Kaikki tietävät, että jälkiviisaus on turhuutta. Silti on joskus ihan ajatusleikkinä hauskaa pohtia, mitä tekisi toisin jos saisi uuden tilaisuuden. Kun on saanut kokemusta koiran kanssa, rupeaa huomaamaan mitä kaikkea olisi kannattanut tehdä eri tavalla. Toisaalta tajuaa myös missä on toiminut juuri oikein.
Kaikkein merkittävin juttu, mitä nyt tekisin eri tavalla, on muiden koirien kanssa toimiminen. Nyt opettaisin Tarolle, että toisen koiran luokse pääsee vain ottamalla omistajaan kontaktin. Lisäksi toisten koirien kanssa puuhaaminen ei ole kuin villi länsi, vaan välillä leikit täytyy keskeyttää omistajan kehotuksesta. Jo ihan pienelle pallerolle olisi pitänyt näyttää, miten toimia kun kadulla tulee toinen koira vastaan.
Miksi en sitten näin tehnyt? En ymmärtänyt Taron innostusta muihin koiriin. En uskonut, että mitään ongelmia kehittyisi siitä, että muut koirat ohitetaan lähinnä hihnan avulla. Pidin hirveän tärkeänä, että pentu saa hirveästi koirakokemuksia. Pidin vähemmän tärkeänä, että pentu oppii tottelemaan muista koirista huolimatta. Arvelin, että sen ehtii myöhemminkin. Ei muuten ehdi. Nyt se vaatii aivan hurjasti harjoittelemista eikä niitä tilanteita ole helppo harjoitusmielessä lavastaa.
Toinen juttu minkä tekisin toisin, on koiran ohjaaminen hihnalla. Nyt panostaisin enemmän siihen, että pentu oppisi seuraamaan minua eikä hihnaa. Taro kulkee hihnassa nätisti, mutta on oppinut reagoimaan enemmän hihnan liikkeisiin ja kiristymisiin kuin ihmisen liikkeisiin. Hihnalla Taroa on helppo ohjata, mutta ilman hihnaa ei. Tämä on varmaan aika klassinen juttu, mikä tapahtuu kun koiraa on pakko jo pentuna lenkittää lähinnä hihnassa.
Miksi en alusta asti yrittänyt ohjata suullisesti? On helpompaa ohjata hihnalla. Kun pennulle pitää opettaa miljoonaa muutakin asiaa, unohtuu jotkut ulottuvuudet helposti. Ja kaupunkikoira on 90% ajasta hihnassa.
Muuten hihnakulkemisen opettaisin aivan kuten nytkin. Taro ei vedä, paitsi kovasti innostuessaan. Aina kun hihna kiristyy, omistaja pysähtyy kuin kivenlohkare. Tällä olemme saaneet mukavasti hihnassa liikkuvan shibasen.
Olen myös tyytyväinen siihen, miten olemme opettaneet Taron ottamaan kontaktia monissa tilanteissa. Se hakee omistajan katsetta ja osaa olla kuulolla. Siksi treenaaminen on Taron kanssa kivaa. Häiriöiden kanssa pitää tätä harjoitella vielä enemmän. Tärkeintä on kuitenkin se, että Taro osaa ja haluaa oppia.
Taro osaa leikkiä ihmisen kanssa, se on mukavaa. Tämäkin on vaatinut työtä ja yhteistä opettelua. Pienissä painileikeissä Taro käyttää hampaitaan hyvin hellästi, melkein jopa lempeästi. Se lopettaa heti, jos ihminen osoittaa eleillään ja äänellään, että ei enää halua. Painihetket Taron ja avomiehen välillä on upeaa katsottavaa! Pojilla on niin hauskaa ja koko ajan säilyy yhteisymmärrys.
Ehkä kuitenkin suurin juttu mitä tekisin toisin, on relaaminen pennun kanssa! Ensimmäinen oma pentu oli kova paukku eikä aina tajunnut nauttia siitä oppimisen ja kasvamisen vaiheesta. Nyt osaisin olla jo vähän enemmän löysin rantein. Ja monet shibamaiset metkut olisivat jo tuttuja eikä ääniasekaan niin kovasti säikäyttäisi. Siksipä ajatus toisesta shibasta kiehtoisi: pääsisi uudenlaisen tapauksen kanssa oppimaan taas uutta!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti