Hyvää vappua!

Metsässä suhisee

Kauniin aamupäivän kunniaksi lähdimme läheiseen metsään vaeltelemaan. Aurinko paistoi ja ilma oli uskomattoman lämmin. Etenkin suojaisessa metsässä oli jo kesän tuntua, kun vielä tuulikaan ei päässyt sinne puhaltelemaan. Tällaisina päivinä koiran omistaminen on sitä parasta parhautta. Saa lähteä ulos vaeltelemaan ja koiran liikkumisen ilon siivittämänä jaksaa itsekin kulkea pitkiä matkoja. Oikeastaan ei ole edes tärkeää mihin menee, vaan koiran kanssa ulkoillaan ihan erityiseen tahtiin, edestakaisin mutkitellen ja kierrellen.

Kevättä on tosiaan ilmassa, kun erilaiset pörriäiset ovat heränneet horroksestaan ja aloittaneet puuhastalun. Tarolle tämä kaikki on uutta ja ihmeellistä: jokaista pörriäistä pitää ajaa vähän takaa, ja jos vahingossa kuono osuu pörriäiseen, pitää äkkiä juosta vauhdikkaasti karkuun.

Pörriäisiä vaanimassa:


Ihana vesilätäkkö sai Tarossa aikaan suuren riemunpurkauksen.


Vettä piti maiskuttaa ja läiskyttää antaumuksella ja aina välillä tietenkin vetää armoton ralli ympäri pusikoita.


Lopputulos oli erittäin tyytyväinen shiba. Kuva puhukoon puolestaan.


Kyllä tuo pentu sen verran villiintyy metsässä, että välillä on kuin koiralla ei olisi korvia ollenkaan. Lisäksi kun lopulta joutuu taas hihnanjatkeeksi, niin meno on kuin pellossa eläneellä piskillä. Ollenkaan ei seurata omistajaa, kaikkialle pitäisi päästä juoksemaan. Muuten Taro kyllä liikkuu todella hyvin meidän mukana metsässä, ei tarvitse ollenkaan huolehtia että se lähtisi omille teilleen. Silti pidämme varmuuden vuoksi pitkän kangashihnan valjaissa kiinni. Tuolla metsässä liikkuu paljon muitakin, ja on todella hyödyllistä kun voi vaan napata hihnan päästä kiinni ja kutsua koira lähelle.


Hevosia käytiin myös katsomassa. Alussa Taro pelkäsi ohi kulkevia heppoja todella paljon, mutta nyt on alkanut jo vähän uskoa, ettei ne pedot päälle hyökkää. Tietenkin kun oltiin hevosaitauksen vieressä, suuri ruskea hevonen laukkasi täyttä vauhtia kohti ja sai pennun vähän puhisemaan. Äkkiä vaan pennulle kutsua kauemmas ja lopulta herkkuja naamaan heti kun otti kontaktia ja oli hiljaa.


Loppumatkasta mukaan tarttui skumppapullon korkki, johon Taro rakastui niin sydämellisesti, että ei suostunut tottelemaan edes irti-käskyä. Sitäpä poika sitten kanniskeli innokkaasti ympäriinsä aina välillä pyrähdellen meitä karkuun, aivan kuin sillä olisi hallussaan maailman suurin ja himoituin aarre.


Väsyneinä lopulta raahauduttiin kotiin. Nyt kaikki lepäävät tahoillansa jalat nuutuneina, mutta mieli virkistyneenä.

Shibojen leikkitreffit

Viime viikonloppuna oltiin Taron isän ja veljen omistajien luona shibatreffeillä. Mukana oli iso kööri: Taro, Yuki, sisko Sakura, isä Migi, äiti Yoyo, uusi tuttavuus Kide ja pieni kahdeksanviikkoinen Zara (muistaakseni tämä oli tytön nimi). Meno oli hurjaa ja Yoyo joutui välillä pitämään pienen kurinpalautuksen villiintyville lapsosilleen.


