Ajatuksia matkan varrelta

Jonkun aikaa ollaan Taron kanssa tätä yhteistä matkaa nyt kuljettu, vaikka suurin osa on toivottavasti vielä edessä. Ajattelin, että muistan nämä pentuajat, kaiken tämän kasvamisen ja siihen liittyvät kivut ikuisesti, mutta Raija sai minut vakuuttumaan, että näin ei ole.

Raija on ollut tukipilarina tässä kuukausien aikana, lohduttanut, rohkaissut ja aina jakanut kaiken tietonsa. Hän on kasvattanut shiboja vuosikausia ja vaikka ei olekaan Taron kasvattaja, on hän kuitenkin tukenut meitä suunnattomasti. Aivan ihana ihminen, en ole toista samanlaista tavannut. Hänen ja Leenan trimmaamosta on tullut tukikohta, jossa käydään juomassa kahvit ja puhumassa koira-asiaa muun muassa.

Siispä Raijan vinkin pohjalta mieleeni tuli ajatus, että haluan kirjata ylös muutamia kasvun paikkoja, mitä meillä on tässä ollut. Vaikka nyt siltä tuntuukin, että muistan kaiken ikuisesti, jotenkin aika kultaa muistot ja paljon silloin suurelta tuntunutta unohtuu, kun asiat alkavat sujumaan tutuilla urillaan.



Ruoka on ollut jonkinalinen kiistakapula koko Taron ja meidän yhteisen elon ajan. Vaikka Taro ei ole shiba nirsoimmasta päästä, se on aina suhtautunut ruokaan vähän valikoiden. Sille on saanut kyllä kokkailla erilaisia puuroja, syöttää cream crackereita ja keksiä erilaisia tapoja piilottaa nappulaa, jotta koiran on saanut motivoitua syömään. Se on tyypillinen shibapentu: kun ei vaan malttaisi syödä, maailmahan on avoin valloitettavaksi! Hyvässä massassa se on kuitenkin koko ajan pysynyt ja ruoka aina lopulta on maistunut. Tietenkin kekseliäisyyttä on joutunut käyttämään.

Toinen harmaita hiuksia aiheuttanut juttu oli erilaisissa kulkuneuvoissa matkustaminen. Vinkunaa, sähläämistä, läähätystä, pyörimistä, välillä jopa kiljumista. Nyt herra vielä vähän levottomasti liikuskelee, mutta asettuu pian kiltisti makuulle ja pysyttelee siinä matkan ajan. Jos on vauhti päällä, niin ei malttaisi, mutta muuten tässä 19 viikon iässä matkustusharjoitukset ovat alkaneet tuottamaan tulosta.


Taro ei ole koskaan tiennyt, että kärsivällisyys on hyve. Aina on pitänyt kaikki saada heti eikä kohta. Olemme itse joutuneet olemaan suunnattoman kärsivällisiä, ja tulosta on tullut. Nyt se jo vähän paremmin malttaa mielensä ja on tajunnut, että asiat eivät tapahdukaan aina sen aikataululla ja sen tahdon mukaan.

Taro on opettanut meille suunnattoman paljon. Sen parasta antia on huumorintaju. Olemme tajunneet, että shibamme on äärettömän kujeileva, se tykkää naurattaa itseään. Monien koiran käytökseen erikoistuneiden mukaan Taron temput menisivät kategoriaan pottuilu, kettuilu, isottelu, tottelemattomuus, johtajuuden tavoittelu tai kunnioituksen puute omistajaa kohtaan. Olisimme voineet langeta ansaan ja lähteä toimimaan edellä mainittujen taustaoletusten voimalla.

Onneksi emme tehneet sitä, olisimme tehneet Tarosta surullisen pennun. Se tykkää varastaa sukan ja juosta virne naamalla karkuun odottaen, että joku juoksisi perään. Jos kukaan ei tule, sukkakin unohtuu. Omistajaa on kiva härkkiä haukahtelemalla kimeästi ja kiemurtelemalla hullunkurisesti. Jos omistaja nauraa, niin tehtävä on suoritettu. On hauskaa kaivaa kuoppaa takapihalle ja katsoa kun molemmat omistajat ponkaisevat pystyyn ja lähtevät takaa-ajoon. Pelkä mahdollisen kuopan katsominen ihan omistajan kiusalla on suurta hupia. Kun pitäisi mennä illalla pentuaitaukseen, alkaakin hauska leikki, jossa testataan pennun söpöilytaitoja ja omistajan kärsivällisyyttä.


Koiran älykkyys on yllättänyt. Se tarkkailee jatkuvasti ihmisiä ja heidän reaktioitaan. Se oppii asioita yhdestä kerrasta ja muistaa viikkokausia missä paikassa se kiva lelu kaduilla lojuikaan. Se lukee meidän äänensävyjämme kuin avointa kirjaa, pieninkään jännitys tai vihaisuus ei mene Tarolta ohi. Siksi se myös reagoi niin vahvasti meidän nauruumme ja nauttii kyllä naurattamisesta. Sen katse tuntuu myös niin usein kysyvän miksi?. Tämä katse tulee valitettavan usein esille silloin, kun sitä käskee tekemään jotain.

On mielenkiintoista nähdä, minkälaiseksi aikuiseksi Taro kehittyy. Toivon, että se pitää huumorinsa ja leikkimielisyytensä. Ihaninta on ollut meidän välillämme tapahtunut lähentyminen. Alussa Taron kanssa eläminen oli kuin olisi yrittänyt kesyttää villieläintä. Nyt sydäntä lämmittää, kun koira aamulla kömpii unisena luoksesi, köllähtää viereesi lattialle ja rupeaa huolellisesti puhdistamaan käsiäsi ja kasvojasi. Taro tykkää myös halailla: se nostaa tassunsa kaulalle ja painaa päänsä niskaa nuuhkuttelemaan. Läheisyys on nyt ihan eri luokkaa ja tämän muutoksen läpikäyminen tuntuu mahtavalta.

Ennen kaikkea olen tajunnut, että mitä vain voi koiran kanssa tapahtua eikä mitään koiraa voi olettaa tuntevansa heti ensi kättelyssä. Silloin kun koira kääntyy puoleesi hakeakseen turvaa tai saadakseen puhdistaa silmäkulmasi, silloin jonkinlainen yhteinen tila on saavutettu. Kuvittelin naiivisti, että koira on heti alusta asti minun, joten se välittää heti minusta ja minä siitä. Kun pentu sitten olikin epäilevä ja etäinen, olin ihmeissäni ja jopa vähän surullinen. Nyt vasta ymmärrän, että omistajuus ei merkitse koiralle mitään, sen luottamus pitää ansaita alusta asti, vaivaa nähden ja itsensä peliin laittaen.

Nyt alkaa koirahullujen maailma avautua.