Olen tässä lähiaikoina potenut koiranomistajan omantunnontuskia. Varoituksen sana: uskoisin niitä tulevan jokaiselle koiranomistajalle jossain vaiheessa elämää.
Oma tuskailuni liittyy tiiviisti aktiviteettien ja levon väliseen suhteeseen. Toisin sanoen saako kaveri riittävästi puuhaa vai kuoleeko se tylsistymiseen. Nyt kun olen vielä ollut flunssassa, kärjistyvät tällaiset ajatukset piinaaviksi itsesyytöksen festivaaleiksi. Pimeä, märkä ja mutainen vuodenaika ei myöskään houkuta pitkiin metsälenkkeihin.
Aamulenkki on yleensä noin tunnin kestävä tavallinen nuuskuttelulenkki. Päivällä ollaan ehkä hiukan pidempään ja lenkkiin liittyy leikki- tai treenihetki. Illan lenkkeilyt ovatkin ehkä hiukan lyhyemmät, mutta joskus avo vie koiran juoksemaan vapaana yön pikkutunneilla.
Minun lenkkeilyfilosofiani on seuraavanlainen: Taro saa nuuskia niin paljon kuin haluaa. Pidän lenkkejämme muunakin kuin fyysisen liikunnan takaamisena. Silloin koira saa aikaa olla koira, se saa elää hajujen maailmassa omaan tahtiinsa.
Yritän myös viedä sitä vaihteleviin maastoihin. Kiipeilemme kallioilla ja kuljeskelemme metsissä. Hyppyytän ja kiipeilytän Taroa aina kun mahdollista.
Tarkoitukseni ei ole maalata mitään superidylliä, asummehan me sentään ihan kaupunkimaisemissa. Osa lenkkireiteistä on katujen varsilla ja liikenteen melussa. Joskus laiskottaa eikä jaksa järjestää mitään ylimääräistä puuhaa. Silloin vain kävellään eteenpäin kuin kaksi elävää kuollutta pimeydessä.
Onneksi Taro on rela kaveri ja tykkää nukkua lampaantaljallaan patterin lämmössä. Nytkin odottelen, että herra heräisi ja me pääsisimme aamulenkille vihdoin!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti