Pojasta mieheksi

Niin se aika kuluu, pentu kasvaa ja vauva-ajat vaihtuvat kohta murkkuikään. Olen paljon miettinyt sitä, että minkälainen koira Tarosta tulee aikuisena, miten paljon sen luonteesta voi nyt jo ennustaa tulevaisuutta. Shiboilla on niin runsaasti omaa luonnetta, että niitä on melko vaikea täysin tuhota huonolla kasvatuksella; shibasta tulee mikä siitä tulee. Uskon silti, että pentuaikana tiettyjä käyttäytymismalleja voi vahvistaa ja toisia heikentää. Melko kokemattoman koiraihmisen on vaan hyvin vaikeaa, ellei mahdotonta, arvioida miten vahvistaa ja mitä ja kuinka paljon. Perussäännöt on meillä harjoittelussa: kontaktin ottaminen omistajaan, hihnassa nätisti kulkeminen, käsittelyn sietäminen ja erilaisten tilanteiden sekä ihmisten kohtaaminen. Näiden lisäksi ollaan treenailtu luopumista, seisomista, luoksetuloa ja esineistä irti päästämistä.

Jotkut opettavat pennuilleen heti alusta alkaen runsaan kavalkadin temppuja. Välillä olen kokenut huonoa omatuntoa siitä, että aika vähän mitään käskyjä tai temppuja ollaan opeteltu eikä juuri mitään muuta kuin luopumista ja luoksetuloa olla treenailtu päivittäin. Käsittelyn sietäminen on vähän niin ja näin, ja hihnassakin on alkanut riehuminen ja vetäminen. Eniten vaikeuksia on kuitenkin pennun rauhallisuuden vahvistamisessa ja riekkumisen hillitsemisessä. Aina kun mennään kylään tai joku tulee tänne käymään, pentu menee ihan ylikierroksille. On ollut hyvin vaikeaa vahvistaa rauhallista käyttäytymistä kun kotonakin on koko ajan meno päällä. Välitiloja tällä ei tunnu olevan: joko se nukkuu tai riehuu. Taro pitää pistää nukkumaan, muuten se pörrää loputtomasti.

Ikä varmasti tuo mukanaan lisää rauhallisuutta, siksi nyt otan ilon irti pennun elinvoimasta ja puuhailen sen kanssa niin kauan kun sillä energiaa riittää. Silti tällaisia asioita jää miettimään, että teenkö väärin ja saanko käsiini hermostuneen, yliaktiivisen ja kohkaavan aikuisen koiran. Ympäri sukulaisten taloa kiitävä pentu on söpö ilmestys, mutta mitä kun aikuinen koira pistää rallin päälle. Hirveästi tässä pentuaikana pitää miettiä juuri sitä, että haluanko koiran käyttäytyvän näin myös aikuisena. Nyt ollaan päätetty, että hyppiminen ihmisiä vasten loppuu, sitä ruvetaan karsimaan seuraavaksi. Nyt jo mutaiset tassut ovat aiheuttaneet ylläreitä vieraiden hienoille vaatteille...

Tiedän, että olemme olleet laiskoja koulutuksen suhteen, mutta toisaalta mielestäni pennun pitää antaa olla pentu. Yhteisiä pelisääntöjä harjoitellaan päivittäin, ja niin pitääkin tehdä. Painopiste on koko ajan ollut siinä, että meillä olisi pennun kanssa mahdollisimman hauskaa yhdessä, että pentu oppisi omistajien, ja ihmisten yleensäkin, olevan kivoja seuralaisia. Temput ja muut käskytykset voi reippaasti unohtaa ja sen sijaan keskittyä yhdessäoloon ja toimivaan kontaktiin.

Nyt kun tätä kirjoittelen, Taro kantoi leluvillisian (nimeltään Wiltsu) tuolin jalkoihin, asettui maahan tuhisten puuhakkaasti ja nukkuu nyt jaloissani pää villisian kyljellä. Eli näköjään energisimmänkin pyörremyrskyn tekee välillä mieli ottaa vaan rennosti. Ja heti huolehtiva emäntä miettii, että pennun on pakko olla kipeä, kun se noin rauhallisesti oleskelee.