Verijäljellä

Kesällä treenattiin myös verijälkeä. Ensimmäinen kerta oli sangen onnistunut ja Taro meni aivan täydelliseen viettitilaan veren haistaessaan. Se vonkui aivan innoissaan eikä olisi malttanut että pääsee jäljelle.

Ensimmäinen jälki oli hyvin lyhyt. Käytimme naudanverta ja kaatona poron kylkiluita. Sidoimme pitkän pyykkinarun päähän sienen, jonka kostutimme reippaasti verellä. Vedimme jäljen ja kaadon päälle lurautimme naudanverta. Jälki sai tasoittua vain puoli tuntia, mutta se riitti kyllä Tarolle.



Taro ajoi jäljen innoissaan kuin vanha tekijä, mutta ei olisi halunnut lopettaa kaatoon! Sillä oli into niin kova, että mielellään olisi jatkanut pidemmällekin. Lopulta herra kuitenkin tarttui palkintoonsa ja kantoi sitä ylpeänä.

Toinen verijälki epäonnistui, sillä se oli liian vaikea ja pitkä. Vaikeaksi sen tekivät kallio ja mutka. Aloitteleville verijäljen harrastajille tiedoksi: kannattaa vaikeuttaa tehtävää askel kerrallaan. Nyt jälki kulki osittain kallion päällä, ja kalliohan on hyvin haastava maasto.

Kolmas verijälki olisi varmasti ollut nappisuoritus, ellei emäntä olisi hötkyillyt. Virheeni oli kaksiosainen: ensinnäkin Taro näki minun lähtevän kaadon kanssa ja toiseksi jäin odottamaan jäljen alkuun (mies ajoi koiran kanssa jäljet). Tietenkin Taro luuli, että minulla on kaato edelleen kädessä. Se pyöri innoissaan minun ympärilläni odottaen tehtävää, jotta saisi palkkionsa. Jäljelle se ei halunnut lähteä, sillä minä olin sillä hetkellä kiinnostavampi.

Opimme näistä kolmesta kerrasta jo suunnattoman paljon. Ehkä jokin verijälkikurssi olisi auttanut meidät heti oikeille raiteille, mutta hauskaa se on myös näin.

Nyt ostoslistalle lisää naudanverta ja treenaamaan ennen lumen tuloa. Mitenköhän onnistuisi verijälki hangessa?