Piikkiä peppuun ja ruokaa nassuun

Tänään käytiin ottamassa Tarolle vuosihuolto, eli rokotteet. Herraa rupesi jostain kumman syystä pelottamaan lekurin pöydällä, ja pieni pää olikin koko ajan piilossa minun kainalossa. Lopuksi Taro kajautti ilmoille närkästyneen shibakiljunnan, joka sai aseman kaikumaan ja lääkärin hämilleen. Lääkäri oli vieras, mikä oli harmi, sillä olisin halunnut kysyä allergia-asioista.

Tarohan oli eliminaatiodieetillä tuossa viime vuoden alkusyksystä. En ole muistaakseni palannut asiaan eliminaatiodieetin lopettamisen jälkeen. Palasimme melkein normaaliin ruokavalioon, paitsi että olemme jättäneet ruoasta pois vehnän ja maissin.

Taro syö Orijen-nappulaa, joka on sopinut erittäin hyvin. Ruoka on laadukasta: hyvät raaka-aineet, vähän hiilareita, paljon eläinperäistä proteiinia. Vaikka kaikkea hömppää ei pidä noista ruokamerkeistä uskoakaan, niin laatumittareista tärkein on ehdottomasti kohdallaan: nappula maistuu Tarolle äärimmäisen hyvin. Lisäksi ruoan sulavuus on hyvä.

Orijenin lisäksi ruokalistalla on rustoluut (naudan, poron), mahapullat, erilaiset lihat (ja sisälmykset), kananmuna ja NEU. Luita Taro saa useita kertoja viikossa, muita aineksia vaihtelevasti. Luut ovat lihaisia ja niissä on monesti mukana aimo annos rasvaakin.

Allergiaoireet ovat pysyneet poissa tällä ruokavaliolla. Silmät rähmivät ja vuotavat silloin tällöin, mutta lääkärin mukaan se on normaalia jos tilanne ei ole jatkuva. Yhteen nappulaan Taron silmät reagoivat vahvasti: ne vuosivat keltaista töhnää usean päivän ajan. Nappulassa oli ymmärtääkseni runsaasti vehnää, mikä voi olla oireilun syy. Toisin sanoen Taro saattaa olla vehnälle yliherkkä, allergiasta en sitten olekaan varma.

Ajattelin, että voisin testata noiden viljojen sopivuutta lisäämällä aina vähän yhtä viljalajiketta ruokavalioon. NEUssa on riisiä ja ohraa, mutta siitä en ole huomannut mitään oireita. Toisaalta Taro tuntuu pärjäävän tällä ruokavaliolla enemmän kuin hyvin, ja se taitaa olla tärkein mittari koiran ruokaa valitessa.

Ensi kerralla kuvia meidän metsälenkiltä! Taro oli hurja metsästäjä...

Vuosi shiban kanssa on opettanut nöyryyttä

Eikös se aina kuulu alkavan vuoden teemoihin, että käydään hieman läpi vanhaa. Älkää pelätkö, en aio muistella, haikailla ja maalailla taivaanrantoja. Vähän ajattelin vain koota yhteen ajatuksia siitä, minkälaista on ollut ensimmäinen vuosi koiran-, tai paremminkin shiban omistajana (tai omistettuna, miten sen nyt ottaa). Aluksi kuitenkin vähän tulevaisuuden suunnitelmia.

Uusi vuosi alkoi ikävästi paukkuarkuuden kanssa, mutta sitä aletaan nyt työstämään. Pian alkaa tottiskurssi, eli poju pääsee purkamaan toiminnanhaluaan johonkin toivon mukaan hedelmälliseen. Keväällä aiomme kierrellä vähän mätsäreissä ja kesällä sitten ehkä näyttelyihin, jos siltä tuntuu.

Joku kysyi minulta, että onko tämä shiban kanssa eläminen nyt sellaista mitä olin toivonut ja kuvitellut. Ei ole. Se on täysin erilaista; tavallaan enemmän, tavallaan vähemmän.

Vuosi sitten tähän aikaan kuvittelin tietäväni koirista jotain ja käsittäväni minkälainen shiba on. Paukuttelin henkseleitäni ja suunnittelin miten täydellinen koiranomistaja minusta tulee, ja miten hyvin koulutan koirani.

Taro on tehnyt minut nöyräksi: tajuan, etten tiedä juuri mitään.


Ensinnäkin, Taro on aivan omanlaisensa persoona. Ei koiria voikaan niputtaa jonkun koulutusteorian alle ja kuvitella saavansa tuloksia. Yhtäkkiä käsissäni on älykäs, luonteeltaan hieman terävä ja aktiivinen nuori shiba, joka ei juuri ihmisestä välitä. Laumaviettiä ei ole nimeksikään, poika kulkee omia polkujaan. Ja juuri näistä syistä ihailen Taroa. Se on kuin kissa: lahjomaton, itsenäinen ja utelias.

Toiseksi, en tiennyt että koiralla voi olla niin paljon huumorintajua ja ihmisenlukutaitoa. Omat taidot tuntuvat niin vähäisiltä, kun joutuu pinnistelemään lukeakseen koiraansa oikein, ja samaan aikaan koira lukee sinua kuin avointa kirjaa. Ja se tekee jekkuja, osaa vetää juuri oikeista naruista. Ja olla niin älyttömän söpö.

Taro pitää vain tietyistä ihmisistä, muut saavat herran puolesta pysyä etäällä. Omiin ihmisiinsä Taro on sitoutunut, mutta ei ole todellakaan halinalle. Siksi ne pienet hellyyden hetket tuntuvat yhä tärkeämmiltä ja erityislaatuisimmilta. Tiesin shibojen olevan monesti pidättäytyväisiä, joten tämä piirre ei tullut yllätyksenä.

