Kurkistus muistojen poluille

Ajattelin tällä kertaa raottaa valokuva-arkistojen ovia ja muistella hieman menneitä. Tuli niin nostalginen olo, kun näin shibayhdistyksen foorumilla Ruotsista juuri saapuneen tyttöpennun kuvan. Se oli pehmeä pallero, sellainen mikä Taro tuntuu olleen joskus aikoja sitten.

Tässä kuva ensimmäiseltä kerralta, kun Taron tapasimme:


Taro on kuvassa vasemmalla imemässä emonsa nisää, pieni kippura suloisena pötkylänä.

Taro kotiutui hirveän hienosti, mitään ongelmia ei ollut. Sen sijaan minä kärsin unettomista öistä, huolehdin ja stressasin. Sittemmin olen saanut kuulla, että se on hyvin tavallista. En olisi ikinä uskonut, että jostain voi tuntea niin suurta vastuuta, että se sattuu välillä. Kunnioitan yhä enemmän vanhempia, jotka ovat läsnä lapsilleen, kasvattavat, huolehtivat ja rakastavat. Se ei ole aina helppoa.

Taro oli niin pallero ja pienenpieni jopa meidän pienessä kaksiossa.


Klikkaamalla kuvan suuremmaksi huomaa, minkälainen nalle se tosiaan oli. Hyvin pian Tarosta tuli nallen sijaan ilkikurinen kettu, koko ajan metkut mielessä. Ongelmia aiheutti pentuaitaus, jossa oli maailman kauheinta olla. On kyllä edelleenkin, mutta nyt siellä sentään maltetaan olla.

Häkkilintu:


En voi uskoa, että tuo meidän Taro on ollut pieni pallero joskus! Nyt se on niin nuori kundi, nokka vaan kasvaa ja samoin jalat. Ihan kuin teini-ikäinen, pelkkiä raajoja koko tyyppi.

Tässä Tarolla on vielä pieni, lytty ja tumma kuono:


Nyt kuono on pitkulainen ja vaalentunut tosi paljon. Yksi asia ei kuitenkaan ole muuttunut: Taro on edelleen hurjan leikkisä.


Jos sen kanssa ei leiki, se kyllä keksii itse itselleen riemukasta puuhaa. Jo melko pienenä se kehitti taidon heittää palloa itse itselleen: pallo suuhun, päätä heilautetaan komeasti sivulle, pallo lentää ja sen perään voi juosta innokkaasti.

Yksi tuttu shibanomistaja totesi juuri, että shibalapset ovat tunnettuja kyvystään kehittää koko ajan uusia ongelmia. Se on kyllä täysin totta. Mitään ei oikeastaan voi ennakoida ja aina kun on yksi probleema selvitetty, tulee toinen tilalle. Kun saa aitauksessa maukumisen pois, tulee tilalle armoton käsien pureskelu. Kun saa käsien pureskelun vähenemään normaaliin pentutasoon, tulee hihnassa vetäminen. Kun saa vetämisen pois, tulee vieraille haukkuminen. Kun saa haukkumisen pois tulee kulkuvälinekammo... Mennään jatkuvasti tilanteesta toiseen ja koitetaan selvitä parhaamme mukaan.

Ja Taro on jatkuvassa vauhdissa.


Tosin nyt se on rauhoittunut hieman, välillä jopa niin paljon että mietin onko sillä kaikki hyvin. Juuri kun ehdin huolestua sen laiskuudesta, niin se saa parin päivän riiviökohtauksen ja riehuu kuin mielipuoli. Sotkeminen ja repiminen on ollut jo pienestä pitäen Taron lempipuuhaa.

Tässä pentuaitaus on laitettu uuteen uskoon vesikupin avulla:


Nykyään vesikuppia ei enää läiskytellä, mutta sukkien varastelu ja pahvien repiminen on suurta huvia. Kivointa on se, kun emäntä kyykkii keräämässä pahvinmurusia olkkarin lattialta. Silloin voi vaania käsiä ja hyökkiä kimppuun tavoitteena anastaa pahvinpalat takaisin.

Huomenna mennään kokeilemaan vielä kerran pentukurssin antia. Tällä kertaa yritän mennä vähän rauhallisempaa reittiä, ettei tarvitse niin pitkään istua kuumassa ja mutkittelevassa bussissa.