Inhokit

Sain inspiraation kasata kaksi listaa: mistä Taro tykkää ja mistä ei. Idea lähti liikkeelle siitä, että on tullut tajuttua miten jokaisella koiralla tuntuu olevan omat juttunsa, samoin kuin meillä ihmisillä. Toinen tykkää äidistä ja toinen tyttärestä, kuten sanotaan.

Aloitetaan inhokkilistalla.

Taron inhotuimmat Top 5



1. Tupakka. Tupakan savu ja haju on kauheinta kauheutta eikä ketään tupakoitsijaa voi kerta kaikkiaan lähestyä, jos savuava kääryle on kädessä tai huulen pielessä. Jos lähelle tulee juuri tupakoinut ryökäle, pitää puhista ja aivastella äänekkäästi.

2. Pesu ja föönaus. Onko arvokkaan eläimen pakko alistua moiseen barbarismiin?

3. Imuri. Hirveä, mölisevä vehje, joka tunkeutuu kaikkialle ja huutaa mennessään. Imuroinnin ajaksi on parasta vetäytyä syrjään ja näyttää äärimmäisen masentuneelta, mutta kuitenkin tarkkailla tilannetta, ettei vaan mitään tärkeää jää huomaamatta.

4. Korva- ja silmätipat. Entä sitten vaikka ne tekevätkin hyvää, minuun et ylimääräisiä tököttejä tunge.

5. Toisten koirien kakkakasat. Niiden yli pitää mennä komealla loikalla tai vähintäänkin nyrpistellä nenää.

Hampaatonta menoa

Pitkästä aikaa palailen taas blogin pariin, ja tällä kertaa ilman yhtään ainutta kuvaa Taro-veijarista. Syytän tästä blogin laiminlyönnistä työkiireitä ja kameran akkua, joka on mystisesti vaan koko ajan lopussa. Miksei kukaan lataa sitä?

Asiaan. Eliminaatiodieetillä ollaan oltu viikko, ja hyvin on mennyt ainakin tähän asti. Olen todella tyytyväinen, että valittiin kotiruoka eikä kokeiltu sitä toista vaihtoehtoa, eli allergisoimatonta kuivamuonaa. Taro ei suostuisi mitenkään syömään kuivamuonaa kahta kuukautta eikä sitä saisi motivoitua koulutuksessa nappuloilla. Nyt voi sentään hieman varioida, ja lenkeillä käydäänkin nykyään poronlihat taskussa. Ajattelin pian testata miten onnistuisi minikokoiset poronlihapullat. Niillä olisi helppo pitää vähän tehokkaampiakin treenihetkiä.

Poronluita on mennyt iso kasa, Taro tykkää kaivaa luuytimet päistä ja hylkää sitten luun kokonaan. Tosin sitä on kiva heitellä laminaattia vasten silloin, kun emäntä ja isäntä yrittää katsoa telkkaria rauhassa. Lähtee muuten kova ääni, kun poronluu kalahtaa lattiaan pienen shiban paiskaamana. Ruokahalu pojalla on muutenkin kunnossa. Ruokaa menee hyvät määrät ja joskus lohiöljy tuo mukavaa vaihtelua. Saa nähdä miten pitkään menee, että Taro kyllästyy peruna-poro -mössöön...

Niin ja lekurin mukaan kaikki tulehdukset on päihitetty, eli nyt vaan odotellaan ja toivotaan, ettei oireet tule takaisin. Sen sijaan saimme kuulla toisen hieman yllättävän uutisen, eli Tarolla oli vielä yksi maitohammas, ja hyvin näkyvällä paikalla! Tuossa pari päivää sitten se hammas otti ja lähti, nyt on pojulla iso reikä suussa. Lääkäri totesi, että taitaa olla puuttuva hammas eikä tuon maitohampaan tilalle tosiaan näytä mitään tulevan. Sääli sinänsä, olisi ollut kiva ehkä joskus tulevaisuudessa käyttää Taroa jalostukseenkin, mikäli poika on terve. Nyt taitaa ne suunnitelmat jäädä samoin kuin haaveet loistokkaasta näyttelyurasta.

Niinhän se on, että kaikkea ei voi etukäteen päättää, luonto pääsee aina silloin tällöin yllättämään.

