Palaanpa vielä edellisen postaukseni aiheeseen, kun kerran vauhtiin pääsin!
Olen aiemminkin raportoinut haasteistamme ja onnistumisistamme toisten koirien ohittamisessa. Oikeastaan vasta täydellinen asenteenmuutos on tuonut tilanteeseen merkittäviä muutoksia.
Koulutusperiaatteeni on aina ollut se, että oikeasta toiminnasta seuraa riittävä palkinto. Epätoivottu käytös jätetään kokonaan huomiotta, eli se pyritään sammuttamaan. Näillä eväillä ollaan arkielämässä päästy todella pitkälle.
Ohituksissa myös positiivinen vahvistaminen (= palkkaaminen oikeasta käytöksestä) tuotti merkittäviä tuloksia. Siinä oli kuitenkin yksi ylitsepääsemätön vaikeus: ympäristön hallinta. Käyttämässämme menetelmässä oli oleellista, että koira ei ikinä joudu tilanteeseen, jossa se ei kykene toimimaan oikein. Tarolla tämä tarkoitti sitä, että emme saaneet joutua liian lähelle toisia koiria.
Kaupungissa on inhimillisesti mahdotonta hallita ympäristöä. Hihnalenkkejä on kuitenkin pakko tehdä, sillä aina ei ole aikaa lähteä metsään. Naksutinkouluttaja sanoi meille, että ohituksia on mahdotonta saada sujumaan ilman treenikentällä hallituissa olosuhteissa treenaamista. Mitäs sitten, kun ei pääse treenikentille riittävän usein muun elämän vuoksi? Tai entä kun koira toimii kuin unelma, jos vain liikutaan vieraassa maastossa?
Lopulta oma motivaatio katosi. En osannut olla riittävän tekninen ja sitoutunut naksutteluun ja namitteluun. Toisen koirakon yllättäessä rupesin säheltämään: kaivelin namuja, kiristin hihnaa vilkuilin mihin voisi tiukassa tilanteessa väistää. En ulkoisesti näyttänyt hötkyilijältä, mutta sisällä kuohui.
Namilla palkkaaminen on todella haastavaa erityisesti kokemattomalle kouluttajalle yllättävässä tilanteessa.
Uskon vahvasti, että Vilanderin ja Millanin kaltaiset koirankouluttajat menestyvät juuri siksi, että tarjoavat vähemmän teknisen vaihtoehdon. Toki oikea-aikainen korjaaminen on myös haastavaa, mutta ilman namuja ja naksuttimia vihreäkin koiranomistaja pystyy keskittymään olennaiseen: koiraan.
Naksuttelun keskeinen idea on tietenkin myös keskittyä koiraan. Mutta kaikki oppimisteoriat ja -välineet sekoittavat pakkaa, jos ne siirtävät huomion pois koiran käytöksen havainnoimisesta. Kaupunkiympäristössä pitää olla toimintasuunnitelma yllättävien tilanteiden varalle; sellaista en naksutinkoulutuksessa saanut. Minulle sanottiin vain, että yllättävää tilanntetta ei saa tulla.
Nyt kun suunnitelma on takataskussa, on meno rennompaa ja itsevarmempaa. Siinä on Millanin tärkein anti minulle. Luotan enemmän itseeni ja koiraan.
Taro on koira, joka kiihtyy nopeasti ja herkästi. Nollasta sataan silmänräpäyksessä. Kierrokset on pakko laskea alas yhtä nopeasti, muuten tilanne karkaa nopeasti käsistä. Nopea palaute väärästä toiminnasta on toiminut todella hyvin kierrosten laskijana. Vielä enemmän siinä auttaa oma rauhallinen asenne.
perjantai 23. huhtikuuta 2010
torstai 22. huhtikuuta 2010
Koirakuiskaajalta oppia
Kuulin ensimmäistä kertaa Cesar Millanista muutama vuosi sitten. Törmäsin nettisivustoon, jolla kyseisen herran koulutusmenetelmiä kritisoitiin. Videopätkät olivat karua katseltavaa: hihnasta hirttämistä, pelottelua, alistamista.
