torstai 15. tammikuuta 2009

Vuosi shiban kanssa on opettanut nöyryyttä

Eikös se aina kuulu alkavan vuoden teemoihin, että käydään hieman läpi vanhaa. Älkää pelätkö, en aio muistella, haikailla ja maalailla taivaanrantoja. Vähän ajattelin vain koota yhteen ajatuksia siitä, minkälaista on ollut ensimmäinen vuosi koiran-, tai paremminkin shiban omistajana (tai omistettuna, miten sen nyt ottaa). Aluksi kuitenkin vähän tulevaisuuden suunnitelmia.

Uusi vuosi alkoi ikävästi paukkuarkuuden kanssa, mutta sitä aletaan nyt työstämään. Pian alkaa tottiskurssi, eli poju pääsee purkamaan toiminnanhaluaan johonkin toivon mukaan hedelmälliseen. Keväällä aiomme kierrellä vähän mätsäreissä ja kesällä sitten ehkä näyttelyihin, jos siltä tuntuu.

Joku kysyi minulta, että onko tämä shiban kanssa eläminen nyt sellaista mitä olin toivonut ja kuvitellut. Ei ole. Se on täysin erilaista; tavallaan enemmän, tavallaan vähemmän.

Vuosi sitten tähän aikaan kuvittelin tietäväni koirista jotain ja käsittäväni minkälainen shiba on. Paukuttelin henkseleitäni ja suunnittelin miten täydellinen koiranomistaja minusta tulee, ja miten hyvin koulutan koirani.

Taro on tehnyt minut nöyräksi: tajuan, etten tiedä juuri mitään.


Ensinnäkin, Taro on aivan omanlaisensa persoona. Ei koiria voikaan niputtaa jonkun koulutusteorian alle ja kuvitella saavansa tuloksia. Yhtäkkiä käsissäni on älykäs, luonteeltaan hieman terävä ja aktiivinen nuori shiba, joka ei juuri ihmisestä välitä. Laumaviettiä ei ole nimeksikään, poika kulkee omia polkujaan. Ja juuri näistä syistä ihailen Taroa. Se on kuin kissa: lahjomaton, itsenäinen ja utelias.

Toiseksi, en tiennyt että koiralla voi olla niin paljon huumorintajua ja ihmisenlukutaitoa. Omat taidot tuntuvat niin vähäisiltä, kun joutuu pinnistelemään lukeakseen koiraansa oikein, ja samaan aikaan koira lukee sinua kuin avointa kirjaa. Ja se tekee jekkuja, osaa vetää juuri oikeista naruista. Ja olla niin älyttömän söpö.

Taro pitää vain tietyistä ihmisistä, muut saavat herran puolesta pysyä etäällä. Omiin ihmisiinsä Taro on sitoutunut, mutta ei ole todellakaan halinalle. Siksi ne pienet hellyyden hetket tuntuvat yhä tärkeämmiltä ja erityislaatuisimmilta. Tiesin shibojen olevan monesti pidättäytyväisiä, joten tämä piirre ei tullut yllätyksenä.

Yllätyksenä tuli Taron reaktioherkkyys: se reagoi kaikkeen, ja yleensä voimakkaasti. Sillä on aimo annos vahtiviettiä ja ääntäkin löytyy. Olin odottanut hiljaista, tyynen pohdiskelevaa koiraa ja sain käsiini vastakohdan. Toki Taro on nuori ja kehittyy, odotankin innolla minkälainen aikuinen tästä tyypistä tulee.

Oli upeaa havaita, miten nopeasti Taro oppii. Se vaatii asian kuin asian opettelussa 1-2 toistoa, ja tietää jo miten pitää toimia. Opetin sille äskettäin tassunantamista, turha temppu mutta hauska ajanviete. Tosin ei siinä aikaa kulunut: otin Taron tassusta kerran kiinni, sanoin käskysanan, toistin tämän vielä kerran ja kolmannella kerralla Taro ojensi jalan itse, kun minä sanoin käskysanan. Tämä on esimerkkinä siitä, miten nopeasti asiat jäävät Taron mieleen, sekä hyvässä että pahassa.

Kissamaisuutta lisää Taron nautiskelijan luonne: lampaantalja oman kodin lämpimässä nurkassa on ihanuutta, samoin pitkälle venyvät aamu-unet ja tietenkin herkkujen napsiminen.


Ongelmia on ollut, mutta ei ole tullut vielä sellaista vastaan, mitä ei olisi pystytty ratkaisemaan. On itse asiassa aika hieno fiilis, kun on voittanut vastoinkäymisiä ja päässyt koiran kanssa eteenpäin.

On ollut allergiaepäilyt, eliminaatiodieetit, julkisissa kulkuvälineissä matkustamisen ongelmat, hihnassa vetäminen, vaikeudet hoitotoimenpiteissä ja toisten koirien ohittamisessa ja niin edelleen. Kaikki tavallisia mutkia koiranomistajan matkassa.

Sitten on ollut niitä ihania juttuja. Taron suorittama huolellinen ja lempeä kasvojen ja käsien aamutarkastus- ja puhdistus. Iloinen kippurahäntä, joka viuhtoo puolelta toiselle kun tulen kotiin. Pienet täydellisen yhteisymmärryksen hetket. Taron käpertyminen syliin luun kanssa. Yhteiset leikkihetket. Kävelyt metsässä. Oivaltamisen ja oppimisen ilon näkeminen Taron ilmeestä.

Onko ollut sen arvoista? Kyllä vain.

2 kommenttia:

Anonyymi kirjoitti...

On aika tuttuja ajatuksia Satu!
Meilläkin on jo yli vuosi yhdessä Kiden kanssa, ja ei voi mitenkään sanoa että Kide olisi täysin meidän hallinnassa! Mutta näen neitimme ilmeistä että hän omasta mielestään hallitsee meitä jo melko hyvin!!
Ovela kettu ja hullunkurinen tyttö samassa...
Ja välillä se kyllä vaatii hyviä hermoja - tai paljon tosi hyvää huumorintajua!
Ajattelin juuri tänään että minkähänlainen on shiban esi-isät olleet jos tämä pikkuinen alkukantainen koira on näin välkky ja itsepäinen ja itsenäinen!? On täytynyt olla joku mahtavan villi, itsenäinen ja arvokas alkukoira...

Satu kirjoitti...

Tuo shiban hallinta alkaa kyllä tuntua jo myytiltä, miten kukaan voisi hallita täysin näin itsenäistä otusta :)! Oveluus ja huumori tuntuvat kyllä tässä rodussa yhdistyvän. Pakko itse opetella samanlaiseksi ;).

Mutta kyllä sitä silti joskus pohtii, että olisihan se hienoa jos voisi luottaa esimerkiksi siihen, että koira tulee aina kutsuttaessa luokse. Voisi päästää vapaaksi hieman huolettomammin. Minkäs teet, shiba on meidät valinnut!