Ohituksissa onnistutaan!

Tänään päivälenkillä ilo oli suunnaton: kaksi upeaa ohitusta taskussa! Ohituksissa ei ole enää aikoihin ollut akuutteja ongelmia, mutta vähän on välillä tullut mietittyä, että päästäänkö ikinä toisten koirien ohi ihan kävellen. Tähän asti olemme joutuneet yleensä istumaan tienviereen ja odottamaan, että toinen tepastelee ohi. Se on osa treeniä, jonka aikana Taro oppii että muut koirat merkitsevät herkkuja räyhäämisen ja intoilun sijaan.

Upea tilanne numero 1. Ohitimme koirapuiston, jossa räyhäävä isovillakoira juoksenteli edes takaisin meille louskuttaen. Taro kiihtyi ja yritti ruveta itsekin isottelemaan. Otin hihnan tiukasti lyhyelle, sanoin samalla tiukasti ja hiljaa "Lopeta". Urina loppui heti ja Tarolta lähtikin tuuli purjeista. Se ikään kuin muisti, että tässähän pitikin ottaa kontaktia. Ohi mentiin lopulta tyylikkäästi Taron kulkiessa sivulla toisen räkytyksestä huolimatta.

Upea tilanne numero 2. Keskelle jalkakäytävää oli parkeerannut kaksi tyttöä pienen koiransa kanssa. Päätin, että nyt ei ole aika epäröinnille ja lähdin menemään päättäväisesti kohti ja ohi. Taro valpastui ja yritti tavalliseen tapaansa jarruttaa tuijottamaan. Otin taas hihnan lyhyelle ja reippaasti kehotin eteenpäin. Kehuin vuolaasti, kun Taro lähti kulkemaan mukana. Ohi mentiin kauniisti ja Tarokin sai rauhassa katsella kaveria, sillä hermostumisesta ei ollut tietoakaan. Lopulta kontakti oli upea ja pääsin palkkaamaan ruhtinaallisesti.

Ei voi kuin hihkua ilosta! Pieniä askelia otetaan, mutta tärkeintä koiran koulutuksessa taitaa ollakin kärsivällisyys. Nämä kaksi upeaa tilannetta eivät olisi olleet mahdollisia 3 kuukautta sitten. Pakko olla äärimmäisen tyytyväinen Taron edistymiseen.

Hauskuutta mätsärissä

Päätettiin nyt taas aloitella hissukseen kesänäyttelyissä kiertämistä. Oikeisiin näyttelyihin on huono mennä harjoittelemaan, ne maksavat kuitenkin noin 30-40 euroa per näyttely. Siksi suuntasimme Tuomarinkartanon vinttikoirakeskukseen hyväntekeväisyysmätsäriin. Jos et tiedä mikä mätsäri on, kurkkaa Wikipedian määritelmä.

Paikalla oli muitakin shiboja ja meno oli leppoisaa. Kaukana olivat edellisten sisänäyttelyiden kauhut. Tarokin oli suhteellisen relasti, mitä nyt vähän intoili kavereista. Hauskinta oli suloisen pentushiba Inarin kanssa. Täpäkkä pentu haastoi Taroa leikkiin ja shibamaiseen tyyliin villiltä se näytti.


Kuva on Merin (kennel Monokuro) nappaama.

Tarolla meni kehässä oikein mukavasti, mutta ensimmäisellä kierroksella vastustaja oli kova: upea, valkoinen ja muhkea eurasier (en ole hyvä tunnistamaan rotuja, joten tämä on villi veikkaus). Lisäksi nuoren herran akilleen kantapää on huono lähestyttävyys. Tuomari ei oikein olisi saanut tulla koskemaan, poju yritti pöydällä väistää kosketusta. Lopulta kapusi tuomarin syliin turvaan! Eli vihamielinen Taro ei missään nimessä ole, kunhan vain epäilyttää jos toinen tulee sörkkimään. Syliin voi ilmeisesti silti mennä. Voisiko eläinlääkäritraumat näkyä tässä?

Kokonaisuudessaan homma toimi hienosti ekaksi harjoituskerraksi. Saimme sinisen nauhan, eli kakkosluokkaan menimme seuraavalla kierroksella. Sinisten ryhmässä olimmekin sitten toiseksi paras. Saimme kasan leluja ja ruusukkeen. Lopuksi vielä juotiin teet ja syötiin eväsleivät ennen kotimatkaa. Mukava päivä oli!

Pakko muuten sanoa ikävä totuus: auton omistaminen helpottaa koiran kanssa harrastamista suunnattomasti. Hyvin pitkään halusin uskotella, että ilman autoa pärjää aivan yhtä hyvin. Ei muuten pärjää. Pystyy rentoutumaan ihan eri tavalla, kun ei tarvitse julkisen liikenteen aikatauluja miettiä ja valmistautua henkisesti pitkään kotimatkaan. Lisäksi voi ottaa mukaan ison kasan vilttejä, eväitä ja vaikkapa kirjoja viihdykkeeksi, kun on kiesi alla.

Ensi viikolla mennään Hesperianpuistoon mätsäriin harjoittelemaan. Sitten saakin emäntä viedä koiran kehään, se jännittää hurjasti! Yritän ottaa tilanteen pöytäharjoituksen kannalta, sitä tuo nuori herra nyt eniten kaipaa.

Koirakoulusta kotikouluun

Enpä ole tänne päivittänyt asiaa aiemman aloittamastamme koirakoulusta, mutta nyt on sopiva väli palata hieman koulutusasioihin.

Lyhyestä virsi kaunis: olemme lopettaneet koirakoulun. Syy on yksinkertainen. Kouluttaja ei pystynyt antamaan meille tarvittavaa tukea treenien onnistumiseksi. Ympäristö oli hankala, sillä treenialueen halki kulki taukoamatta vieraita, ei aina niin hyväkäytöksisiä koiria. Tilanne oli aina todella hektinen. Taro oli kuin vieteriukko, koko ajan sinkoili, tuijotteli, veti siksakkia ja joskus vinkuikin.

Osa treenikerroista sujui mallikkaasti ja saimme paljon kiitosta kouluttajalta. Shibathan tekevät mielellään, jos siltä sattuu tuntumaan. Taro on tyypillinen shiba sillä tavalla, tekee jos huvittaa. Jos ei, niin mikään superherkku maailmassa ei tilannetta muuta.


Koirakoulu aiheutti enemmän käytösongelmia kuin mitään muuta. Taro ei ollut oppimiselle otollisessa vireessä eikä kouluttaja meitä mitenkään ohjeistanut miten viretilaa lasketaan. Sen sijaan jouduimme toimimaan häiriökoirana luoksetuloharjoituksessa ja pääsipä Taro kouluttajalta pari kertaa karkaamaankin. Yhdet treenit menivät sekavaksi, kun treenasimme tasan samassa kohdassa, missä kouluttaja oli äskettäin treenannut juoksuista narttua. Ja siinä olisi nuoren uroksen pitänyt keskittyä!

Tässä vaiheessa loppui meidän treenit.

En varsinaisesti syytä kouluttajaa, joka oli aidosti kiinnostunut ja innostunut. Hän ei osannut lukea Taroa ollenkaan. Shiba osaa pitää kaiken sisällään, ei siitä huomaa kuin harjaantunut silmä, että nyt hermostuttaa. Minä huomaan jo Taron silmien kiillosta, että kierrokset on kovat. Kouluttaja ei sitä pystynyt tulkitsemaan eikä uskonut kun sanoin.

Koska Taro on tällainen sähikäinen, päätin että on turha mennä kalliisiin koirakouluihin ennen kuin herra osaa rauhoittua muiden koirien läheisyydessä. Olemmekin nyt treenanneet kahdestaan ihan vain muiden koirien lähellä olemista.

Ehkä tulevaisuudessa taas takaisin koulun penkille. Nyt mietimme jotain muuta harrastusta kaverille. Jäljestys varmaan sopisi itsenäiselle ja energiselle tapaukselle.

Rastaan kuolema

Tulipa paha mieli. Koko kevät ollaan Taron kanssa seurattu takapihalla puuhailevan mustarastaspariskunnan touhuja. Uros kiiltävässä mustassa höyhenpuvussaan on hätistellyt meitä harva se kerta. Se on uskomattoman rohkea pesäänsä puolustaessaan. Minua se ei edes lähtenyt karkuun, mutta innoissaan poukkoileva shiba oli vähän liikaa.

Sitten tulivat poikaset. Kaksi ruskeaa, kömpelöä untuvakasaa, jotka harjoittelivat lentämistä takapihan syreeneissä. Poikasia ei Taro saanut mennä hätyyttämään. Taukoamatta takapihalla soi rastaiden kujerrus, kun ne kutsuivat toisiaan ja varoittivat tunkeilijoista. Poikasten koikkelehtiminen oli elähdyttävää katseltavaa.

Eilen mentiin pihalle lentoharjoituksia katsomaan ja palloa heittelemään. Keskeltä pihaa löytyi päätön, untuvainen raato. Toinen löytyi kukkaistutuksista. Molemmilta vain pää syöty.

Luonto on julma, mutta tuntui niin epäreilulta elämän päättyminen lyhyeen. Epäilen syylliseksi alueella vapaana liikkuvaa kotikissaa. Kunpa ihmiset oppisivat pitämään kissat sisällä tai kytkettyinä lintujen pesimäaikaan. Sama pätee muuten koiriinkin.

Vielä eilen rastasvanhemmat istuivat syreeneissä, aivan hiljaa kuin mykistyneinä. Tänään ne olivat jo poissa. Toivottavasti rakentamassa uutta pesää.

Vappuvaellus

Vappupäivän aamu alkoi omistajien osalta perinteisillä skumppa-aamiaisilla, ja Taron osalta perinteisellä serpentiinileikillä. Viime vuonna serpentiinistä irtosi ties mitä iloa, tänä vuonna herra oli aivan liian tosikko osallistuakseen. Taro on muutenkin aamu-uninen ja siihen päälle vielä vuodessa hieman vakavoitunut luonne, niin ei naurattanut päälle pursuavat serpentiinit.

Serpentiinihässäköiden jälkeen suuntasimme torille vappuhumua ihmettelemään. Ilma oli ihanan aurinkoinen, joten taitoimme matkan jalkaisin.


Torilla oli väkeä tungokseen asti, mutta Taro otti relasti. Olin itse asiassa yllättynyt, miten tyyni nuori herra oli. Lettujonossa kuohuviinipullon korkki piti herran tyytyväisenä pitkästä odottelusta huolimatta.

On kyllä kerrassaan uskomatonta, miten Tarosta on tullut koko ajan hillitympi. Toki se on edelleen hulvaton itsensä monissa tilanteissa, mutta se on oppinut myös rauhoittumisen arvon. Tätä se ikä ja viisaus teettänee. Vähän sitä torilla muut koirat kiihdyttivät, mutta lettumaistiaisilla saatiin mieli taas tyyneksi.

Puuhantäyteiset retket kaupungille väsyttävät nuoren shiban nopeammin kuin kolme tuntia metsälenkkiä. Niinpä kotimatka oli rauhallinen. Kotona shibanen vetäytyi heti nukkumaan ja omistajat jatkoivat matkaa Kaivarin vappujuhliin.

Muutoksen tuulia

Pikku-shibamme on kehittynyt monissa asioissa. Jotkut asiat, jotka tuntuivat kaatavan maailman pentuna, ovat nyt jo painuneet unholaan. Tässä lähiaikojen suurimmat ja näkyvimmät kehitysaskeleet.

Taron Top 5 asiat, jotka ennen aiheuttivat omistajille harmaita hiuksia, mutta nyt sujuvat mallikkaasti.

1. Kammottavat kavioeläimet.
Kun Taro näki hevosen ensimmäistä kertaa, ei huudolle meinannut tulla loppua. Pikkupallero järkyttyi sydänjuuriaan myöten. Millään ei ääniasetta saanut vaiennettua. Lopulta veimme shiban esteratsastusradan viereen ja nakkia naamaan aina kun hevonen tuli näköpiiriin. Sittemmin hevoset ovat vaatineet hieman puhinaa ja tiivistä tarkkailua. Sillekin on nyt tulossa loppu, sillä kapiset konit eivät enää shibaa hetkauta. Ei niitä edes viitsi katsella, mitä nyt vähän kavionjälkiä voi nuuskutella.

2. Hirviömäinen hesarinjakaja.
Postiluukusta kolahtava lehdenmötikkä on aiheuttanut useita hysteerisiä haukkukohtauksia. Siksipä nuori herra siirrettiin meidän omistajien makkariin nukkumaan. Kun ei päässyt eteiseen ulvomaan, rupesi haukku vähenemään vähitellen. Nyt huuto käynnistyy enää aniharvoin. Muutenkin vahtihaukku on vähentynyt upeasti.

3. "Apua, hirvitys!"
Taro on suhteellisen herkkä kaveri, säikähtää helposti ja säikähtäessään menee lukkoon eikä kuule mitään. Kyseessä ei ole mikään varsinainen paniikki, vaan koira yksinkertaisesti sulkeutuu. Tuo herkkyys on vähentynyt huomattavasti. Iän lisääntyminen sen varmaan tekee. Lisäksi me omistajat olemme oppineet reagoimaan ajoissa ja tunnistamaan hätääntymisen merkit. Lisäksi Taro on oppinut aktiivisesti hakemaan ihmiseltä tukea, jos rupeaa huolestuttamaan.

4. Halipusut on yäk.
Pikkupentuna Taro oli oman tiensä kulkija, joka inhosi läheisyyttä. Nyt poju tulee oma-aloitteisesti halaamaan: tassut olkapäille ja poski poskea vasten! Se on uskomattoman hellyyttävää. Silittelyt ja rapsuttelutkin maistuvat oikein makeille.

5. Duracel-pupu jatkuvassa vauhdissa.
Taro on oppinut rauhoittumaan! Enää ei vieraissakaan paikoissa tarvitse tuntikausia häseltää. Kotona otetaan rennosti ja lepäillään. Energiat Taro purkaa lenkeillä, leikeissä, arkitottiksessa ja toisten koirien kanssa riehuessa.