Kesähelteisiä muistoja syksyisessä vesisateessa

Taro on kuin kissa: vesi on ällöttävää. Ainoa ero kissaan on se, että Taro tykkää likaisesta, mutaisesta ja matalasta vesilammikosta, johon voi tunkea kuonon ja puhaltaa ilmakuplia kunnes koko pää on mudan peitossa. Se rakastaa tätä niin paljon, että en ikinä raaski kieltää siltä moista iloa. Nyt syksyn tullessa poika saakin useamman pesun viikossa...

Mutta ihanilla kesähelteillä yritimme saada shibaa luopumaan vesikammostaan. Lasten uima-allas ja herkkupala olivat päivän teema. Taro oli erittäin epäileväinen koko hommaa kohtaan.


Mitäs ihmettä täällä on? Yäks, puhdasta vettä!


Vähän uskaltaa vettä läiskytellä, mutta onhan se suorastaan vastenmielisen kirkasta ja raikasta.



Mutta hyi, ehkä sen makupalan saisi altaan keskeltä, jos haukkuu/maukuu kovaäänisen kimeästi.


Ei toimi, pitää kokeilla jos tassulla melomalla makupala vaan hyppäisi suuhun.


Uskallanko sittenkin?!


Lopputuloshan oli se, että koira oli puoliksi märkä, mutta ei missään nimessä suostunut menemään veteen kokonaan. Onneksi nyt noita mutalammikoita riittää.

Taron valtakunta

"Ai miten niin tämä kämppä on mun valtakunta?"

Taistelua lääkekuurilla

Kun ensimmäistä kertaa joskus Taron ollessa pikkupentu yritimme laittaa sille silmävoidetta, tulos oli kammottava. Rimpuilua, potkimista, shibakiljuntaa ja venkoilua. Taro ei koskaan yrittänyt purra, tuntuisi ihmeelliseltä ajatustkin, että Taro yrittäisi toimenpiteissä purra. Se käytti ääniasettaan hyväkseen sitäkin tehokkaammin. Silmävoiteen laitto loppui lyhyeen; meiltä meni yksinkertaisesti hermot. Ääniaseella sai siten aikaan tuloksia.

Nyt ei voi luovuttaa, sillä silmätulehdus on selvä juttu. Lääkettä on siis laitettava. Ollaan runsaasti harjoiteltu käsittelyä, joten pari ensimmäistä päivää Taro on ottanut jopa silmävoiteet ihan rennosti. Ei pyrkinyt karkuun, ei edes hätkähdä. Eikä päästä pihahdustakaan. Korvatipat olivat alusta asti vähän hankalampi juttu, mutta sekin meni.

Kunnes nyt.

Nyt Taro on päättänyt, että tätä rääkkiä on kestetty ihan tarpeeksi. Ääniase on selkeästi haudattu, mutta rimpuilua on sitäkin enemmän. Omaan sydämeen sattuu, kun huomaa miten toinen hätääntyy. Päättäväisesti ollaan silti kaikki lääkkeet laitettu, ja niitähän on aikamoinen kasa.


Korva- ja silmälääkkeiden kanssa on hankaluuksia ja tällä hetkellä on tavoitteena saada edes pieni määrä ainetta sisään. Muut lääkkeet menevät täydellisen helposti, jopa 20 sentin kokoinen antibiootti kunhan sen voitelee ensin NutriPlus geelillä. No, taistelua jatketaan, sillä koiran parhaaksi tätä tehdään.

Pojun korvat ovat aika säälittävän näköiset, sillä korvatipat ovat tosiaan sellaiset voidemaiset. Tuntuu melkein, että se näyttää sairaammalta kuin ennen lääkekuuria!



Onneksi silmien rähmiminen ja leuan rapsuttelu ovat loppuneet. Sen voimalla jaksaa vetää tämänkin loppuun, vaikka nuoren herran mielestä olemmekin julmia rääkkääjiä, jotka eivät arvosta hänen itsemäärämisoikeuttaan.


Onneksi poju on sen verran rennonletkeä, että unohtaa kokemansa nöyryytyksen hetkessä, kunhan saa vähän leikkiä ja riehua.