Näin se alkoi. Olimme saattaneet isännän töihin ja kävelimme Taron kanssa takaisin kotia kohti. Takaamme tuli mäkeä alas polkupyörä kovaa vauhtia, ja juuri kohdallamme sen tarakalta tippui muovikassissa oleva suhteellisen raskas pahvilaatikko. Laatikko kosahti maahan aivan Taron viereen kammottavan pamahduksen saattelemana. Itsekin loikkasin ilmaan, kun laatikko paukahti maahan takanani.
Taro sen sijaan meni aivan solmuun. Loppulenkki meni vielä hyvin, mutta pelon laajuus paljastui seuraavana päivänä. Yritin viedä pojun keskuspuistoon pitkälle metsäkävelylle. Emme päässeet pitkälle, kun Taro jo istui ojassa ja vapisi pyörien suhahdellessa ohi. Palasimme takaisin kotiin, mutta pelko paheni päivä päivältä. Siinä välissä pojat lähtivät viikoksi Viroon eikä siellä kuulemma ollut mitään pelkoja.Mutta kotikulmilla pelot taas tulivat takaisin. Lopulta olimme siinä pisteessä, että Taro ei halunnut lähteä ulos. Jouduimme pakottamaan sen lenkille ja lenkit olivat yhtä tuskaa. Taro säikkyi äänekkäitä ihmisiä, raitiovaunuja, kuorma-autoja, polkupyöriä, skeittaajia ja niin edelleen. Poju oli selkeästi aivan stressaantunut.
Rupesimme tekemään pieniä, rauhallisia lenkkejä ja hetkeksi tilanne hellittikin. Mutta heti kun menimme lähemmäs vilkkaammin liikennöityä katua, alkoivat pelkotilat taas nostaa päätään.
Olo oli kauhea: joudummeko luopumaan oranssistamme, joka ei selkeästi kykene enää rauhoittumaan kaupungin vilskeessä? Onko se luovutettava rauhalliseen kotiin maalle?
Olimme jo harkinneet turvautumista lääkitykseen, kun yhtäkkiä pelot olivat tiessään. Eräänä päivänä lenkit eivät enää olletkaan koiran väkivaltaista ympäriinsä raahaamista. Yhtäkkiä polkupyörät eivät aiheuttaneet muuta kuin väistämisreaktion. En vieläkään täysin ymmärrä mitä tapahtui. Hiukan ennen tätä muutosta olimme palanneet valjaiden käyttöön, sillä niiden kanssa vastustelevan koiran ulkoiluttaminen onnistui lempeämmin ja varmemmin.
Kenties Taro tajusi, että turha on räpiköidä vastaan: ulos mennään ja lenkit tehdään. Helpotus oli valtava, mutta minun selityksiä kaipaava mieleni jäi ihmettelemään.
Toivon, että tämä herkkänahkaisuus menee tosiaan nuoren iän piikkiin. Olen kuullut tarinoita shiboista, jotka nuorena säikkyvät outouksia, mutta vanhemmiten kasvavat siitä ulos. Kenties shibat herkempiä nuorena, mutta vanhemmiten luonne ikään kuin vahvistuu.
Jotenkin vain luulen, että tietty osa sitä säikkyyttä säilyy koirassa, on osa sen luonnetta. Taro yksinkertaisesti kuormittuu helposti. Minulla on tunne, että tuo hermorakenteen kestävyys ei muutu iän kanssa, vaikka koiran yleisolemus voikin rauhoittua.
Nämä ovat omia villejä arvailujani, harva näin kokematon koiraihminen osaa mitään sanoa koiran hermorakenteista sun muista. Ja monissa muissa asioissa Taro on taas aivan teräshermoinen, joten sen käytöstä on vaikea tulkita. Tunnen pari oikeasti arkaa koiraa, joille mikä tahansa normaalista poikkeava on liikaa. Sellainen Taro ei kuitenkaan ole. Siispä kannattaa pitäytyä rotua tuntevien arvioissa ja odottaa luonteen kypsymistä.
Jos joku shibaharrastaja tämän lukaisee, olisi mukavaa kuulla myös teidän kokemuksianne ja näkemyksiänne. Onko arkuus vähentynyt vuosien karttuessa?
2 kommenttia:
Olimme muutama päivä sitten kävelyllä kaikessa rauhassa ihan normaali reittiämme - kun yhtäkkiä jytisi kamalan kovaa ja maa allamme oiken kunnolla tärähti. Itse pelästyin/säpsähdin oiken toden teolla, ja niin tekivät molemmat koiratkin. Lähitontilla räjäytettiin kalliota viemäriputkia varten, eikä ollut mitään varoitusääntä ennen pamausta. Mielessä ajattelin että mitenköhän tästä ohitetaan huomenna. Palautuuko koirilla kenties pelko ensi kerralla samassa kohdin seuraavan kerran kun ohitamme tontin?
No, se selvisi pian.
Eivät ne enää muista sitä mitenkään, kuoppaa ollaan nyt suurella mielenkiinnolla tutkittu monena päivänä, ja pamaus on unohdettu tyystin. Minun hetkellinen pelästykseni ei vaikuttanut niihin mitenkään ja yllättävä kova pamahdus ei järkyttänyt niitä mitenkään. Näin meillä, eli samanikäiset tai jopa nuoremmat koirat, eikä pelkotiloja ollenkaan....
Niinhän se on, että koirat kokevat eri asiat pelottavina. Oleellista on aina mun mielestä se, että koira kykenee palautumaan pelosta kohtuullisessa ajassa.
Joka tapauksessa, Tarokaan ei tuollaisia ääniä säikähdä lainkaan. Meillä on rakennustyömaa tuossa vieressä eivätkä maaperän räjäyttelyt vaikuta mitenkään. Isot ja matalat äänet eivät haittaa, ukkostakaan tuo ei säiky ollenkaan.
Ehkä tuossa pyörän selästä tippuvassa laukussa oli äänen ja liikkeen yllättävä yhdistelmä: yllättäen ja hiljaa takaapäin tuleva pyörä ja siitä seuraava säikähdys. Sama juttu on ilotulitteissa: ne tulevat yllättäen kovan äänen ja valon saattelemana.
Nyt vain odotellaan luonteen kypsymistä, josko poju oppisi moisia yllätyksiä sietämään hiukan paremmin. Elämä kun on täynnä niitä :).
Lähetä kommentti