Myyriä mä metsästän

Suuri metsästäjämme paljastui vähemmän lupaavaksi metsästyskaveriksi suurriistan suhteen. Mieheni kaatama villisika aiheutti lähinnä pelkoa ja epävarmuutta eikä jäljenkään seuraaminen metsään innostanut. Kuka nyt haluaisikaan seurata pelottavaa karvakasaa hämyiseen metsään?

Tässä tietenkin näkyy se, että Taroa ei olla ihan pikku pennusta asti totutettu villisian hajuun eikä sille ole oikeastaan opetettu miten moisiin petoihin suhtautua.

Pienen oranssimme taipumukset taitavat olla siellä pienriistan puolella. Lintumetsälle ehkä? Saa nähdä, voi olla että poju saa harrastaa metsästystä ihan omaksi ilokseen, omalla kissamaisella tyylillään.

Viron reissulla Taro pääsi pellolle myyriä katsastamaan. Poika osaa olla skarppina, kun on kyse pienistä vipeltäjistä.


Katse tarkkana ja selkä kaarella. Tästä asennosta on hyvä ponnahtaa liikkeelle.


Ja sitten pää taas mättääseen.


Näitä pikkuisia Taro metsästäisi aina ja kaikkialla, mutta silti alan vakuuttua, että tuolla kaverilla ei ole mikään erityisen vahva riistavietti. Sen kun saa käskettyä kaninkin ajosta takaisin eikä sillä ole tapana lähteä seuraamaan jälkeä itsekseen. Tänään lenkillä ohitimme valtavan parven sorsia. Taro kiinnostui ja tuijotteli, mutta lähti kyllä liikkeellekin käskystä eikä kinunnut lintujen perään. Joko se on hyvin tottelevainen (niin varmaan...) tai sitten vietti ei ole kovin vahva.

Olenkin tässä pohtinut saalis- ja riistavietin eroa. Saalisvietti on ymmärtääkseni pakenevan saaliin perään lähtemisen kynnys ja intensiteetti. Mielestäni tämäkään ei ole Tarolla aivan mahdoton vaikka jossain tilanteissa se ilmenee hyvin vahvana.

Riistavietti on ilmeisesti sitten hajun perään lähtemistä ja saaliin ajamista vaikka sitä ei näkisikään. Näin olen asian tulkinnut. Tätä ei Tarolla aivan hirveästi ole, vaikka myyrät kyllä saavat kyytiä ihan hajun ja kuulon perusteella.

Shiba vaatii pitkää pinnaa

Pitäähän koiralla olla pari valikoitua temppua, jolla saa omistajan verenpaineen nousemaan.

Taron Top 5 vinkkiä omistajan ajamiseksi hulluuden partaalle.

1. Kadota korvat. Esitä kuin et kuulisikaan omistajan kutsua. Vaikutuksen saa varmistettua kääntymällä vilkaisemaan huhuilevaa omistajaa, ja sitten pakenemalla toiseen suuntaan ilkamoiden.

2. Tuijota. Istu omistajan eteen ja suuntaa häneen anova, avuton katse. Ilmaise tylsistymistäsi ja huomiontarvettasi huokailuilla. Jatka, kunnes omistaja luovuttaa.

3. Mourua julkisilla paikoilla. Mitä enemmän porukkaa, sen parempi. Nosta kuono kohti taivasta ja anna palaa. Säälittävä maukuna on tehokkainta. Pian muut ihmiset katsovat omistajaa paheksuen: mitä ihmettä tuo hirviö tekee tuolle söpölle ketunpojalle! Saat pisteet kotiin ja omistajasi häpeä on taattu.

4. Vedä hihnassa yllättäen suuntaan X. Tämä toimii erityisesti, jos syöksähdät taaksepäin tulosuuntaa kohti. Oman pikantin lisän saat tähän temppuun tekemällä sen esimerkiksi jäisessä mäessä.

5. Herätä talo yöllisellä vahtihaukulla. Mikään ei saa omistajan verenpainetta nousemaan yhtä tehokkaasti, kuin oikein ajoitettu aamuöinen yllätyshaukku. Jatka, kunnes omistaja nousee torumaan. Hiljene kiltisti ja odota, että omistaja palaa sänkyyn. Kruunaa ruljanssi vielä parilla lyhyellä ilmoitushaukulla heti, kun omistaja on vaipumassa takaisin uneen.

Liikkuva koira ei sammaloidu

Olen monesti miettinyt, että saakohan Taro kanssamme riittävästi liikuntaa ja aktiviteetteja. Tuntuu, että jotkut ihmiset pystyvät omistamaan kaiken vapaa-aikansa koiralle tai koirille. Minä en siihen pysty. En ole niin sanottu koirahullu. Minulla ei ole haaveissa ruveta superharrastajaksi, jonka intohimona on koirat. Tarosta on tullut yksi osa elämääni. Toki tärkeä sellainen, mutta ei ainoa elämäni keskeinen asia.

Koirat.comin keskustelupalstalla joku aloitti aiheen koiran liikkunnanmäärästä. Odotin himoharrastajien rynnistävän paikalle ja hiljentävän tavallisten ihmisten kokemukset. Kuka kehtaa enää kertoa, että lenkittää koiraansa hihnassa noin 1,5 tuntia päivässä, kun joku on käynyt kuvailemassa ihailtavan aktiivista elämää treeneineen ja 4 tunnin metsälenkkeineen.

Keskustelusta tuli kuitenkin hyvin avartava. Suurin osa harrastajista on ihan tavallisia ihmisiä, jotka vievät koiraansa lenkille noin 2 tuntia päivässä, jos sitäkään.

Moni keskustelija rohkeasti myönsi sen, että ei se koira päivittäin pääse vapaana kirmailemaan. Aamulla ja illalla monet vievät koiransa vain lyhyille pissityksille, ja päivässä on se yksi pidempi lenkki. Osa myös tunnusti, että jos on ollut rankka päivä töissä, jää koiran pidempi lenkki puoleen tuntiin.

Ihailen himoharrastajia, joiden elämän ykkösjuttu on koirat ja niiden kanssa tekeminen. En ole itse sellainen eikä minusta sellaista tulekaan. Taro ei vienyt elämääni uuden intohimoisen harrastuksen suuntaan.

Intohimo minulla kyllä on: antaa shiballeni paras mahdollinen elämänlaatu. Käymme lenkeillä keskimäärin 2-3 tuntia päivässä. Ja leikkiminen on taas Taron intohimo, sitä teemme päivittäin. Luulisin, että siinä on ihan hyvä peruspohja riittävälle liikunnalle.

Uskoisin, että aika moni koiranomistaja kärvistelee huonon omatunnon kourissa: annanko minkä tarpeeksi koiralleni? Minä päätin ottaa projektikseni päästä eroon moisista omantunnon pistoksista. Koira on paras mittari. Jos se vaikuttaa iloiselta, energiseltä ja tasapainoiselta, niin ei voi olla menossa pahasti pieleen.

Ihaninta Tarossa on se, kun se pihalle päästyään juoksee villin ringin ja palaa omistajan eteen tehdäkseen innokkaan leikkiinkutsun. Sitten vähän ajetaan takaa, painitaan tai heitetään palloa. Näistä pienistä vihjeistä huomaan, että Taro tykkää kanssamme puuhata ja pitää meitä ihan mukavina seuralaisina. Mikäs sen parempaa.

Naks, naks naksutin

Aloitimme pari viikkoa sitten koirakoulun, jonka aikana on tarkoitus oppia kouluttamaan koiraa naksuttimella. Naksutinkoulutus on aivan oma taiteenlajinsa, siitä kiinnostuneet voivat lukea lisätietoa täältä. Naksutin on välineenä kätevä: pieni, käteen ja taskuun mahtuva laatikko, joka painettaessa päästää hyvin selkeän ja kuuluvan naksahduksen. Valitsin tuohon kuvaan esimerkin naksuttimista, jollaisen mekin nyt hankimme. Kuva on otettu brittiläisestä verkkokaupasta, josta muuten löytyy uskomaton määrä naksutteluun (ja muuhunkin) liittyviä tuotteita.