Nyttemmin Millanin ohjelma Koirakuiskaaja on alkanut tulla LIViltä, joten olen pariin otteeseen miehen touhuja päässyt telkun kautta seuraamaan. Ensimmäinen fiilis oli huvittuneisuus. Onko tuo meksikolaisittain englantia sopottava mies tosissaan? Energiat, johtajuudet sun muut hömppäkliseet seurasivat toinen toisiaan.
Koirakuiskaajassa kaikki on tehty näyttämään helpolta. Aivan kuin Millan olisi jonkinlainen epätavallisen taituturuuden omaava guru. Aggressiivinen koira alistuu hetkessä, rähinäongelmat ratkotaan silmänräpäyksessä.
Sarjan suhteen kannattaa olla ehdottoman mediakriittinen. Tyyppihän on brändi! Hänet halutaan kuvata virtuoosina, miehenä joka näkee koiran sielunmaisemaan kuin muinaiset intiaanit. Sarjassa nähdään kuitenkin vain pieni palanen koulutusprosessia.
Kuitenkin jokin Millanin ajatusmaailmassa puhutteli. Ensin hiljaa kuiskutellen, sitten vaatien toimintaa.
Kun Cesar vaatii eläintä toimimaan haluamallaan tavalla, ollaan koiranomistajuuden harmaalla alueella. Niin monet arastelevat vaatimista, koiran pakottamista omistajan tahtoon. Usein olen kuullut ihmeteltävän: miten minä esitän koiralle vaatimuksen? Itse olen miettinyt samaa.
Millanin ansiosta se minulle selkeytyi. Vaadin koiralta oikeanlaista toimintaa siten, että en yksinkertaisesti salli mitään muuta toimintatapaa. Minun tapani on oikea ja toimiva. Koira ei saa tietyissä tilanteissa tehdä omia ratkaisujaan, vaan sen on seurattava minun esimerkkiäni.
Palkkaamalla ja naksuttelulla opetetaan oikeat käyttäytymismallit, mutta sen jälkeen on osattava vaatia. Koirasta ei tarvitse tehdä aloitekyvytöntä nöyristelijää, mutta tietyissä tilanteissa sen on seurattava.
Mitä Taron kanssa sitten tapahtui, kun aloin vaatia oikeaa käytöstä toisia koiria ohittaessa?
Se lopetti rähinät. Kuin seinään. Ohitukset eivät ole missään nimessä täydellisiä, mutta sujuvat huomattavasti paremmin kuin nameilla palkaten. Taro edelleen jännittyy ja tuijottaa vastaantulijaa, mutta kulkee vierellä eikä jumitu tai syöksyile kuten ennen. Jos syöksähtää, tiukka kielto ja palautus sivulle. Kun pää laskeutuu liian alas, alan valmistautua mahdolliseen rähähdykseen ja kiellän jo ennen kuin Taro ehtii nostaa kierrokset niin korkealle.
Mikä sitten muuttui, että tämä oli mahdollista?
Oma asenteeni tietysti. Kun en enää yritä kaivella taskusta nameja ja kontrolloida ympäristöä (missä on toinen koira, apua tuolta sellainen tulee, mihinköhän voin väistää että ärsyke ei kasva liian suureksi, mitä jos Taro ärähtää ja pääsee toteuttamaan epätoivottua käytöstä, nyt se on jo tossa lähellä, taidanpa kiristää hihnaa) voin keskittyä koiraan.
Kuljen rauhallisen rennosti, hihnaa kiristämättä ja sivusilmällä vilkaisen Taron olemusta. Jos ohitus sujuu hienosti, saa herra kehut ja palkkion. Jos joudun korjaamaan, ei palkkiota tipu.
Tarohan ei koskaan ole ollut aggressiivinen räyhääjä, vaan pikemminkin intoräyhä. Siksi se hermostuneisuus on helppo saada kuriin olemalla itse rauhallinen ja päättäväinen. En väitä, että tämä kaikille toimisi, mutta siinä on ajattelemisen aihetta. Joskus pelkkä oikea-aikaiseen palkkaamiseen ja vahvistetiheyteen keskittyminen vie kauemmas siitä, mitä ollaan oikeasti tekemässä. Koiran hallinta on oleellista, ei kaiken muun.
Nyttemmin Millanin ohjelma Koirakuiskaaja on alkanut tulla LIViltä, joten olen pariin otteeseen miehen touhuja päässyt telkun kautta seuraamaan. Ensimmäinen fiilis oli huvittuneisuus. Onko tuo meksikolaisittain englantia sopottava mies tosissaan? Energiat, johtajuudet sun muut hömppäkliseet seurasivat toinen toisiaan.
Koirakuiskaajassa kaikki on tehty näyttämään helpolta. Aivan kuin Millan olisi jonkinlainen epätavallisen taituturuuden omaava guru. Aggressiivinen koira alistuu hetkessä, rähinäongelmat ratkotaan silmänräpäyksessä.
Sarjan suhteen kannattaa olla ehdottoman mediakriittinen. Tyyppihän on brändi! Hänet halutaan kuvata virtuoosina, miehenä joka näkee koiran sielunmaisemaan kuin muinaiset intiaanit. Sarjassa nähdään kuitenkin vain pieni palanen koulutusprosessia.
Kuitenkin jokin Millanin ajatusmaailmassa puhutteli. Ensin hiljaa kuiskutellen, sitten vaatien toimintaa.
Kun Cesar vaatii eläintä toimimaan haluamallaan tavalla, ollaan koiranomistajuuden harmaalla alueella. Niin monet arastelevat vaatimista, koiran pakottamista omistajan tahtoon. Usein olen kuullut ihmeteltävän: miten minä esitän koiralle vaatimuksen? Itse olen miettinyt samaa.
Millanin ansiosta se minulle selkeytyi. Vaadin koiralta oikeanlaista toimintaa siten, että en yksinkertaisesti salli mitään muuta toimintatapaa. Minun tapani on oikea ja toimiva. Koira ei saa tietyissä tilanteissa tehdä omia ratkaisujaan, vaan sen on seurattava minun esimerkkiäni.
Palkkaamalla ja naksuttelulla opetetaan oikeat käyttäytymismallit, mutta sen jälkeen on osattava vaatia. Koirasta ei tarvitse tehdä aloitekyvytöntä nöyristelijää, mutta tietyissä tilanteissa sen on seurattava.
Mitä Taron kanssa sitten tapahtui, kun aloin vaatia oikeaa käytöstä toisia koiria ohittaessa?
Se lopetti rähinät. Kuin seinään. Ohitukset eivät ole missään nimessä täydellisiä, mutta sujuvat huomattavasti paremmin kuin nameilla palkaten. Taro edelleen jännittyy ja tuijottaa vastaantulijaa, mutta kulkee vierellä eikä jumitu tai syöksyile kuten ennen. Jos syöksähtää, tiukka kielto ja palautus sivulle. Kun pää laskeutuu liian alas, alan valmistautua mahdolliseen rähähdykseen ja kiellän jo ennen kuin Taro ehtii nostaa kierrokset niin korkealle.
Mikä sitten muuttui, että tämä oli mahdollista?
Oma asenteeni tietysti. Kun en enää yritä kaivella taskusta nameja ja kontrolloida ympäristöä (missä on toinen koira, apua tuolta sellainen tulee, mihinköhän voin väistää että ärsyke ei kasva liian suureksi, mitä jos Taro ärähtää ja pääsee toteuttamaan epätoivottua käytöstä, nyt se on jo tossa lähellä, taidanpa kiristää hihnaa) voin keskittyä koiraan.
Kuljen rauhallisen rennosti, hihnaa kiristämättä ja sivusilmällä vilkaisen Taron olemusta. Jos ohitus sujuu hienosti, saa herra kehut ja palkkion. Jos joudun korjaamaan, ei palkkiota tipu.
Tarohan ei koskaan ole ollut aggressiivinen räyhääjä, vaan pikemminkin intoräyhä. Siksi se hermostuneisuus on helppo saada kuriin olemalla itse rauhallinen ja päättäväinen. En väitä, että tämä kaikille toimisi, mutta siinä on ajattelemisen aihetta. Joskus pelkkä oikea-aikaiseen palkkaamiseen ja vahvistetiheyteen keskittyminen vie kauemmas siitä, mitä ollaan oikeasti tekemässä. Koiran hallinta on oleellista, ei kaiken muun.
keskiviikko 21. huhtikuuta 2010
Kuulumiset pähkinänkuoressa
Niin kovasti vannnotin, että nyt en anna bloggaamiseen tulla paheksuttavan pitkää taukoa. Kummasti niin on kuitenkin käynyt. Saanen selittää?
Uusi työ käynnistyi helmikuun alussa, ja sen onkin vienyt suurimman osan energiasta. Ajatuksia ei ole hirveästi riittänyt blogiin jaettavaksi.
Töissä on ollut mahtavan hauskaa. Suurin pelko liittyi Taroon: miten kaveri tottuu, kun joutuukin olemaan yhtäkkiä niin kovasti yksin? Miten jaksan hoitaa koiran ja työn?
Onneksi ihana mies on rinnalla, hän otti helmikuussa Taron melkein kokonaan vastuulleen. Sain aloitella uudessa työssä turhia stressaamatta. Sittemmin olen päässyt rytmiin mukavasti kiinni. Edes aikaiset aamuherätykset eivät rassaa - päinvastoin! Taron kanssa lenkkeilystä on tullut ihana vastavoima toimistossa istumiselle.
Taro on päivä päivältä seesteisempi, todellisen mukava seurakoira. Edelleen kamppaillaan toisten koirien ohittamisen kanssa hiukan, mutta sekin on hyvin pienimuotoista kamppailua. Odottelemme jännityksellä palaavatko allergiaoireet kevään tullen.
Tiedossa on kuitenkin jymyuutisia: Taro saa toukokuussa kaverin! Laumaamme liittyy Monokuro-kennelistä pieni Kuma-poika, black&tan shiba. Kerron Kumasta lisää myöhemmin.
En lupaa jatkavani bloggaamista ahkerammin, kuten viimeisen tauon jälkeen mahtipontisesti lupasin. Yritys on kuitenkin kova; jos sitä taas jaksaisi palata rakkaan blogiharrastuksen pariin... Ja saisi vähän enemmän kuviakin napsittua!
Uusi työ käynnistyi helmikuun alussa, ja sen onkin vienyt suurimman osan energiasta. Ajatuksia ei ole hirveästi riittänyt blogiin jaettavaksi.
Töissä on ollut mahtavan hauskaa. Suurin pelko liittyi Taroon: miten kaveri tottuu, kun joutuukin olemaan yhtäkkiä niin kovasti yksin? Miten jaksan hoitaa koiran ja työn?
Onneksi ihana mies on rinnalla, hän otti helmikuussa Taron melkein kokonaan vastuulleen. Sain aloitella uudessa työssä turhia stressaamatta. Sittemmin olen päässyt rytmiin mukavasti kiinni. Edes aikaiset aamuherätykset eivät rassaa - päinvastoin! Taron kanssa lenkkeilystä on tullut ihana vastavoima toimistossa istumiselle.
Taro on päivä päivältä seesteisempi, todellisen mukava seurakoira. Edelleen kamppaillaan toisten koirien ohittamisen kanssa hiukan, mutta sekin on hyvin pienimuotoista kamppailua. Odottelemme jännityksellä palaavatko allergiaoireet kevään tullen.
Tiedossa on kuitenkin jymyuutisia: Taro saa toukokuussa kaverin! Laumaamme liittyy Monokuro-kennelistä pieni Kuma-poika, black&tan shiba. Kerron Kumasta lisää myöhemmin.
En lupaa jatkavani bloggaamista ahkerammin, kuten viimeisen tauon jälkeen mahtipontisesti lupasin. Yritys on kuitenkin kova; jos sitä taas jaksaisi palata rakkaan blogiharrastuksen pariin... Ja saisi vähän enemmän kuviakin napsittua!
keskiviikko 13. tammikuuta 2010
tiistai 5. tammikuuta 2010
Räjähtävä vuodenvaihde
Lomat on lomailtu rauhallisissa merkeissä. Uusi vuosi sujui suloisen shibamme kannalta hienosti: vähän hermostutti, mutta pää pysyi silti kylmänä. Pauke oli täällä keskustan laitamilla aivan älytön, joten herra selvisi siihen nähden mainiosti.
Hiukan läähätystä ja levotonta kuljeskelua oli ilmassa. Tällä kertaa onneksi ajoitimme lenkit siten, että paukkeet eivät ehtineet vielä alkaa.
Taro pysyi tyynenä sellaiset pari tuntia, ehkä noin kahdeksaan asti. Sitten ulkoa kuuluva meteli alkoi aiheuttaa levottomuutta. Tuntia myöhemmin Taro käpertyi eteiseen ja läähätti hermostuneena. Pian puolen yön jälkeen kaveri palautui normaaliksi.
Viime vuonnahan pelkoa kesti useamman päivän! Parannus oli merkittävä. Ulosmenemisen kanssa ei ollut ongelmia eivätkä seuraavan päivän hajanaiset ilotulitteet aiheuttaneet mitään reaktioita.
Mielenkiintoista oli, että Taro tosiaan kestää pauketta, mutta vain lyhyissä pätkissä. Keittiöpsykologi minussa analysoi, että tämä liittyy jotenkin hermorakenteeseen. Jos ärsykettä tulee liikaa, hermorakenne ei kestä vaan vuotaa yli.
Toinen todennäköisempi teoriani on se, että paukkuarkuus on itseaiheutettua ja siksi koko ajan vähenemään päin. Viime vuonna tuli kuitenkin vähän hyysättyä pojua, pakko myöntää...
Silloin tuntui, että enhän minä tätä pelkotilaa omalla häsläämisellä lisää, mutta niin se vain taisi mennä. Molemmat, sekä koira että omistaja, siinä ensikertalaisina hääräsivät. Olen saattanut omalla ylihuolehtivalla käytökselläni vakuuttaa Taron siitä, että pauke on K-A-M-A-L-A-A. Kanaemo pörrää ympärillä tunkien naamaan ties mitä herkkua, ääni kireänä muille paasaten miten koiraa täytyy pitää silmällä ja niin edelleen.
Hassua, miten omaa käytöstään pystyy vasta jälkikäteen tarkastelemaan objektiivisesti. Tästä taas opin paljon. Täytyy oikeasti miettiä miten käyttäytyy, kun elää pehmeän koiran kanssa, joka lukee omistajansa jokaisen mielentilan.
Hiukan läähätystä ja levotonta kuljeskelua oli ilmassa. Tällä kertaa onneksi ajoitimme lenkit siten, että paukkeet eivät ehtineet vielä alkaa.
Taro pysyi tyynenä sellaiset pari tuntia, ehkä noin kahdeksaan asti. Sitten ulkoa kuuluva meteli alkoi aiheuttaa levottomuutta. Tuntia myöhemmin Taro käpertyi eteiseen ja läähätti hermostuneena. Pian puolen yön jälkeen kaveri palautui normaaliksi.
Viime vuonnahan pelkoa kesti useamman päivän! Parannus oli merkittävä. Ulosmenemisen kanssa ei ollut ongelmia eivätkä seuraavan päivän hajanaiset ilotulitteet aiheuttaneet mitään reaktioita.
Mielenkiintoista oli, että Taro tosiaan kestää pauketta, mutta vain lyhyissä pätkissä. Keittiöpsykologi minussa analysoi, että tämä liittyy jotenkin hermorakenteeseen. Jos ärsykettä tulee liikaa, hermorakenne ei kestä vaan vuotaa yli.
Toinen todennäköisempi teoriani on se, että paukkuarkuus on itseaiheutettua ja siksi koko ajan vähenemään päin. Viime vuonna tuli kuitenkin vähän hyysättyä pojua, pakko myöntää...
Silloin tuntui, että enhän minä tätä pelkotilaa omalla häsläämisellä lisää, mutta niin se vain taisi mennä. Molemmat, sekä koira että omistaja, siinä ensikertalaisina hääräsivät. Olen saattanut omalla ylihuolehtivalla käytökselläni vakuuttaa Taron siitä, että pauke on K-A-M-A-L-A-A. Kanaemo pörrää ympärillä tunkien naamaan ties mitä herkkua, ääni kireänä muille paasaten miten koiraa täytyy pitää silmällä ja niin edelleen.
Hassua, miten omaa käytöstään pystyy vasta jälkikäteen tarkastelemaan objektiivisesti. Tästä taas opin paljon. Täytyy oikeasti miettiä miten käyttäytyy, kun elää pehmeän koiran kanssa, joka lukee omistajansa jokaisen mielentilan.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)