Onko koira murheenkryyni?

Eilen illalla rupesin pohtimaan, miten rankkaa on koirallisilla lapsiperheillä. Kuvittelen tilannetta, jossa iskä ja äiskä päättävät, että kun oma kullannuppu on jo 1,5 vee ja toinenkin menossa pian eskariin, niin koiranpentu olisi paikallaan. Mutta se työn määrä. Osaako kukaan oikeastaan edes ajatella, miten paljon työtä koira tuottaa? En haluaisi ajatellakaan, että minulla olisi työn, avomiehen, pennun ja arjen pyörittämisen jälkeen enää yhtään vastuualuetta. Lapsia siihen päälle... pelkkä ajatuskin aiheuttaa kauhunväreitä.

No mutta, ideanani ei ollut valittaa lapsista, vaan koirista. Koira tuo mukanaan huolia. Helpolla pääsee, jos unohtaa pennun johonkin nurkkaan, vie sen pari kertaa päivässä pisulle ja ehkä joskus heittää pehmolelua. Itse en sellaiseen kykene, haluan tarjota pennulle pelkästään parasta, elämisen arvoisen elämän.

Se vaatii työtä. Kouluttamista, laadukasta yhdessäoloa, reissuja ympäri kaupunkia uusiin virikkeellisiin ympäristöihin, kursseja, jaksamista. Tietenkin me elämme tavallista arkea suurimman osan ajasta.

Mutta se aika, jonka ennen käytti sohvalla maaten, menee nyt koiraan.

Pentu tarvitsee jumalattoman paljon toimintaa. Se haluaa mennä ja tutkia, se jaksaisi leikkiä tuntikausia. Ja kaiken tämän tarjoaminen on erityisen tärkeää, jos mielii saada hyvän suhteen koiraansa. Ei pentu ymmärrä, että omistajaa väsyttää töiden jälkeen. Se on nukkunut koko päivän, tehdään nyt ihmeessä jotain kivaa!

Sen päälle tulee huoli. Miksi sen takajalka nykii tuolla tavalla, onkohan sillä lonkkavika. Miksi se on noin uupunut, onkohan se kipeä. Miksi se roikuttaa päätään tuolla tavalla, sattuukohan siihen. Miksi se on noin flegmaattinen, onkohan se tylsistynyt. Miksi se on noin ylikierroksilla, onkohan se stressaantunut. Koira ei osaa kertoa mikä sitä vaivaa.

Ja kaiken päälle koirahan on kuin pohjaton kaivo, johon lykkäät viimeiset säästösi, joita olit jemmannut kesää varten. Rahaa menee ihan kaikkeen. Vakuutuksissakin on koiranmentäviä aukkoja, korvausehdot ovat hyvin tiukat. Koira on siten omistajalleen taloudellinen riski.

Loppukaneettina voin sanoa, että kyllä koira on murheenkryyni. Välillä huomaan suuttuvani pennulle siksi, että se aiheuttaa minulle huolta. Suutun, kun ajattelen tiukassa taloudessa ylimääräisiä menoja. Turhaudun kun pelkään koiran hyvinvoinnin puolesta kykenemättä tekemään mitään huolen poistamiseksi. Kaipa se on inhimillistä, mutta mitään tuollaisia suuttumuksia ei saisi purkaa koiraan.

Suurimman palkkion saa, kun jaksaa työntää murheensa sivuun, hilata peppunsa ylös sohvalta ja leikkiä pennun kanssa. Se onnellinen shibavirne, kun saa painia omistajan kanssa. Se kujeileva katse, kun ollaan takapihalla ja takaa-ajoleikki on alkamassa. Ne koulutushetkien tarkkaavaiset katseet ja iloiset hypyt, kun suoritus onnistuu.

Yhtäkkiä se onkin kaiken huolen ja murheen arvoista.