmesta hahmosta.

Buddha. Valaistunut ja henkevä hahmo, Buddha ei liikoja hötkyile. Hän astelee hitaasti, kuin pohdiskellen. Joitain ruohonkorsia tulee toki nuuskia, mutta niitäkin hyvin hitaasti, aivan ohimennen. Fyysinen maailma on harhaa. Buddhaa saa vetää perässä, maanitella ja houkutella liikkumaan. Buddha meditoi mielellään kadun kulmissa kaukaisuuteen tuijotellen, nenä vain hieman väristen.

Kristoffer Kolumbus. Rohkea tutkimusmatkailija uskaltautuu uusille reiteille vaaroista välittämättä. Kolumbus rakastaa vaeltamista, mielellään puolelta toiselle, edestakaisin. Tämä matkamies haluaa nähdä ja kokea kaiken, tutkia maailmaa sekä vasemmalle että oikealle. Välillä pitää palata taaksepäin, sillä jokin mielenkiintoinen jäi matkan varrella tutkimatta. Kolumbus on peloton ja aina valmis seikkailuun. Muita matkaajia pitää tuijottaa valppaana, saattavathan he tarjota uusia haasteita tutkimusmatkailijan arkeen.

Väiski Vemmelsääri. Täynnä jekkuja ja ilkikurisuutta, Väiski Vemmelsäärellä on aina pilke silmäkulmassa. Vemmelsääri poukkoilee ympäriinsä holtittomasti. Välillä tulee mieleen joku hauska käytännön pila, jolloin Väiski tulee lähelle ja tuijottaa kuin virnuillen. Tuijotuksen kohde varokoon, sillä pian pikku pilailija on näykkimässä pohjetta tai aloittamassa päätöntä juoksurallia. Rallit ovat Vemmelsäären lempipuuhaa, samoin kuin kovaa vauhtia eteenpäin pyrkiminen. Vemmelsäärtä ei ulkoiluteta, hän ulkoiluttaa sinua. Ja naurut on taattu.

Ehkä helvetti onkin olemassa - ja se on Vantaalla!

Suomen seurakoirayhdistyksen näyttely Vantaalla viime lauantaina oli kuin Danten Helvetistä. Meteli, löyhkä ja tungos loivat todellakin ahdistavan ja stressaavan ympäristön. Sekä emäntä että koira olivat aivan ihmeissään. Suoraan sanottuna kauhistuin: tätäkö ne oikeat näyttelyt sitten ovat? Kaukana ovat pentunäyttelyiden laajat ruohokentät, avarat maisemat ja letkeä tunnelma.

Ihmiset kulkivat ympäriinsä hikisinä, hermostuneina ja toisiaan tönien. Koirat läähättivät, ärisivät ja haukkuivat toisilleen. Taro oli aivan stressaantunut ja luonteelleen täysin epätyypillisesti pyrki koko ajan syliin. Suoraan sanottuna olisin minäkin kaivannut turvalliseen syliin, meno oli sen verran hermoja raastavaa. Olemme siis Taron kanssa selkeästi siinä sielunkumppaneita, että kumpikaan ei pidä ahtaista tungoksista ja kovasta metelistä.

Tämä oli tosiaan ensimmäinen ns. virallinen näyttely meille. Osallistuimme junioriluokkaan, johon ymmärtääkseni saa osallistua 9-18 kuukautta vanhat koirat. Taro oli kehässä aivan sekaisin: se läähätti, yritti vetää sinne ja tänne ja pyrki avomiehen syliin. Viereisellä kentällä nainen liukastui pahasti ja kaatui koiransa päälle. Kehät olivat naurettavan pieniä ja lattiat liukkaita. Tarokin liukasteli pari kertaa, tosin ei pahasti.

Tuomari Maija Mäkinen antoi Tarolle arvosanan EH, eli erittäin hyvä. Arvostelussaan hän sanoi:

10 kk nuori uros, jolla hyvä koko, mutta jonka sukupuolileima saisi olla voimakkaampi. Kaunis pää. Hyvät korvat. Tummat silmät. Oikea purenta. Hyvä kaula. Kevyt eturinta. Runko tulossa. Tasapainoiset kulmaukset, hyvät käpälät. Vahva selkä. Hyvä kiertyvä häntä. Hyvä turkki ja värit. Kepeät liikkeet. Etuaskel voisi olla hieman pidempi. Esiintyy reippaasti, mutta tarvitsee lisää itsevarmuutta pöytäkäsittelyyn. Toivottavasti saa iän myötä lisää urosmaisuutta.

Arvio on kaiken kaikkiaan kohtuullinen, mutta parhaaseen arvosanaan se ei riittänyt. Pöydällä Taro oli tietenkin hermona, niin kuin kaikissa muissakin tilanteissa tuon päivän aikana. Antoi kuitenkin katsoa hampaat, mutta yritti kuulemma päästä avomiehen syliin vähän väliä.

Aika rankka kokemus tämä oli ja se sai todellakin pohtimaan tätä näyttelyissä käymisen nautintoa. Tuosta lauantaista nautinto oli kaukana, hammasta purren mentiin ja kun päästiin kehästä pois, niin äkkiä raikkaaseen ilmaan. Vaikka Taro olisikin ollut ihan rauhallinen, niin minä en. En voi uskoa, että mikään koira nauttisi tuollaisesta tilanteesta. Tuskin kukaan ihminenkään. Toivon mukaan tuo oli harvinaislaatuisen huonosti suunniteltu ja toteutettu näyttely.

Seuraava koitos onkin sitten joulukuussa Messukeskuksessa. Pääsee ainakin kotikulmilla näyttelyyn!

"Before me nothing but eternal things were made,
And I endure eternally.
Abandon every hope, ye who enter here."
- Dante

Villisialle kyytiä

Virossa kaadetusta villisian possusta Taro sai nautittavakseen osista oudoimmat: sorkat.


Suurella innolla Taro kävi saaliiseen kiinni.



Poika rouskutteli niin keskittyneenä, että ei huomannut mitään muuta ympärillään.




Nautinto oli mitä ilmeisin.

Viron tuliaisia

Heti aluksi, pahoitteluni että blogin päivittäminen on jäänyt vähille. Kun tekee koko päivän töitä tietokoneen äärellä, ei kotiin tullessaan millään jaksaisi avata taas konetta ja ruveta kirjoittelemaan. Huono syy, tiedän. Yritän parantaa tapani!

Lyhyt summaus Viron reissusta: pojilla oli railakkaat ajat lahden toisella puolen. Taro sai juoksennella metsissä ja pelloilla, olla melkein koko ajan vapaana hihnan kahleista. Mieheni kaatoi villisian ja Taro pääsi sitä kummastelemaan. Shibaa on vähän vaikea käyttää villisian metsästyksessä, mutta pääsipä poju nuuskimaan jälkeä ja tutustumaan riistaan.

Matka sujui kuulemma kepeästi eikä kuonokoppaakaan lopulta tarvittu. Automatka oli Tarolle tylsää, kuten yleensä.



Mutta entäs se vapaana juoksentelu sitten? Taro otti ilon irti, ja sukelteli mudassa aivan onnensa kukkuloilla. Mikä tuota shibaa vaivaa, kun se rakastaa noita mutalammikoita! Lopputulos oli hellyyttävä.


Ja pitäähän sitä mutaa maistaakin.


Ruohikossa oli ihanaa juoksennella. Näin pari videota, jossa onnellinen shiba hurjan kähinän saattelemana ravaa edes takaisin pitkässä heinässä. Vain kippura ja korvannypykät näkyivät. Onni vaan paistaa tuon otuksen naamalta.


Matka oli molempien poikien kannalta onnistunut. Kotiin saapui kaksi hyvin uupunutta kaverusta. Taro nukkui pari päivää melkein putkeen. Virossa oli kuitenkin niin paljon uutta: metsässä kaadettu villisika, avoimet pellot täynnä Taron rakastamaa mutaa ja korkeaa heinää, laivamatka lahden yli, isäntäväen peloton valkoinen kissa, aseen paukkeeseen totuttelu... Uupumus on sangen ymmärrettävää.

Seuraavassa blogimerkinnässä Taro upottaa hampaansa Viron tuliaisiin.

Shiba lähtee Viroon virkistymään

Huomenna Taro ja avomies lähtevät lahden toiselle puolelle seikkailemaan. Tiedossa on metsässä samoilua, villisian sorkan nakertelua ja jos oikein hyvä tuuri käy, saattaa Taro päästä metsästämäänkin. Viettejä sillä ainakin siihen puuhaan on, mutta taidoissa taitaa olla toivomisen varaa.

Viroon menon huono puoli on se, että laivalla koiran pitää olla häkissä tai sillä pitää olla kuonokoppa. Koska meillä ei ole autoa, on häkkiä vähän hankala raahata mukana. Siispä kuonokoppa oli hankittava.

Kaikki, jotka tietävät mitään shiboista, voivat arvata miten Taro kuonokoppaan suhtautui. Se oli suorastaan järkyttynyt kokemastaan nöyryytyksestä. Ensin se yrittää raivoisasti saada koppaa pois, mutta jähmettyy pian paikoilleen ja näyttää äärettömän masentuneelta.



Kaikkea sitä pieni oranssi joutuu käymään läpi! Mutta eiköhän Viron laajat metsät piristä kummasti. Avomies hankki Tarolle myös pantaan killuttimen, jossa on nimi ja puhelinnumero.


Pidän kuitenkin sormet ristissä, että poju ei lähde harhailemaan hajujen perässä liian kauas. Huomioliivit ovat myös hankintalistalla, kun muuten tuota voi olla melko vaikea erottaa ketusta.

Minä jään tänne kaipaamaan poikiani, mutta toivon silti hyvää matkaa ja riistaa tuliaisiksi!

Vauhtia viikonloppuna

Viikonloppu oli taas puuhaa täynnä, nuori herra ei ehtinyt paljon levähtää. Silti tuossa pirulaisessa vaan virtaa riittää, on se kumma otus. Itse sain jonkinlaisen flunssanpoikasen, mutta onneksi mies tuli reissusta juuri sopivasti oranssia vauhtihirmuamme juoksuttamaan.

Tarolla on yllättäen tullut mörköikä takaisin. Juuri ehdin luulla, että pahin on ohi, mutta yhtäkkiä asiat ovat taas alkaneet poitsua epäilyttää. Erityisen paheksuttavia ovat erityyppiset miehet ja Ihmiset Jotka Seisovat Väärissä Paikoissa.

Avomies sai osakseen kunnon haukut, kun oli leikkauttanut tukkansa lyhyeksi. Se pirulainen. Taro ei oikeasti meinannut uskoa, että isäntähän se siinä. Se haukkui ja puhisi eikä uskaltanut mennä lähelle ollenkaan. Ehkäpä se oli kritiikkiä kampausta kohtaan, mene ja tiedä.

Sunnuntaina oltiin shibatreffeillä, ja porukkaa oli paikalla oikein mukavasti. Kyllä shibatkin ovat vaan niin erilaisia persoonallisuuksia, että suorastaan kummastuttaa. Osa oli hyvin hillittyjä ja hiljaisia, osa taas äärimmäisen villejä ja äänekkäitä. Arvaatte varmaan kumpaan ryhmään Taro kuului. Mutta niinhän se on, että nuoriso aina jaksaa riehua ja aiheuttaa pahennusta. Sama sääntö pätee koiramaailmassa.

Hauskaa oli, vaikka en paljon ehtinyt ihmisten kanssa jutellakaan. Tuntuu, että tuon oranssin pirulaisen kanssa saa kasvattaa silmät selkään, että pysyy perillä sen metkuista.

Hiipivä tiikeri, kiljuva kippura

Taron kanssa on mahdotonta ohittaa toisia koiria ilman suunnatonta sirkusta. Heti kun vastaan tulee toinen koirakko, Taro yrittää maastoutua painautumalla aivan matalaksi ja hiipimällä eteenpäin kuin tiikeri. Jos sen antaa toteuttaa itseään, lopputuloksena on riehakas hyökkäys toisen koiran päälle sen tullessa kohdalle.

Minulle on jäänyt täysin hämäräksi mistä tämä käytös johtuu ja mistä se on saanut alkunsa. Monet koiraihmiset sanovat, että vaanimista ei saa hyväksyä. Ymmärrän sen täysin, sillä toisen koiran mielestä vaaniva vastaantulija voi vaikuttaa potentiaalisesti uhkaavalta. Siksi olen reippaasti nostanut Taron jaloilleen ja yrittänyt pitää sitä liikkeessä.

Tämä ei kuitenkaan toimi vastaantulevien koirien kanssa ihanteellisesti, sillä Taro kiihtyy ja innostuu liikaa. Seurauksena on ylikierros ja rähinä. Kyse ei ole pelosta tai arkuudesta, vaan puhtaasta innosta. Tilannetta vaikeuttaa myös se, että joudun pitämään hihnan kireällä, jotta koirani ei pääse toisen luo toteuttamaan innokasta luonnettaan. Kiristyvä hihna, paine kurkulla ja into toisen koiran läsnäolosta on yhtä kuin pomppiva ja vinkuva shiba.


Asuinalueellamme liikkuu runsaasti koiria, joten tämä käytös on päässyt vahvistumaan paljon. Tiedän, että koiralle pitäisi opettaa vaihtoehtoinen tapa käyttäytyä tilanteessa. Tiedän myös minkälainen haluaisin, että käytös olisi: koira kävelee sivulla kiinnittämättä liikaa huomiota vastantulevaan koirakkoon.

Olen vahvistanut sivulletuloa, mutta tämä eliminaatiodieetti on nyt hieman hidastanut koulutusta. Ongelma on myös se, että Taro tosiaan menettää korvansa heti, kun toinen koira tulee näkökenttään, vaikka se olisi hyvin kaukanakin.