Myös Taro sai oman osansa äidin kurinpalautuksesta ja olin todella tyytyväinen, että oppi meni hetkessä perille. Taro osasi siis alistua ja varoi liikaa ärsyttämästä emoaan. Ja hauskaa tuolla pennulla vaikutti olevan, kieli pitkällä juoksi, hyppi ja pyöri. Ei malttanut ollenkaan kiinnittää meihin ihmisiin huomiota, kun oli kippuroitakin seurana.



Kasvattaja oli myös menossa mukana, oli kiva että hän pääsi vihdoin näkemään Taron. Kasvattaja on viimeeksi nähnyt Taron, kun pentu oli kahdeksan viikkoa vanha, eli aika paljon on poika siitä kasvanut.


Kaikki shibat eivät tulleet parhaalla mahdollisella tavalla toimeen, mutta niin se on myös ihmisten välisissä suhteissa. Loppujen lopuksi muut vetäytyivät lepäämään, mutta Yuki ja Taro jatkoivat painileikkiään. Näytti siltä, että olisivat voineet painia monta päivää putkeen.



Ja lopulta kun päästiin kotiin:



Taro punnittiin eilen ja herra painaa nyt komeat 7 kiloa ja vähän päälle.

Taas yksi viikko kasvua - ja toimettomuutta

Olen ollut taas saamaton, kuten otsikostakin huomaa. En ole jaksanut oikeastaan treenailla koirankaan kanssa mitään, puhumattakaan opiskelusta. Töitä olen sentään tehnyt, onneksi edes jotain siis. Olen miettinyt, että joku roti tuohon koiran kouluttamiseen pitäisi nyt saada. Treenaillaan vähän mitä sattuu miten sattuu eikä meillä oikeastaan ole mitään suunnitelmaa, että miten edetään minkäkin käskyn kanssa. Jokainen käskyhän pitää yleistää erilaisiin tilanteisiin ja vahvistaa erilaisten häiriöiden alla. Se vahvistamis- ja yleistämispuoli on jäänyt aika heikoksi meillä. Ollaan aloiteltu ties mitä, mutta viety loppuun hyvin vähän.

Nyt olen päättänyt, että enemmän pitää tuolla ulkoillessa alkaa vahvistamaan käskyjä. Sisällä tottelee kuin unelma, mutta ulkona korvat tuntuvat katoavan monissa tilanteissa. Ulkona suuri osa energiasta on mennyt hihnakävelyn opettelemiseen, että muuta ei ole oikein viitsinyt änkeä mukaan. Mutta hitaasti hyvä tulee, sanoi mummo lumessa!

Matka pentukurssille sujui täysin kitkattomasti. Ensin käveltiin puiston läpi ratikkaan ja siellä ratikan lattialla makoillessa Taro pysyi erittäin rauhallisena. Ei tullut pahoinvointia, vaikka loppumatka bussissa oli yhtä venkoilua ja vinkumista. Kunnialla selvittiin, olen ylpeä pojasta. Pentukussilla Taro oli aluksi ihan innosta pinkeänä eikä olisi halunnut tehdä muuta kuin tuijottaa muita pentuja. Kyllä siihen lopulta sai kontaktia ja annettujen tehtävien harjoittelu meni mukavasti. Tällä kertaa mukaan lähti ainakin yksi ihan hyvä vinkki, jota ajattelin nyt ruveta toteuttamaan. Kyseessä on jonkun muun kuin sanallisen signaalin opettaminen pennulle. Signaali (meillä kielen naksautus kaksi kertaa) tarkoittaa sitä, että pennun pitää ottaa kontaktia omistajaan ja odottaa lisäohjeita.

Kurssin ohjaaja on ihastuttavan pirteä nuori nainen, mutta välillä tuli tunne että ohjaaja ei aina ottanut huomioon eri rotujen erilaisia ominaisuuksia. En väitä että se olisi kouluttajan vika, vaan ehkä enemmän hänen käyttämänsä menetelmän. Yleensäkin alkukantaiset rodut ovat itsenäisempiä ja monesti kovapäisempiä kuin esimerkiksi paimenkoirat. Paimenkoirat on kuitenkin jalostettu työskentelemään ihmisen kanssa, kuten muutkin palveluskoirat. Alkukantaisilta roduilta puuttuu monesti palveluskoirarotujen miellyttämishalu, jos sitä nyt tuolla nimellä voi kutsua. Toisin sanoen alkukantaisille koirille kontaktin ottaminen ihmiseen ei tule yhtä luonnostaan kuin palveluskoirille. Näin minä olen asian käsittänyt.

Varmasti siis ohjaaja tietää kaiken edellä mainitun ja vielä enemmänkin. Silti kaiken kattavan teoreettisen viitekehyksen (tässä tapauksessa "pehmeä kouluttaminen") pakottaminen käytäntöön tuntuu kurssilla keinotekoiselta. Myös ajatus siitä, että kaikkien koirien pitää osata olla kaikkien muiden koirien ja ihmisten kanssa tuntuu absurdilta. Jotkut rodut ovat yksinkertaisesti vähemmän sosiaalisia. Sen huomaa kurssilla pentujen leikeistä, että Taro ei ihan samalla tavalla siedä muiden pentujen häseltämistä, kun taas muut pennut ovat ihan onnesta soikeana muiden pentujen läsnäolosta, ja juoksentelevat intona ympäriinsä. Kyseessä on myös varmasti Taron kokemuksen puute: se on lähinnä leikkinyt vain toisten shibojen kanssa. Samaan aikaan Taro tuntui huomaavaisemmalta kurssin pelokasta terrierinpentua kohtaan. Muut rynnivät pikkuterrierin päälle, mutta Taro leikkiinkutsua yritettyään jätti pennun rauhaan.

Ohjaajan mielestä Taron leikkiminen oli jotenkin ongelmallista, ilmeisesti koska Taro hyppäsi leikkikavereiden niskaan ja muutenkin leikki etutassuillaan kohottautuen takajaloilleen. Raijan (suuresti arvostamani shibakasvattaja) mukaan shiboilla on hieman erityinen tapa leikkiä ja siksi shibat tulevat parhaiten toimeen toisten shibojen kanssa. Sen kyllä huomaa, että shibanpennut eivät ole nöyriä mielistelijöitä, vaan pienestä asti maailman valtiaita. Se on rodulle ominainen piirre enkä minä aio lähteä sitä karsimaan pois saadakseni shibastani yltiösosiaalisen koirapuisto-sohvankoriste-sessen.

Seropinarttu Sofin kanssa leikkiessään Taro kyllä osoitti tajuavansa, että ihan kaikille ei kannata isotella. Luulen, että kyseessä ei ole se etteikö Taro tajuaisi miten muiden kanssa leikitään, vaikka ohjaaja niin olettikin. Uskoisin, että pikemminkin Tarolla on suuri ego, joka varmasti vaikeuttaa sen kanssakäymistä muiden koirien kanssa. En vain ole ihan varma kannattaako minun lähteä poistamaan sellaista piirrettä, jonka alusta asti tiesin rodussa olevan ja joka on tavallaan myös osa shiban viehätystä. No, ensi viikolla Sofi tulee käymään, silloin näemme osaako Taro käyttäytyä vai ei.

Kurkistus muistojen poluille

Ajattelin tällä kertaa raottaa valokuva-arkistojen ovia ja muistella hieman menneitä. Tuli niin nostalginen olo, kun näin shibayhdistyksen foorumilla Ruotsista juuri saapuneen tyttöpennun kuvan. Se oli pehmeä pallero, sellainen mikä Taro tuntuu olleen joskus aikoja sitten.