Lyhykäisyydessään naksuttelun idea on tämä: ilmoittaa koiralle naksuäänellä se tarkka hetki, jolloin koira toimii oikein. Oikeasta toiminnasta otetaan ikään kuin valokuva painamalla naksua juuri oikealla hetkellä. Taitavimmat kouluttajat osaavat ennakoida, jolloin naksu tulee juuri oikeaan aikaan ja koulutus sujuu nopeasti.

Ihan aluksi naksuva ääni liitetään miellyttävään asiaan: yleensä namiin. Tätä olemme nyt Taron kanssa tehneet. Eli naksautus, jonka jälkeen annetaan nami. Tätä toistetaan erilaisissa ympäristöissä, kunnes koira yhdistää kuulemansa äänen herkkuihin.

Toinen kotitehtävä koirakoulusta oli se, että aletaan naksauttaa kun koira ottaa katsekontaktin. Kontaktin ottaminen on Tarolla jo hallussa, joten menimme tähän vaiheeseen melko nopeasti. Heti kun koira katsoo kasvojani, naksautan ja palkkaan. Tein sitä jo pari kertaa lenkilläkin ihan vain testimielessä. Taro keksi idean heti ja haki aktiivisesti kontaktia vähän väliä.

Olin aluksi hieman skeptinen naksuttelun suhteen, mutta nyt alan innostua. On hienoa pystyä merkitsemään ja ilmaisemaan koiralle se tarkka hetki, jolloin koira toimii oikein. Valokuvavertaus avasi mieleni uusille mahdollisuuksille: naksutin on kuin kamera ja naksautettaessa se ottaa kuvan oikeasta toiminnasta. Tämä kuva vahvistuu koiran mielessä toistojen myötä ja yleensä tallentuu sinne.

Odotan innolla jatkoa! Nyt on ikävä kyllä jäänyt pari koulukertaa väliin, kun pojat olivat Virossa metsästämässä ja itse olen ollut flunssassa. Kotitehtäviä ollaan kuitenkin tehty ahkerasti.

Kaikkein kivointa on, että Taro näyttää naksuttekusta pitävän! Siitä näkee, miten se aktivoituu toimimaan ja miettii miten saisi naksuäänen aikaiseksi. Kun naksu lopulta kuuluu, se melkein hypähtää innostuksesta. Tuolla koiralla on kyllä suunnaton halu oppia.

Poikain leikit

Käytiin tuossa jokunen viikko sitten pitkästä aikaa leikkitreffeillä Taron veljen ja isän luona. Taro ja iskä eivät ole tulleet enää aikoihin toimeen, mutta veljen kanssa meno oli railakasta. Molemmat pojat tuntuivat nauttivan täysin siemauksin vauhdista ja painileikeistä.



Välillä nähtiin hurjiakin ilmeitä, vaikka sulassa sovussa leikki eteni koko ajan.




Saatiin tallennettua aivan hulvaton ilme poikien leikeistä, Taron sietäisi päästä shibojen kauneusgalleriaan:

Metsän kutsu

Vaikka saimme joululahjaksi hienon digijärjestelmäkameran, oli silti vaikeaa pysyä vauhdikkaan nuoren shiban matkassa. Tässä kuitenkin muutamia tunnelmia metsäreissulta.

Vauhtia riitti, meno oli suorastaan päätöntä! Korvatkin olivat osittain kadoksissa, poika vaan nautti metsän tuoksuista ja vapaudesta.


Pieni oranssi, suuri metsä.


Yhtäkkiä risukossa alkoi suhista. Maasto oli täynnä myyriä! Ne eivät tajunneet ihmistä pelätä, vaan juoksivat melkein kenkien päältä. Tarolla alkoi saman tien hurja metsästys.

Ensin nuuskitaan.


Sitten vaanitaan.


Varsinainen hyökkäys oli nopea kuin salama, ja saalis oli turvallisesti hampaissa.



Taron tähänastinen tapposaldo:
- 2 myyrää
- 2 hiirtä (surullinen kuolinvinkaisu tuntuu pahalta!)
- 1 kastemato (emäntä yllytti).