Tarvitaan enemmän toistoja ja vähemmän häiriöitä, jotta ohitukset saataisiin kuntoon. Taro osaa hienosti tulla vasemmalle sivulle ja kävelee pitkänkin matkan siinä. En vaadi kontaktia koko ajan, mutta yleensä Taro sitä ottaa; palkkion toivossa tietenkin.

Oman haasteensa tuo kuvioon shiballe tyypillinen luonne: ollaan niin itsepäisiä, että ei mitään rajaa. Jos jotain haluaa, niin se on saatava. Lisäksi käskyn antaessani saan välillä vastaukseksi vakaan katseen, joka tuntuu sanovan: mitä minä tottelemisesta hyödyn? Shiban kouluttaminen on tauotonta vaihtokauppaa. Anna jotain (mielellään jotain todella namia), niin saat jotain takaisin.

Kaduttaako koiran hankinta?

Kysyin eilen avokiltani, että kaduttaako koskaan koiran hankinta. Lauantaina oli tullut juhlittua, ja sunnuntain autuas laiskuus painoi päälle. Ei jaksaisi nousta sohvalta.

Kun aloimme harkita koiran hankintaa, kuului varottavia ääniä kaikkialta: sitten ette enää voi mennä ja tulla miten halutte, aina joutuu säässä kuin säässä raahautua koiran kanssa ulos, olette sidottuja siihen kuin pieneen lapseen. Kaikki nämä toki hyväksyimme ja tiedostimme.

Sanon jokaiselle joka koiran hankintaa harkitsee: mieti miten paljon oikeasti jaksat. Olin suunnitellut Tarolle ja minulle tuhat yhteistä harrastusta, miettinyt miten paljon aion kaikkea treenata, puuhata ja kouluttaa. Mutta Taron kanssa samaan aikaan elämä tapahtui. Tajusin, että ei koira poista elämäni muita velvotteita. On työ, opiskelu, parisuhde ja ystävät.

Koiran kanssa ei voikaan puuhailla 24/7, ikävä kyllä. Syykin siihen on yksinkertainen. Energia ei riitä kaikkeen, on pakko priorisoida.

Monet koirajeesustelijat sanovat tietenkin, että koira tulee aina ensin. Voi olla. Ja usein tuleekin. Lauantai-illan riennoissa koira oli mukana, muuten olisi yksinäisyys venynyt liian pitkäksi nuoren shiban kannalta. Koira kulkee kaikkialla mukana, vaikka välillä saammekin kärsiä ikävystyneen shiban kiljunnasta ruuhka-ajan junassa. Kaikki tapahtumat ja reissut eivät ole koiran kannalta opettavaisia tai antoisia, mutta ainakin tottuu reissaammaan.

Kouluttaminen tapahtuu siinä sivussa, kaikkea yritetään opetella vähitellen. Mutta siinäkin tulevat oman persoonallisuuden rajoitukset vastaan: mieluummin pidän riehakkaan leikkihetken kuin treenailen tottelevaisuusliikkeitä. Koulutuskenttien sijaan suurimman ilon saamme pitkistä metsälenkeistä. Palkkiona on elämäniloinen otus, joka ei tosin reagoi jokaiseen käskyyn salamannopeasti ja ihmeellisellä tarkkuudella.

Mieheni vastasi: kyllä välillä kaduttaa.

Niin kaduttaakin.

Eikä pahinta ole sadepäivien lenkit, ne ovat sitä parasta antia. Pahinta on oman riittämättömyyden tunne, oman jaksamisen rajoihin törmääminen. Mutta aina kun tulee huono omatunto siitä, miten ei ollakaan loistamassa agi- ja tokokentillä, pitää vaan pistää lenkkarit jalkaan ja lähteä shiban kanssa syksyiseen viimaan ja sateeseen tarpomaan. Shiban ilo sateenkosteilla lenkkipoluilla pyyhkii murheet mielestä.

Eläinlääkärin vallankaappaus?

Olen ruvennut pohtimaan eläinlääkärien valtaa. Lekurithan tienaavat aimo annoksen rahaa eläinrakkaiden, mutta kenties harhaanjohdettujen lemmikinomistajien kustannuksella. Missä menee eläinlääkärin vallan raja? Voiko kokematon koiranomistaja sanoa mitään vastaan eläinlääketieteen kokeneelle asiantuntijalle? Kehen sitten luottaa koiran terveysasioissa, jos ei eläinlääkäriin?

Aikoinaan Yleltä tuli dokumentti, jossa käsiteltiin koirien jalostusta. Tässä dokkarissa, Sairaat koiramme, puhuttiin eläinlääkärien mahdollisuuksista vaikuttaa perinnöllisten sairauksien leviämiseen. Muistaakseni yksi haastateltavista totesi, että eivät lääkärit halua puuttua koirien perinnöllisiin sairauksiin, hehän rikastuvat niiden kustannuksella. Tämä on varmasti osittain totta. Olisipa mielenkiintoista saada käsiinsä laskelmia siitä, kuinka suuri osa eläinlääkärikäynneistä liittyykään perinnöllisiin sairauksiin tai niiden tutkimiseen.

Näyttelyssä tuli jutusteltua Taron kasvattajan kanssa. Hän totesi reippaasti hyvin pian tavattuamme, että "taitaa olla eläinlääkäri käärinyt teidät pikkusormensa ympärille." Kyseessä on tietenkin Taron elimiaatiodieetti ja se lääkekasa, jonka jouduimme Taroon silloin aikoinaan kaatamaan. Kasvattaja viittasi toisin sanoen siihen, että meitä on tavallaan vedätetty, että olemme turhaan käyttäneet lääkkeitä ja kenties olemme turhaan tällä erikoisruokavaliollakin. Jäin miettimään tätä toteamusta, sillä siinä on jossain määrin totuuden siemen.

Niin sanotut käyttäjäkokemuksetkin kertovat tyytymättömyydestä. Kun seurailee enemmän tai vähemmän lemmikkiaiheisia keskusteluja netissä, nousee aina välillä esille väittelyä eläinlääkärien luotettavuudesta ja siitä, että rahastavatko eläinlääkärit omistajien kokemattomuudella ja määräävät ties mitä toimenpiteitä ja lääkkeittä turhaan (esimerkiksi täällä). Kysymys on kaiketi aika pitkälle siitä kokeeko koiranomistaja tulleensa huijatuksi, juoksutetuksi ja kynityksi. Rahaa uppoaa lemmikin hoitoon, siitä ei pääse mihinkään. Onko oikein tinkiä kustannuksista, jos vaakakupissa on koiran henki tai vähintäänkin hyvinvointi?

Taron tapauksessa en koe tulleeni huijatuksi, vaikka sen mahdollisuuden tiedostankin. Lääkäri on ollut asiallinen, ystävällinen ja jakanut neuvoja myös ilmaiseksi puhelimitse. Samalla lekuri on käärinyt kunnon tukun tuohta, samoin kuin lääkeyhtiöt.

Mietin kuitenkin sitä, että mikä on täysin kokemattoman koiranomistajan mahdollisuus osata arvioida oikein lemmikkinsä lääkärintarve?

Kokemuksen myötä varmasti oppii tulkitsemaan eläintä, arvioimaan onko sillä kipuja, onko tuosta tai tästä vaivasta oikeasti haittaa ja onko se aito huolenaihe. Nyt esimerkiksi osaisimme hoitaa ripulin ilman lääkäriäkin, sillä se on käyty läpi lääkärin, kasvattajan ja alan harrastajien opastamana. Kaikki nämä tahot ovat käyttäneet valtaa ja kuuntelemalla jokaista olemme pystyneet valitsemaan tehokkaimman ja turvallisimman hoitotavan. Ilman tätä kattavaa kokemusta ehkä ensi kerralla miettisin, että mitäköhän lääkäri tähän sanoisi.

Todellisuudessa olen aivan varma, että eläinlääkärit rahastavat. Hehän ovat ammatinharjoittajia, joilla on auktoriteettia ja asiantuntemusta, mutta myös bisnesvainua. Eivät eläinlääkärit ole mitään hyväntekijöitä, ja miksi pitäisikään olla? Tuoreen koiraihmisen on helppo kääntyä ehdottoman asiantuntijan puoleen, helppo laittaa luottamuksensa korkeasti koulutettuun ammattilaiseen. Samaan aikaan on hienoa saada kasvattajien kokemuksen mukanaan tuomaa viisautta, teoria ja käytäntö yhdistyvät. Samalla saa itse varmuuden siitä, että on tehnyt kaiken mahdollisen koiransa eteen, rahastusta tai ei.

Voitokas retki Riihimäelle

Riihimäen pentunäyttely on hieno menestys Tarolle. Tällä kertaa pärjäsimme myös ryhmässä. Ensinnäkin Taro oli rodun paras (ROP-pentu) ja FCI 5 ryhmän kolmanneksi paras (RYP3). Nuori herra käyttäytyi kuin enkeli molemmissa kehissä, olimme todella iloisesti yllättyneitä. Pokaaleita pokattiin muutama ja ruusukkeitakin tuli kahmittua. Saimme myös kunniapalkinnon, eli taisi niitä ruusukkeitakin olla kolmin kappalein.

Tuomari Arvi Ellmen sanoi arvostelussaan seuraavaa:

Neliömäinen kevyesti liikkuva uros. Hyvä pää, tummat silmät. Pienet pyöreäkärkiset korvat. Hyvä selkä. Tiiviskaarinen häntä. Vahvaluustoiset, hyvin kulmautuneet raajat. Esiintyy ja esitetään hyvin.

Myös avomieheni sai siis kehuja, molemmat pojat olivat kehässä kyllä todella hyvässä vedossa. Ryhmäkehässä Taron edessä oli melkein taukoamatta haukkuva suomenpystykorva, ja vähän jo jännitti miten Taron hermot kestää kun toinen haukkuu koko ajan päin naamaa. Poropullien voimalla jyrättiin ja avokkikin osasi mainiosti ennakoida ja kääntää Taron huomion itseensä.


Viime kerrasta viisastuttiin, ja nyt otimme mukaan Tarolle häkin, jossa levätä kehien välissä. Yllättävän tyynesti poju tyytyi häkissä makoilemaan, vaikka välillä pitikin vähän maukua ja urahdella huomiota saadakseen.



Parasta näyttelyssä oli jälleen nähdä muita shibaihmisiä, vaihtaa ajatuksia ja kuulumisia. Vähitellen sitä itsekin oppii rentoutumaan, niin saa vähän jutun juurtakin kaiveltua kehän laidalla. Seuraava näyttelymme tuleekin olemaan ihan erilainen kokemus, kun siirrymme pentunäyttelyistä junioriluokkaan.

Vaarallista vapautta metsälenkillä

Syyskuinen sunnuntai alkoi mukavalla samoilulla Kivinokan metsissä. Päätettiin tehdä uusi aluevalloitus, kun tuo läheinen keskuspuisto alkaa olla jo liiankin tuttu. Taro kuitenkin tarvitsee aika ajoin mahdollisuuden päästää höyryjä oikein kunnolla. Meillä on tavoitteena, että yritettäisiin aina viikonloppuisin tehdä jotain ekstraa pojun kanssa.

Kivinokassa oli oikein miellyttävä kuljeskella, vaikka joka puolella levittäytyvät pikkumökit tuhosivat tehokkaasti illuusion korven keskellä olemisesta. Koimme hienon yllätyksen, kun paikallisen kahvilan kulmalla asusteli kaksi lammasta. Taro kiihtyi suunnattomasti eikä oikein tiennyt miten päin olisi. Välillä piti juosta karkuun ja välillä taas päästä lähemmäs. Kahvilan omistajakin tuli ihmeissään katsomaan mikä se siellä kulmalla puhisee. Taro nimittäin pöhisi ja tuhahteli kuin viimeistä päivää yrittäessään kerätä rohkeutta lähestyä villaisia elikoita. Nyt ovat ainakin lampaat ja hevoset tulleet tutuiksi.

Samoilimme melko syvälle metsään ja siellä sitten poika sai juosta vapaanakin. Omatunto siitä kyllä kolkuttelee, sillä ei alueella saisi koiria pitää vapaana. Muutenkin tähän aikaan taitaa metsästyslaki kieltää koirien vapaanapidon. Perustelen vapaanapidon sillä, että Taro on erittäin hyvin hanskassa luoksetulon suhteen. Muutenkin se metsässä pysyy hyvin lähellä meitä ja jää odottamaan aina jos me jäämme jälkeen.

Ja se nautinnon ja ilon määrä, mikä Tarosta huokuu kun se saa villiintyä metsässä, en pysty sitä Tarolta kieltämään.

Juuri tällaiset aamupäivät vahvistavat sitä ajatusta, että koiran kanssa on ihana elää. Kun vain katselee sitä maanläheistä onnea, hymyilyttää itseäänkin. Taro tuntuu imevän itseensä sitä metsää, se tunkee nenän jokaiseen mättääseen ja juoksee innokkaasti ympäriinsä laajoissa kaarissa. Välillä se tulee hirveällä vauhdilla luokse ja katsoo silmiin jotenkin äärettömän iloisen näköisenä. Silloin unohdan huono omatunnon vapaana pitämisestä, jotenkin tuntuu että koira ansaitsee tuollaisia hetkiä.