Tässä kuva ensimmäiseltä kerralta, kun Taron tapasimme:


Taro on kuvassa vasemmalla imemässä emonsa nisää, pieni kippura suloisena pötkylänä.

Taro kotiutui hirveän hienosti, mitään ongelmia ei ollut. Sen sijaan minä kärsin unettomista öistä, huolehdin ja stressasin. Sittemmin olen saanut kuulla, että se on hyvin tavallista. En olisi ikinä uskonut, että jostain voi tuntea niin suurta vastuuta, että se sattuu välillä. Kunnioitan yhä enemmän vanhempia, jotka ovat läsnä lapsilleen, kasvattavat, huolehtivat ja rakastavat. Se ei ole aina helppoa.

Taro oli niin pallero ja pienenpieni jopa meidän pienessä kaksiossa.


Klikkaamalla kuvan suuremmaksi huomaa, minkälainen nalle se tosiaan oli. Hyvin pian Tarosta tuli nallen sijaan ilkikurinen kettu, koko ajan metkut mielessä. Ongelmia aiheutti pentuaitaus, jossa oli maailman kauheinta olla. On kyllä edelleenkin, mutta nyt siellä sentään maltetaan olla.

Häkkilintu:


En voi uskoa, että tuo meidän Taro on ollut pieni pallero joskus! Nyt se on niin nuori kundi, nokka vaan kasvaa ja samoin jalat. Ihan kuin teini-ikäinen, pelkkiä raajoja koko tyyppi.

Tässä Tarolla on vielä pieni, lytty ja tumma kuono:


Nyt kuono on pitkulainen ja vaalentunut tosi paljon. Yksi asia ei kuitenkaan ole muuttunut: Taro on edelleen hurjan leikkisä.


Jos sen kanssa ei leiki, se kyllä keksii itse itselleen riemukasta puuhaa. Jo melko pienenä se kehitti taidon heittää palloa itse itselleen: pallo suuhun, päätä heilautetaan komeasti sivulle, pallo lentää ja sen perään voi juosta innokkaasti.

Yksi tuttu shibanomistaja totesi juuri, että shibalapset ovat tunnettuja kyvystään kehittää koko ajan uusia ongelmia. Se on kyllä täysin totta. Mitään ei oikeastaan voi ennakoida ja aina kun on yksi probleema selvitetty, tulee toinen tilalle. Kun saa aitauksessa maukumisen pois, tulee tilalle armoton käsien pureskelu. Kun saa käsien pureskelun vähenemään normaaliin pentutasoon, tulee hihnassa vetäminen. Kun saa vetämisen pois, tulee vieraille haukkuminen. Kun saa haukkumisen pois tulee kulkuvälinekammo... Mennään jatkuvasti tilanteesta toiseen ja koitetaan selvitä parhaamme mukaan.

Ja Taro on jatkuvassa vauhdissa.


Tosin nyt se on rauhoittunut hieman, välillä jopa niin paljon että mietin onko sillä kaikki hyvin. Juuri kun ehdin huolestua sen laiskuudesta, niin se saa parin päivän riiviökohtauksen ja riehuu kuin mielipuoli. Sotkeminen ja repiminen on ollut jo pienestä pitäen Taron lempipuuhaa.

Tässä pentuaitaus on laitettu uuteen uskoon vesikupin avulla:


Nykyään vesikuppia ei enää läiskytellä, mutta sukkien varastelu ja pahvien repiminen on suurta huvia. Kivointa on se, kun emäntä kyykkii keräämässä pahvinmurusia olkkarin lattialta. Silloin voi vaania käsiä ja hyökkiä kimppuun tavoitteena anastaa pahvinpalat takaisin.

Huomenna mennään kokeilemaan vielä kerran pentukurssin antia. Tällä kertaa yritän mennä vähän rauhallisempaa reittiä, ettei tarvitse niin pitkään istua kuumassa ja mutkittelevassa bussissa.