Yllätyksenä tuli Taron reaktioherkkyys: se reagoi kaikkeen, ja yleensä voimakkaasti. Sillä on aimo annos vahtiviettiä ja ääntäkin löytyy. Olin odottanut hiljaista, tyynen pohdiskelevaa koiraa ja sain käsiini vastakohdan. Toki Taro on nuori ja kehittyy, odotankin innolla minkälainen aikuinen tästä tyypistä tulee.

Oli upeaa havaita, miten nopeasti Taro oppii. Se vaatii asian kuin asian opettelussa 1-2 toistoa, ja tietää jo miten pitää toimia. Opetin sille äskettäin tassunantamista, turha temppu mutta hauska ajanviete. Tosin ei siinä aikaa kulunut: otin Taron tassusta kerran kiinni, sanoin käskysanan, toistin tämän vielä kerran ja kolmannella kerralla Taro ojensi jalan itse, kun minä sanoin käskysanan. Tämä on esimerkkinä siitä, miten nopeasti asiat jäävät Taron mieleen, sekä hyvässä että pahassa.

Kissamaisuutta lisää Taron nautiskelijan luonne: lampaantalja oman kodin lämpimässä nurkassa on ihanuutta, samoin pitkälle venyvät aamu-unet ja tietenkin herkkujen napsiminen.


Ongelmia on ollut, mutta ei ole tullut vielä sellaista vastaan, mitä ei olisi pystytty ratkaisemaan. On itse asiassa aika hieno fiilis, kun on voittanut vastoinkäymisiä ja päässyt koiran kanssa eteenpäin.

On ollut allergiaepäilyt, eliminaatiodieetit, julkisissa kulkuvälineissä matkustamisen ongelmat, hihnassa vetäminen, vaikeudet hoitotoimenpiteissä ja toisten koirien ohittamisessa ja niin edelleen. Kaikki tavallisia mutkia koiranomistajan matkassa.

Sitten on ollut niitä ihania juttuja. Taron suorittama huolellinen ja lempeä kasvojen ja käsien aamutarkastus- ja puhdistus. Iloinen kippurahäntä, joka viuhtoo puolelta toiselle kun tulen kotiin. Pienet täydellisen yhteisymmärryksen hetket. Taron käpertyminen syliin luun kanssa. Yhteiset leikkihetket. Kävelyt metsässä. Oivaltamisen ja oppimisen ilon näkeminen Taron ilmeestä.

Onko ollut sen arvoista? Kyllä vain.

Rakkaalla shiballa on monta nimeä

Taron lempinimet Top 5.

1. Targovsky, josta myös lyhennelmä Govsky. Monesti muodossa Taro Targovsky. Nimetty elokuvaohjaaja Andrei Tarkovskyn mukaan.

2. Tabasco. Tulinen, pieni ja oranssi.

3. Herra Huu.

4. Erinäiset hellittelynimet: Papu, Kettu, Kitsune.

5. Attila the Hund. Riehuu ja tuhoaa hullunkiilto silmissä. Tuttu pentuajoilta.

Pelkotiloja uuden vuoden kunniaksi

Tietenkin huono onni potkii päähän. Tarolla oli kauhea uusi vuosi. Sen paukkukammo on aikamoinen, sillä vieläkään ei voi mennä ulos ilman pelkotiloja. Kiinni paukahtavat autonovet, roskiksen kannet ynnä muut sellaiset aiheuttavat pienimuotoisen paniikin. Koko vuodenvaihde meni vessassa tai makuuhuoneessa värjötellen. Ulkona ei voinut käydä, eikä voi vieläkään.

Outoa tässä on se, että kesällä Taro ei pelännyt ilotulitteita ollenkaan. Se ensin kuunteli ihmeissään, mutta tilanne meni ohi kun syötin sille namia ja keskityttiin leikkimään. Tätä saatiin kesällä treenata kolme kertaa eikä missään vaiheessa Taro osoittanut edes lievää hermostumista.

Taitaa olla tämän paukkuarkuuden syynä liian nopeasti tehty aseen paukkeeseen totuttelu. Totuttelu aloitettiin jo lähtökohtaisesti liian läheltä, ja Taro vietiin lähemmäs ääntä liian nopeasti. Silloin se ei kuulemma mennyt paniikkiin, mutta pyrki kyllä pois paikalta.

Se on ilmeisesti ollut Tarolle kuitenkin kovempi paikka, kuin miltä on ulospäin näyttänyt. Ei se nytkään vaikuttanut hysteeriseltä mitenkään, mutta se oli apaattinen, läähätti eikä suostunut syömään. Tänään aamulla ulkona se rupesi tärisemään, kun kuuli auton ajavan viemärinkannen yli.

On aika avuton olo, kun yhtäkkiä koira tuntuu pelkäävän ulkona kaikkia ääniä. Sisällä ei ole enää ongelmaa, vaikka televisiosta tai muualta tulisi mitä pauketta. Mutta ulkona pienikin kolahdus saa pojan täysin pois tolaltaan. Kaikkein eniten ottaa päähän se, että kesällä ei ollut mitään ongelmaa ja päästiin totuttamaan paukkeeseen positiivisella tavalla. Ja puoli vuotta myöhemmin on käsissä aivan hermoheikolta vaikuttava otus... Toivottavasti pelon saa totutettua pois, muuten en tiedä mitä tuon kanssa pitäisi tehdä.