Joka ilta kun lamppu sammuu ja saapuu oikea yö...

Eli ainoa hetki, jolloin Taro pysyy niin pitkään paikallaan, että siitä saa kuvan.

Unia koirista

Näin unta, että minulla oli kolme koiraa. Taro oli jo iäkäs, hieman enemmän valkoisia karvoja oli herralla. Toinen koira oli kuin husky, mutta isompi, ehkä sellainen huskyn ja akitan sekoitus. Kolmas oli amstaffin tyyppinen ja kokonaan musta.

Olin tämän kolmikon kanssa lenkillä ja se oli hirveää säätöä. Kaikki menivät eri suuntiin ja hihnat putoilivat käsistä. Mutta Taro oli arvokas, hidasliikkeinen vanha herra, joka totteli todella hyvin. Husky-akita oli hellyydenkipeä, koko ajan pusuttelemassa. Amstaffi oli kovaluontoinen ja tykkäsi kun sitä rapsutti leuan alta.

Jokainen oli oma tyyppinsä, mutta jokaista rakastin kovasti. Se oli ihana uni, vaikka vaivaa siitä kolmikosta oli roppakaupalla.

Murrosiän mytologiaa

Koirilla on erilaisia kehitysvaiheita, aivan kuten ihmisilläkin. Taro kävi pienenä läpi mörkövaiheen, jolloin kaikki asiat olivat kammottavia ja maailma täynnä mörköjä. Nyt on vuorossa se pelätty murkkuikä. Vai onko kyse jostain muusta?

Aloin pohtia miten murkkuilu Tarossa näkyy. Merkkejä on vaikka kuinka paljon enkä ole kokemuksieni kanssa yksin. Lainaukset otin koiran murkkuikään liittyvästä vanhasta keskustelusta, Koirat.comista.

Yksi yleisimmistä murkkuiän oireista vaikuttaa olevan korvien katoaminen. Jo opitut käskyt "unohtuvat", kun muu maailma vie mukanaan. Keskittymiskyky romahtaa eikä kouluttaminen enää onnistu vanhaan malliin. Muut koirat ja tuoksut alkavat kiehtoa.

Mutta keskittymiskyky tippui täysin nollaan, se alkoi ottamaan häiriötä toisista koirista esim. treeneissä ihan älyttömästi ja samalla aloitti toisille uroksille pullistelun.

Tarolla on ehdottomasti nähtävissä keskittymiskyvyn akuuttia puutetta. Se ei intoudu samalla tavalla omistajan kanssa puuhaamisesta ulkosalla, kun on narttujen tuoksuja nuuskittavana ja muita koiria vahdattavana.

Tässä vaiheessa jätimme uusien asioiden opettamisen kokonaan ja keskityimme siihen, että ne tietyt perusasiat tehdään meidän ihmisten haluamassa järjestyksessä. Koiralta onkin ihan turhaa siinä vaiheessa vaatia kauhean paljon aivojen käyttöä, koska se tuntuu olevan mahdotonta.

Toiset sanovat, että koirilla ei ole murkkuikää, vaan sukukypsyyteen liittyvää laumajärjestyksen hakemista. Aina laumajärjestystä ei haeta oman perheen sisällä, vaan toiminta heijastuu vieraisiin ihmisiin ja koiriin.

Koira, jonka ympäristössä on runsaasti vaihtuvia ja/tai epävakaita tekijöitä, kuten kaupungissa asuva perheen ainoa koira, saattaa kanavoida paikkansa etsimistä ympäristöön, esim. vieraisiin koiriin.

Taro ei tunnu niin sanotusti testaavan ja haastavan meitä. Päin vastoin, siitä on tullut lempeämpi ja läheisyydenkipeämpi. Sisällä, perheen kesken se on ruvennut käyttäytymään tietyllä arvokkuudella ja rauhallisuudella. Eli voisiko kyseessä olla pikemminkin Taron kehittyminen pennusta urokseksi? Hormonit jylläävät sukukypsyyden kynnyksellä. Mutta eikö murrosiässä olekin kyse juuri aikuistumisesta?

Sukukypsäksi tuleminen on näkynyt koirien käytöksessä varsinkin uroksilla hajuista kiinnostumisena ja kiinnostuksena muihin koiriin. Tällöin koiran keskittymiskyky on saattanut olla hieman hakusessa, mutta palautunut kuitenkin kohtuu nopeasti. Näinä aikoina en ole opettanut koiralle mitään uutta, mutta osattujen asioiden suorittamista olen kuitenkin vaatinut.

Kutsutaan sitä murkkuiäksi tai joksikin muuksi, on kuitenkin selvää, että koirassa tapahtuu hormonaalisia muutoksia tietyssä iässä. Tämä taas vaikuttaa luonteeseen, joskus enemmän ja joskus vähemmän.

Muutoksen kurimuksessa kannattaa keskittyä vahvistamaan jo opittua ja puuhaamaan kaikkea mukavaa koiran kanssa. Liikkaa uutta ei kannata opetella, jos koiran keskittymiskyky on kadoksissa.

Nyt siis tavoitteenamme on parantaa Taron keskittymiskykyä ja vahvistaa rauhallista mielentilaa. Lenkeillä teen sen kanssa pieniä tottishetkiä. Kutsun sen luokse, laitan istumaan ja vaadin katsekontaktin. Sitten palkkaan ja matka jatkuu. Palkkaan myös sivulla kulkemisesta ja kontaktin ottamisesta.

Kevään herääminen

Kuka joskus muinoin pelottelikaan, että koiraa on kauheaa viedä ulos koiranilmalla. Silloin, kun normaalisti kurkkaisi ikkunasta ulos ja käpertyisi sohvalle viltin alle teekupin kanssa. Kevät on juuri sellaista aikaa. Hesarin kolumnistikin julisti, että huhtikuu on inhottavin kuukausi kaikista. Koko viikonlopun on satanut vettä, maa on mutainen ja kurainen.

Ja me ollaan Taron kanssa nautittu siitä täysin rinnoin! Lenkkipolut ovat hiljaisia, vain linnut laulavat kevyessä kevätsateessa. Maa tuoksuu ihanalle, metsässä vasta upeaa onkin. Kevään tulemisen voi kuulla ja haistaa. Kulkeminen on helppoa, kun jäät ja lumet ovat sulaneet.

Eilen oltiin kaksi tuntia kävelyllä enkä muista milloin olisi viimeeksi ollut niin hauskaa. Silloin kun muut jäisivät sisätiloihin, me Taron kanssa vasta päästään nauttimaan. Taro testaa jokaisen lätäkön, ihmettelee juoksevia vesipuroja, tunkee naaman syvälle sammaleeseen ja ruohoon. Lintujakin ihmetellään. Minä nautiskelen siitä, että metsät ja polut kuuluvat kerrankin vain meille.

Keväinen, harmaa sadepäivä on upeaa aikaa. Vielä pitää jaksaa kesän helteiden yli, että pääsee nauttimaan taas syksyn sateisista aamuista.

Entä jos...

Kaikki tietävät, että jälkiviisaus on turhuutta. Silti on joskus ihan ajatusleikkinä hauskaa pohtia, mitä tekisi toisin jos saisi uuden tilaisuuden. Kun on saanut kokemusta koiran kanssa, rupeaa huomaamaan mitä kaikkea olisi kannattanut tehdä eri tavalla. Toisaalta tajuaa myös missä on toiminut juuri oikein.

Kaikkein merkittävin juttu, mitä nyt tekisin eri tavalla, on muiden koirien kanssa toimiminen. Nyt opettaisin Tarolle, että toisen koiran luokse pääsee vain ottamalla omistajaan kontaktin. Lisäksi toisten koirien kanssa puuhaaminen ei ole kuin villi länsi, vaan välillä leikit täytyy keskeyttää omistajan kehotuksesta. Jo ihan pienelle pallerolle olisi pitänyt näyttää, miten toimia kun kadulla tulee toinen koira vastaan.

Miksi en sitten näin tehnyt? En ymmärtänyt Taron innostusta muihin koiriin. En uskonut, että mitään ongelmia kehittyisi siitä, että muut koirat ohitetaan lähinnä hihnan avulla. Pidin hirveän tärkeänä, että pentu saa hirveästi koirakokemuksia. Pidin vähemmän tärkeänä, että pentu oppii tottelemaan muista koirista huolimatta. Arvelin, että sen ehtii myöhemminkin. Ei muuten ehdi. Nyt se vaatii aivan hurjasti harjoittelemista eikä niitä tilanteita ole helppo harjoitusmielessä lavastaa.

Toinen juttu minkä tekisin toisin, on koiran ohjaaminen hihnalla. Nyt panostaisin enemmän siihen, että pentu oppisi seuraamaan minua eikä hihnaa. Taro kulkee hihnassa nätisti, mutta on oppinut reagoimaan enemmän hihnan liikkeisiin ja kiristymisiin kuin ihmisen liikkeisiin. Hihnalla Taroa on helppo ohjata, mutta ilman hihnaa ei. Tämä on varmaan aika klassinen juttu, mikä tapahtuu kun koiraa on pakko jo pentuna lenkittää lähinnä hihnassa.

Miksi en alusta asti yrittänyt ohjata suullisesti? On helpompaa ohjata hihnalla. Kun pennulle pitää opettaa miljoonaa muutakin asiaa, unohtuu jotkut ulottuvuudet helposti. Ja kaupunkikoira on 90% ajasta hihnassa.

Muuten hihnakulkemisen opettaisin aivan kuten nytkin. Taro ei vedä, paitsi kovasti innostuessaan. Aina kun hihna kiristyy, omistaja pysähtyy kuin kivenlohkare. Tällä olemme saaneet mukavasti hihnassa liikkuvan shibasen.

Olen myös tyytyväinen siihen, miten olemme opettaneet Taron ottamaan kontaktia monissa tilanteissa. Se hakee omistajan katsetta ja osaa olla kuulolla. Siksi treenaaminen on Taron kanssa kivaa. Häiriöiden kanssa pitää tätä harjoitella vielä enemmän. Tärkeintä on kuitenkin se, että Taro osaa ja haluaa oppia.

Taro osaa leikkiä ihmisen kanssa, se on mukavaa. Tämäkin on vaatinut työtä ja yhteistä opettelua. Pienissä painileikeissä Taro käyttää hampaitaan hyvin hellästi, melkein jopa lempeästi. Se lopettaa heti, jos ihminen osoittaa eleillään ja äänellään, että ei enää halua. Painihetket Taron ja avomiehen välillä on upeaa katsottavaa! Pojilla on niin hauskaa ja koko ajan säilyy yhteisymmärrys.

Ehkä kuitenkin suurin juttu mitä tekisin toisin, on relaaminen pennun kanssa! Ensimmäinen oma pentu oli kova paukku eikä aina tajunnut nauttia siitä oppimisen ja kasvamisen vaiheesta. Nyt osaisin olla jo vähän enemmän löysin rantein. Ja monet shibamaiset metkut olisivat jo tuttuja eikä ääniasekaan niin kovasti säikäyttäisi. Siksipä ajatus toisesta shibasta kiehtoisi: pääsisi uudenlaisen tapauksen kanssa oppimaan taas uutta!