Nämä vapaanapito-ongelmat koskettavat varmasti monia kaupunkilaisia, tosin en usko että hirveän moni niitä miettii. Onhan se vähän hullua, että tarjotessaan koiralleen mahdollisuuden nauttia elämästä, tulee rikkoneeksi ties mitä lakeja ja moraalisääntöjä. Itse pidän koiran vapaanapidon avainasioina sitä, että koiran luoksetulo on suhteellisen hanskassa ja sitä, että koira ei harhaile omistajan näköpiirin ulkopuolelle. Tärkeää on myös pitää itse silmänsä koko ajan auki. Nytkin Kivinokassa huomasin toisen ihmisen koiransa kanssa, ja ehdimme väistää heidät ennen kuin Tarokaan ehti tajutakaan toisen koiran läsnäoloa.

Valppaana pitää itse olla ja luoksetuloa treenata jatkuvasti. Metsälenkeistä en ole kyllä valmis luopumaan ja niitä harrastetaan niin pitkään, kun tuo nuori herra pysyy hallinnassa ja läheisyydessämme.

(Kuva Wikipediasta)

Suosikit

Edellisen jutun kommenttien perusteella shiboilla tuntuu olevan yhteisiä piirteitä ainakin noiden inhokkien suhteen. Tosin mikäpä koira ei karttaisi tupakansavua, varmaan herkälle hajuaistille se on kauhistus. Tällä kertaa listaankin sitten suosikit, saa nähdä löytyykö Tarolle sielunveljiä ja -sisaria muiden shibojen joukosta.

Taron suosikit Top 5


1. Muut koirat. Se on rakkautta, euforiaa, puhdasta onnea, kun pääsee juoksemaan ja leikkimään muiden koirien kanssa. Taron rakkautta muita koiria kohtaan ei vaan voi korostaa tarpeeksi. Se tykkää ihan kaikista ja tulee ihan kaikkien kanssa toimeen. Taro myös opettaa leikkikavereilleen omaa vaanimisleikkiään, joka on parhaimmillaan suunnattoman huvittavaa katsottavaa.

2. Tavaroiden varastelu. Ei se tavaran haltuunottaminen itsessään, vaan se hauskuus kun tavaran oikea omistaja lähtee ajamaan takaa saadakseen omaisuutensa takaisin vahingoittumattomana. Pieniä hampaanjälkiä on kaikissa esineissä sukista kännyköihin. Ja ei niitä tavaroita ole järkeä kaluta, jos kukaan ei katso. Säikähtänyt huudahdus on paras reaktio, silloin herra jolkottelee korvat pystyssä ja pää korkealla mahdollisimman läheltä kuin esitelläkseen saaliinsa vielä tarkemmin järkyttyneelle katselijalle.

3. Kostea sammal ja pitkä ruohikko. Kosteaan sammaleeseen on pakko tunkea kuono syvälle, urista ja pöhistä ja nuuskuttaa huolellisesti. Pitkään ruohikkoon pitää syöksyä vauhdilla ja pomppia ympäriinsä kuin kaniini. Parasta on, jos pallo lentää pitkään ruohikkoon, sieltä sitä on kiva kaivella kippuran heilutuksen säestyksellä.

4. Tuulessa lentävät lehdet. Perään, otetaan se kiinni!

5. Lollottaminen. Kutsumme lollottamiseksi Taron suunnatonta halua aina silloin tällöin pyöritellä kieltä laiskasti lattialla, matolla, lipaston kulmassa, oikeastaan missä vaan. Kuono on raollaan, nenu kiinni lollotuksen kohteessa, ja kieli valuu suusta ulos laiskasti pyörien. Lollotus kestää useita minuutteja ja jäljelle jää märkä läntti. Usein lollotukseen liittyy nuuskuttelua etäinen katse silmissä. Rauhallisten hetkien omaa kivaa.

Inhokit

Sain inspiraation kasata kaksi listaa: mistä Taro tykkää ja mistä ei. Idea lähti liikkeelle siitä, että on tullut tajuttua miten jokaisella koiralla tuntuu olevan omat juttunsa, samoin kuin meillä ihmisillä. Toinen tykkää äidistä ja toinen tyttärestä, kuten sanotaan.

Aloitetaan inhokkilistalla.

Taron inhotuimmat Top 5



1. Tupakka. Tupakan savu ja haju on kauheinta kauheutta eikä ketään tupakoitsijaa voi kerta kaikkiaan lähestyä, jos savuava kääryle on kädessä tai huulen pielessä. Jos lähelle tulee juuri tupakoinut ryökäle, pitää puhista ja aivastella äänekkäästi.

2. Pesu ja föönaus. Onko arvokkaan eläimen pakko alistua moiseen barbarismiin?

3. Imuri. Hirveä, mölisevä vehje, joka tunkeutuu kaikkialle ja huutaa mennessään. Imuroinnin ajaksi on parasta vetäytyä syrjään ja näyttää äärimmäisen masentuneelta, mutta kuitenkin tarkkailla tilannetta, ettei vaan mitään tärkeää jää huomaamatta.

4. Korva- ja silmätipat. Entä sitten vaikka ne tekevätkin hyvää, minuun et ylimääräisiä tököttejä tunge.

5. Toisten koirien kakkakasat. Niiden yli pitää mennä komealla loikalla tai vähintäänkin nyrpistellä nenää.

Hampaatonta menoa

Pitkästä aikaa palailen taas blogin pariin, ja tällä kertaa ilman yhtään ainutta kuvaa Taro-veijarista. Syytän tästä blogin laiminlyönnistä työkiireitä ja kameran akkua, joka on mystisesti vaan koko ajan lopussa. Miksei kukaan lataa sitä?

Asiaan. Eliminaatiodieetillä ollaan oltu viikko, ja hyvin on mennyt ainakin tähän asti. Olen todella tyytyväinen, että valittiin kotiruoka eikä kokeiltu sitä toista vaihtoehtoa, eli allergisoimatonta kuivamuonaa. Taro ei suostuisi mitenkään syömään kuivamuonaa kahta kuukautta eikä sitä saisi motivoitua koulutuksessa nappuloilla. Nyt voi sentään hieman varioida, ja lenkeillä käydäänkin nykyään poronlihat taskussa. Ajattelin pian testata miten onnistuisi minikokoiset poronlihapullat. Niillä olisi helppo pitää vähän tehokkaampiakin treenihetkiä.

Poronluita on mennyt iso kasa, Taro tykkää kaivaa luuytimet päistä ja hylkää sitten luun kokonaan. Tosin sitä on kiva heitellä laminaattia vasten silloin, kun emäntä ja isäntä yrittää katsoa telkkaria rauhassa. Lähtee muuten kova ääni, kun poronluu kalahtaa lattiaan pienen shiban paiskaamana. Ruokahalu pojalla on muutenkin kunnossa. Ruokaa menee hyvät määrät ja joskus lohiöljy tuo mukavaa vaihtelua. Saa nähdä miten pitkään menee, että Taro kyllästyy peruna-poro -mössöön...

Niin ja lekurin mukaan kaikki tulehdukset on päihitetty, eli nyt vaan odotellaan ja toivotaan, ettei oireet tule takaisin. Sen sijaan saimme kuulla toisen hieman yllättävän uutisen, eli Tarolla oli vielä yksi maitohammas, ja hyvin näkyvällä paikalla! Tuossa pari päivää sitten se hammas otti ja lähti, nyt on pojulla iso reikä suussa. Lääkäri totesi, että taitaa olla puuttuva hammas eikä tuon maitohampaan tilalle tosiaan näytä mitään tulevan. Sääli sinänsä, olisi ollut kiva ehkä joskus tulevaisuudessa käyttää Taroa jalostukseenkin, mikäli poika on terve. Nyt taitaa ne suunnitelmat jäädä samoin kuin haaveet loistokkaasta näyttelyurasta.

Niinhän se on, että kaikkea ei voi etukäteen päättää, luonto pääsee aina silloin tällöin yllättämään.

Kesähelteisiä muistoja syksyisessä vesisateessa

Taro on kuin kissa: vesi on ällöttävää. Ainoa ero kissaan on se, että Taro tykkää likaisesta, mutaisesta ja matalasta vesilammikosta, johon voi tunkea kuonon ja puhaltaa ilmakuplia kunnes koko pää on mudan peitossa. Se rakastaa tätä niin paljon, että en ikinä raaski kieltää siltä moista iloa. Nyt syksyn tullessa poika saakin useamman pesun viikossa...

Mutta ihanilla kesähelteillä yritimme saada shibaa luopumaan vesikammostaan. Lasten uima-allas ja herkkupala olivat päivän teema. Taro oli erittäin epäileväinen koko hommaa kohtaan.


Mitäs ihmettä täällä on? Yäks, puhdasta vettä!


Vähän uskaltaa vettä läiskytellä, mutta onhan se suorastaan vastenmielisen kirkasta ja raikasta.



Mutta hyi, ehkä sen makupalan saisi altaan keskeltä, jos haukkuu/maukuu kovaäänisen kimeästi.


Ei toimi, pitää kokeilla jos tassulla melomalla makupala vaan hyppäisi suuhun.


Uskallanko sittenkin?!


Lopputuloshan oli se, että koira oli puoliksi märkä, mutta ei missään nimessä suostunut menemään veteen kokonaan. Onneksi nyt noita mutalammikoita riittää.

Taron valtakunta

"Ai miten niin tämä kämppä on mun valtakunta?"