Viimeeksi pohdin hiukan näyttelyiden mielekkyyttä ja nyt jatkan samalla teemalla. Olen huomannut, että näyttelyt ovat tunteita herättävä tapahtuma, jolla on vastustajansa ja puolustajansa. Itse peräänkuulutan kultaista keskitietä.
Tavallaan se, että jokainen koira voi olla muotovalio, on upea juttu. Jokainen koira on omalla tavallaan ja omalle omistajalleen ainutlaatuinen persoona ja kaikkein ihanin.
Minulle Taro on kaunis, upea ja ihastuttava shiba, joka ilostuttaa jokaista päivää. En tarvitse ulkomuototuomarin kehuja pitääkseni koirastani; tuskin kukaan tarvitsee. Sen sijaan tuomarin mukavat sanat tuntuvat hyvältä. Kuka nyt ei kehuista pitäisi.
Näyttelyiden valoisa puoli onkin juuri se, että saa kuulla kauniita arvioita omasta koirasta. On mukavaa tavata muita rodun harrastajia ja shiboja. Kun oma koira on kehässä, saa maistaa elävöittävän adrenaliiniaallon. Jännittää, on innoissaan ja toivoo parasta. Tässä harrastuksessa ei sinänsä ole mitään vikaa, ainoastaan siinä painoarvossa, mikä näyttelytuloksille tietyissä yhteyksissä annetaan.
Sitten on se näyttelyiden pimeä puoli. Joskus se voi mennä liian pitkälle, kuten Anonyymi sitä edellisen kirjoitukseni kommenteissa kuvaili. En minäkään usko, että koira luonnostaan pitää esiintymisestä, se yksinkertaisesti oppii siihen. Mutta tässähän ei yksistään ole pahaa: jos koira tottuu, osaa ottaa relasti eikä joudu ylikierroksille toistuvasti, niin miksi ei?
Ihmisen takia näyttelyihin mennään, ei koiran takia. Tämä asetelma tietenkin tuo mukanaan niitä ylilyöntejä, jotka tosiaan joskus ilmenevät jopa koiran huumaamisena. Toinen harmillinen seikka on se, että koiria jatkuvasti arvotetaan näyttelymenestyksen ja -käytöksen perusteella.
Mielestäni tämä on absurdia, sanon sen aivan suoraan.
Näyttely on ympäristönä järjettömän stressaava koiralle. Muiden koirien läsnäolon lisäksi ilma on sakeana ihmisten jännitystä. Omistaja hermoilee ja ympäristö on kaoottinen. Jotkut koirat tottuvat tähän, toiset eivät.
En pidä koiria posliiniesineinä, jotka menevät pienestä stressistä rikki. Mutta on otettava huomioon tällaisen ympäristön vaikutus koiran käytökseen. Normaalisti rauhallinen koira voi muuttua räyhänhengeksi, kiltti koira voi osoittaa agrressiivisuuden merkkejä tai aktiivinen ja iloinen koira muuttua passiiviseksi.
Koiria sitten arvioidaan tällaisissa tilanteissa. Koirassa arvostetaan sitä, että se sietää ylivirittynyttä ympäristöä niin sanotusti luonnostaan. Tai on siihen oppinut. Ulkomuodon arviointi on toisin sanoen ainoa mahdollisuus tällaisessa asetelmassa: eihän koiran aidoista ominaisuuksista tai luonteesta näe mitään.
Kritisoin lähinnä sitä, että näyttelymeriiteille asetetaan kasvatustyössä niin suurta arvoa. Suurin osa harrastajista käy näyttelyissä omaksi ilokseen ja kilpaillakseen toisten kanssa. Siksi mekin olemme käyneet ja tulemme käymään silloin tällöin. Tässä ei ole mitään pahaa eikä koko harrastusta voi lytätä joidenkin harvojen ylilyöntien takia.
Mutta loppujen lopuksi näyttelymenestys kertoo koirasta kaikkein epäolennaisimman. Tätä harrastusta vääristää se painoarvo, joka sen suomille tuloksille annetaan. Toki rodulle tyypillistä ulkomuotoa on vaalittava, mutta entä kun se johtaa liioiteltuihin piirteisiin ja rakenteellisiin ongelmiin koirissa?
Siinäpä tuntuu olevan näyttelyiden suurin anti nykyajan koirankasvatukselle. Ulkomuoto korostuu kaiken muun kustannuksella. Lisäksi näyttelyissä energiset, aktiiviset ja vietikkäät koirat eivät aina pääse oikeuksiinsa. Nämä samat yksilöt ovat mahtavia vahti-, metsästys- tai agilitykoiria, mutta eivät jaksa seistä näyttelypöydällä paikallaan tai eivät kykene hillitsemään pakoreaktiota kun vieras koskettaa.
Toivon hartaasti, että vietitön näyttelyesine ei ole shibojenkin tulevaisuus.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti