Hyvää vappua!

Metsässä suhisee

Kauniin aamupäivän kunniaksi lähdimme läheiseen metsään vaeltelemaan. Aurinko paistoi ja ilma oli uskomattoman lämmin. Etenkin suojaisessa metsässä oli jo kesän tuntua, kun vielä tuulikaan ei päässyt sinne puhaltelemaan. Tällaisina päivinä koiran omistaminen on sitä parasta parhautta. Saa lähteä ulos vaeltelemaan ja koiran liikkumisen ilon siivittämänä jaksaa itsekin kulkea pitkiä matkoja. Oikeastaan ei ole edes tärkeää mihin menee, vaan koiran kanssa ulkoillaan ihan erityiseen tahtiin, edestakaisin mutkitellen ja kierrellen.

Kevättä on tosiaan ilmassa, kun erilaiset pörriäiset ovat heränneet horroksestaan ja aloittaneet puuhastalun. Tarolle tämä kaikki on uutta ja ihmeellistä: jokaista pörriäistä pitää ajaa vähän takaa, ja jos vahingossa kuono osuu pörriäiseen, pitää äkkiä juosta vauhdikkaasti karkuun.

Pörriäisiä vaanimassa:


Ihana vesilätäkkö sai Tarossa aikaan suuren riemunpurkauksen.


Vettä piti maiskuttaa ja läiskyttää antaumuksella ja aina välillä tietenkin vetää armoton ralli ympäri pusikoita.


Lopputulos oli erittäin tyytyväinen shiba. Kuva puhukoon puolestaan.


Kyllä tuo pentu sen verran villiintyy metsässä, että välillä on kuin koiralla ei olisi korvia ollenkaan. Lisäksi kun lopulta joutuu taas hihnanjatkeeksi, niin meno on kuin pellossa eläneellä piskillä. Ollenkaan ei seurata omistajaa, kaikkialle pitäisi päästä juoksemaan. Muuten Taro kyllä liikkuu todella hyvin meidän mukana metsässä, ei tarvitse ollenkaan huolehtia että se lähtisi omille teilleen. Silti pidämme varmuuden vuoksi pitkän kangashihnan valjaissa kiinni. Tuolla metsässä liikkuu paljon muitakin, ja on todella hyödyllistä kun voi vaan napata hihnan päästä kiinni ja kutsua koira lähelle.


Hevosia käytiin myös katsomassa. Alussa Taro pelkäsi ohi kulkevia heppoja todella paljon, mutta nyt on alkanut jo vähän uskoa, ettei ne pedot päälle hyökkää. Tietenkin kun oltiin hevosaitauksen vieressä, suuri ruskea hevonen laukkasi täyttä vauhtia kohti ja sai pennun vähän puhisemaan. Äkkiä vaan pennulle kutsua kauemmas ja lopulta herkkuja naamaan heti kun otti kontaktia ja oli hiljaa.


Loppumatkasta mukaan tarttui skumppapullon korkki, johon Taro rakastui niin sydämellisesti, että ei suostunut tottelemaan edes irti-käskyä. Sitäpä poika sitten kanniskeli innokkaasti ympäriinsä aina välillä pyrähdellen meitä karkuun, aivan kuin sillä olisi hallussaan maailman suurin ja himoituin aarre.


Väsyneinä lopulta raahauduttiin kotiin. Nyt kaikki lepäävät tahoillansa jalat nuutuneina, mutta mieli virkistyneenä.

Shibojen leikkitreffit

Viime viikonloppuna oltiin Taron isän ja veljen omistajien luona shibatreffeillä. Mukana oli iso kööri: Taro, Yuki, sisko Sakura, isä Migi, äiti Yoyo, uusi tuttavuus Kide ja pieni kahdeksanviikkoinen Zara (muistaakseni tämä oli tytön nimi). Meno oli hurjaa ja Yoyo joutui välillä pitämään pienen kurinpalautuksen villiintyville lapsosilleen.


Myös Taro sai oman osansa äidin kurinpalautuksesta ja olin todella tyytyväinen, että oppi meni hetkessä perille. Taro osasi siis alistua ja varoi liikaa ärsyttämästä emoaan. Ja hauskaa tuolla pennulla vaikutti olevan, kieli pitkällä juoksi, hyppi ja pyöri. Ei malttanut ollenkaan kiinnittää meihin ihmisiin huomiota, kun oli kippuroitakin seurana.



Kasvattaja oli myös menossa mukana, oli kiva että hän pääsi vihdoin näkemään Taron. Kasvattaja on viimeeksi nähnyt Taron, kun pentu oli kahdeksan viikkoa vanha, eli aika paljon on poika siitä kasvanut.


Kaikki shibat eivät tulleet parhaalla mahdollisella tavalla toimeen, mutta niin se on myös ihmisten välisissä suhteissa. Loppujen lopuksi muut vetäytyivät lepäämään, mutta Yuki ja Taro jatkoivat painileikkiään. Näytti siltä, että olisivat voineet painia monta päivää putkeen.



Ja lopulta kun päästiin kotiin:



Taro punnittiin eilen ja herra painaa nyt komeat 7 kiloa ja vähän päälle.

Taas yksi viikko kasvua - ja toimettomuutta

Olen ollut taas saamaton, kuten otsikostakin huomaa. En ole jaksanut oikeastaan treenailla koirankaan kanssa mitään, puhumattakaan opiskelusta. Töitä olen sentään tehnyt, onneksi edes jotain siis. Olen miettinyt, että joku roti tuohon koiran kouluttamiseen pitäisi nyt saada. Treenaillaan vähän mitä sattuu miten sattuu eikä meillä oikeastaan ole mitään suunnitelmaa, että miten edetään minkäkin käskyn kanssa. Jokainen käskyhän pitää yleistää erilaisiin tilanteisiin ja vahvistaa erilaisten häiriöiden alla. Se vahvistamis- ja yleistämispuoli on jäänyt aika heikoksi meillä. Ollaan aloiteltu ties mitä, mutta viety loppuun hyvin vähän.

Nyt olen päättänyt, että enemmän pitää tuolla ulkoillessa alkaa vahvistamaan käskyjä. Sisällä tottelee kuin unelma, mutta ulkona korvat tuntuvat katoavan monissa tilanteissa. Ulkona suuri osa energiasta on mennyt hihnakävelyn opettelemiseen, että muuta ei ole oikein viitsinyt änkeä mukaan. Mutta hitaasti hyvä tulee, sanoi mummo lumessa!

Matka pentukurssille sujui täysin kitkattomasti. Ensin käveltiin puiston läpi ratikkaan ja siellä ratikan lattialla makoillessa Taro pysyi erittäin rauhallisena. Ei tullut pahoinvointia, vaikka loppumatka bussissa oli yhtä venkoilua ja vinkumista. Kunnialla selvittiin, olen ylpeä pojasta. Pentukussilla Taro oli aluksi ihan innosta pinkeänä eikä olisi halunnut tehdä muuta kuin tuijottaa muita pentuja. Kyllä siihen lopulta sai kontaktia ja annettujen tehtävien harjoittelu meni mukavasti. Tällä kertaa mukaan lähti ainakin yksi ihan hyvä vinkki, jota ajattelin nyt ruveta toteuttamaan. Kyseessä on jonkun muun kuin sanallisen signaalin opettaminen pennulle. Signaali (meillä kielen naksautus kaksi kertaa) tarkoittaa sitä, että pennun pitää ottaa kontaktia omistajaan ja odottaa lisäohjeita.

Kurssin ohjaaja on ihastuttavan pirteä nuori nainen, mutta välillä tuli tunne että ohjaaja ei aina ottanut huomioon eri rotujen erilaisia ominaisuuksia. En väitä että se olisi kouluttajan vika, vaan ehkä enemmän hänen käyttämänsä menetelmän. Yleensäkin alkukantaiset rodut ovat itsenäisempiä ja monesti kovapäisempiä kuin esimerkiksi paimenkoirat. Paimenkoirat on kuitenkin jalostettu työskentelemään ihmisen kanssa, kuten muutkin palveluskoirat. Alkukantaisilta roduilta puuttuu monesti palveluskoirarotujen miellyttämishalu, jos sitä nyt tuolla nimellä voi kutsua. Toisin sanoen alkukantaisille koirille kontaktin ottaminen ihmiseen ei tule yhtä luonnostaan kuin palveluskoirille. Näin minä olen asian käsittänyt.

Varmasti siis ohjaaja tietää kaiken edellä mainitun ja vielä enemmänkin. Silti kaiken kattavan teoreettisen viitekehyksen (tässä tapauksessa "pehmeä kouluttaminen") pakottaminen käytäntöön tuntuu kurssilla keinotekoiselta. Myös ajatus siitä, että kaikkien koirien pitää osata olla kaikkien muiden koirien ja ihmisten kanssa tuntuu absurdilta. Jotkut rodut ovat yksinkertaisesti vähemmän sosiaalisia. Sen huomaa kurssilla pentujen leikeistä, että Taro ei ihan samalla tavalla siedä muiden pentujen häseltämistä, kun taas muut pennut ovat ihan onnesta soikeana muiden pentujen läsnäolosta, ja juoksentelevat intona ympäriinsä. Kyseessä on myös varmasti Taron kokemuksen puute: se on lähinnä leikkinyt vain toisten shibojen kanssa. Samaan aikaan Taro tuntui huomaavaisemmalta kurssin pelokasta terrierinpentua kohtaan. Muut rynnivät pikkuterrierin päälle, mutta Taro leikkiinkutsua yritettyään jätti pennun rauhaan.

Ohjaajan mielestä Taron leikkiminen oli jotenkin ongelmallista, ilmeisesti koska Taro hyppäsi leikkikavereiden niskaan ja muutenkin leikki etutassuillaan kohottautuen takajaloilleen. Raijan (suuresti arvostamani shibakasvattaja) mukaan shiboilla on hieman erityinen tapa leikkiä ja siksi shibat tulevat parhaiten toimeen toisten shibojen kanssa. Sen kyllä huomaa, että shibanpennut eivät ole nöyriä mielistelijöitä, vaan pienestä asti maailman valtiaita. Se on rodulle ominainen piirre enkä minä aio lähteä sitä karsimaan pois saadakseni shibastani yltiösosiaalisen koirapuisto-sohvankoriste-sessen.

Seropinarttu Sofin kanssa leikkiessään Taro kyllä osoitti tajuavansa, että ihan kaikille ei kannata isotella. Luulen, että kyseessä ei ole se etteikö Taro tajuaisi miten muiden kanssa leikitään, vaikka ohjaaja niin olettikin. Uskoisin, että pikemminkin Tarolla on suuri ego, joka varmasti vaikeuttaa sen kanssakäymistä muiden koirien kanssa. En vain ole ihan varma kannattaako minun lähteä poistamaan sellaista piirrettä, jonka alusta asti tiesin rodussa olevan ja joka on tavallaan myös osa shiban viehätystä. No, ensi viikolla Sofi tulee käymään, silloin näemme osaako Taro käyttäytyä vai ei.

Kurkistus muistojen poluille

Ajattelin tällä kertaa raottaa valokuva-arkistojen ovia ja muistella hieman menneitä. Tuli niin nostalginen olo, kun näin shibayhdistyksen foorumilla Ruotsista juuri saapuneen tyttöpennun kuvan. Se oli pehmeä pallero, sellainen mikä Taro tuntuu olleen joskus aikoja sitten.

Tässä kuva ensimmäiseltä kerralta, kun Taron tapasimme:


Taro on kuvassa vasemmalla imemässä emonsa nisää, pieni kippura suloisena pötkylänä.

Taro kotiutui hirveän hienosti, mitään ongelmia ei ollut. Sen sijaan minä kärsin unettomista öistä, huolehdin ja stressasin. Sittemmin olen saanut kuulla, että se on hyvin tavallista. En olisi ikinä uskonut, että jostain voi tuntea niin suurta vastuuta, että se sattuu välillä. Kunnioitan yhä enemmän vanhempia, jotka ovat läsnä lapsilleen, kasvattavat, huolehtivat ja rakastavat. Se ei ole aina helppoa.

Taro oli niin pallero ja pienenpieni jopa meidän pienessä kaksiossa.


Klikkaamalla kuvan suuremmaksi huomaa, minkälainen nalle se tosiaan oli. Hyvin pian Tarosta tuli nallen sijaan ilkikurinen kettu, koko ajan metkut mielessä. Ongelmia aiheutti pentuaitaus, jossa oli maailman kauheinta olla. On kyllä edelleenkin, mutta nyt siellä sentään maltetaan olla.

Häkkilintu:


En voi uskoa, että tuo meidän Taro on ollut pieni pallero joskus! Nyt se on niin nuori kundi, nokka vaan kasvaa ja samoin jalat. Ihan kuin teini-ikäinen, pelkkiä raajoja koko tyyppi.

Tässä Tarolla on vielä pieni, lytty ja tumma kuono:


Nyt kuono on pitkulainen ja vaalentunut tosi paljon. Yksi asia ei kuitenkaan ole muuttunut: Taro on edelleen hurjan leikkisä.


Jos sen kanssa ei leiki, se kyllä keksii itse itselleen riemukasta puuhaa. Jo melko pienenä se kehitti taidon heittää palloa itse itselleen: pallo suuhun, päätä heilautetaan komeasti sivulle, pallo lentää ja sen perään voi juosta innokkaasti.

Yksi tuttu shibanomistaja totesi juuri, että shibalapset ovat tunnettuja kyvystään kehittää koko ajan uusia ongelmia. Se on kyllä täysin totta. Mitään ei oikeastaan voi ennakoida ja aina kun on yksi probleema selvitetty, tulee toinen tilalle. Kun saa aitauksessa maukumisen pois, tulee tilalle armoton käsien pureskelu. Kun saa käsien pureskelun vähenemään normaaliin pentutasoon, tulee hihnassa vetäminen. Kun saa vetämisen pois, tulee vieraille haukkuminen. Kun saa haukkumisen pois tulee kulkuvälinekammo... Mennään jatkuvasti tilanteesta toiseen ja koitetaan selvitä parhaamme mukaan.

Ja Taro on jatkuvassa vauhdissa.


Tosin nyt se on rauhoittunut hieman, välillä jopa niin paljon että mietin onko sillä kaikki hyvin. Juuri kun ehdin huolestua sen laiskuudesta, niin se saa parin päivän riiviökohtauksen ja riehuu kuin mielipuoli. Sotkeminen ja repiminen on ollut jo pienestä pitäen Taron lempipuuhaa.

Tässä pentuaitaus on laitettu uuteen uskoon vesikupin avulla:


Nykyään vesikuppia ei enää läiskytellä, mutta sukkien varastelu ja pahvien repiminen on suurta huvia. Kivointa on se, kun emäntä kyykkii keräämässä pahvinmurusia olkkarin lattialta. Silloin voi vaania käsiä ja hyökkiä kimppuun tavoitteena anastaa pahvinpalat takaisin.

Huomenna mennään kokeilemaan vielä kerran pentukurssin antia. Tällä kertaa yritän mennä vähän rauhallisempaa reittiä, ettei tarvitse niin pitkään istua kuumassa ja mutkittelevassa bussissa.

Katastrofin aineksia pentukurssilla

Eilinen pentukurssi meni pieleen melkein kaikilla mahdollisilla tavoilla.

Ensinnäkin joudumme matkaamaan paikan päälle kahdella eri bussilla, ruuhka-aikaan. Matka itsessään ei kestä kuin sen puolisen tuntia, mutta on melko ahdistavaa olla koiran kanssa täydessä bussissa. No, bussissa oli kuumaa ja tunkkaista. Taro oli ihan kiltisti, vaikka läähätti hirveästi ja oli levoton.

Perille päästyämme huomasimme levottomuuden syyn: Taro oksensi puiston kulmaan. Ilmeisesti matkapahoinvointi iski, vaikka koskaan aikaisemmin ei Taro ole voinut pahoin autossa, junassa, metrossa tai missään muussakaan kulkuneuvossa. Poitsu ei itse ajatellut oksusta mitään, jatkoi tutkiskelua vaan puuhakkaasti ja tuijotteli innoissaan fasaaneja. Mentiin sitten pentukurssin tiloihin sisään, kun ajateltiin että kyllä se tuosta tokenee.

Sitten iski seuraava vastoinkäyminen. Hetken aikaa Taro jaksoi olla kiinnostunut, mutta yhtäkkiä namut eivät enää maistuneet. Syykin selvisi pian: Tarolta pääsi jälleen oksennus ja hetken päästä vielä toinenkin. Poika oli ihan nuutunut sen jälkeen, makoili vaan ja tuijotteli muita pentuja kulmiensa alta. Siinä me sitten istuttiin tunti ja ihmeteltiin.

Kolmas katastrofin aines oli itse kurssin sisältö. Olin suoraan sanottuna pettynyt koko hommaan. Ohjaaja oli mukava ja ystävällinen, sekä todellakin innokas, mutta kokemusta hänellä tuntui olevan sen verran, että pystyi antamaan samoja neuvoja, joita voi lukea Kaimion ja Rugaasin kirjoista puoleen hintaan ja vähemmällä vaivannäöllä. Ymmärrän tietenkin, että kurssin ideana onkin päästä ohjauksen alaisena testaamaan teoriaa käytäntöön, mutta ohjaus oli olematonta. Joillain osallistujilla oli pentujensa kanssa ongelmia, vakaviakin sellaisia. Näihin ei tartuttu, huolimatta henkilökohtaisen ohjauksen lupauksista, ja neuvot olivat koirakirjoista tuttuja ympäripyöreyksiä: ole huomioimatta, koiralle vaan pitää näyttää miten tilanteessa toimitaan, ei saa pakottaa koiraa mihinkään, nyt olette kyllä vahvistaneet väärää käytöstä. Ei mitään oikeaa apua, ei teorian siirtämistä käytäntöön.

Miten koiralle näytetään kuinka tilanteessa tulee toimia? Miten lahkeessa roikkuvaa, purevaa pentua ollaan huomioimatta? Miten saada vaarallinen esine pois herkästi purevan koiran suusta?

Näihin kysymyksiin ihmiset olisivat kaivanneet vastauksia. Joutuivat kyllä pettymään. Olin vain onnellinen siitä, että me emme olleet hakemassa apua ongelmakäytökseen. Muuten olisi käämi kyllä palanut.

Lopussa pennut saivat leikkiä hetken keskenään ja se olikin kurssin parasta antia. Taro tosin hermostui melko nopeasti, kun iso paimenkoiratyttö käytti herran omaa lääkettä herraa itseään vastaan: hyppäsi niskan päälle. Ensin Taro oli ihan polleana kun hyppi muiden niskaan, mutta kun paimenkoira otti mallia, niin johan rupesi hampaat välkkymään. Huomasin myös miten eri tavalla shibat ja muut koirat leikkivät. Kurssilla olleet paimenkoirasisarukset olivat hirveän lempeitä ja leikkisiä, ei mitään verrattuna Taron ja veljensä "leikkisiin" raateluhetkiin. Tosi nätisti Taro kyllä osasi olla erilaistenkin pentujen kanssa, mutta kyllä sillä hermo kiristyi nopeasti. Tietenkin siihen varmasti vaikuttaa myös se, että poika oli huonovointinen ja väsynyt.

Voitte varmaan arvata miten kotimatka meni: oksuja sinne ja tänne. Kotona poika piristyi ja sai kaluttavakseen kunnon ydinluun. Se korvasi kaikki koettelemukset, mutta kieltämättä jäin miettimään, että onko tuo pentukurssi todella sen arvoista.

Pohdintaa koiran arvosta

Rupesin pohtimaan koiran asemaa ihmisen elämässä koirat.com keskustelupalstan erään keskustelun innoittamana. Olen vähitellen saapumassa siihen päätökseen, että nykyään koirien luontaisista ominaisuuksista on tehty "ongelmia", joihin jaellaan koulutusvinkkejä ja rohkaistaan kääntymään ongelmakoirakouluttajan puoleen. Ongelmana on loppujen lopuksi se, että koirien pitäisi olla näkymättömiä, äänettömiä ja hajuttomia.

Huonotapainen koira ei ole omistajan "hanskassa" eikä koiraa siitä moitita, vaan kyvytöntä omistajaa. Huonotapainen koira vetää hihnassa, haukkuu ohikulkeville koirille ja liian uteliaana juoksentelee ja nuuskuttaa. En väitä etteivätkö nämä asiat olisi ongelmia, mutta vain meidän ihmisten näkökulmasta. Innokasta haukkuvaa koiraa paheksutaan, hyvätapainen koira on hiljaa omistajansa vierellä tätä tuijottaen.

Me ihmiset ihannoimme koiraa, joka toimii kuin robotti: tekee välittömästi mitä omistaja käskee, ei toimi itsenäisen tahdon varassa, seuraa omistajansa jokaista liikettä ja ennen kaikkea on hiljaa. Miksi tällainen koira on ihanne etenkin kaupunkimiljöössä? Koska se ei häiritse ketään, ei näy eikä kuulu eikä myöskään tuota omistajalleen noloja tilanteita käyttäytymällä ennalta-arvaamattomasti, jopa koiramaisesti. Koira ei saa olla vaistojensa varassa elävä eläin, vaan se on ihmisen egon jatke, jonka tarkoitus on toimia kuin ajatus.

Onneksi sentään koiraa ei syytetä huonosta käytöksestään, sillä koira on ihmisen vastuulla ja osoitus ihmisen taidoista kasvattaa eläimestä ihmisten joukkoon sopiva yksilö. Tässäkin tilanteessa koira on olemassa vain ihmisen kautta, sen omille ominaisuuksille ei anneta tilaa. Jokaisen koiran ajatellaan sopivan tiettyyn muottiin, "hanskassa" olevan eläimen muottiin. Kyse on taidosta, ihmisen kyvystä suoriutua.

Koirasta, kuten kaikesta muustakin nykyään, on tullut suoritus, ihmisen statuksen ja ominaisuuksien mittari. Näyttelyissä koiria vertaillaan ulkomuodon perusteella, kaduilla ja koirakursseilla mittarina toimii tottelevaisuus. Unohtuukohan kaikessa tässä hössötyksessä joskus se, että koirat ovat keskenään erilaisia eläimiä, jokainen omalla tavallaan erityinen. Toisaalta koirien arvo tuntuu jotenkin tulevan vain ihmisen kautta, ihminen saa määritellä mikä on hyvä koira.

Ihmisen määritelmään ei aina tunnu mahtuvan se, että koiralla pitäisi olla ihmisestä riippumaton itseisarvo, kuten jokaisella muullakin eläimellä.

Huh, eläinaktivisti kiittää ja kuittaa!

Pentukurssin antia

Eilen mentiin pentukurssin ensimmäiselle tapaamiskerralle, joka oli luento pennun kasvattamisesta tasapainoiseksi aikuiseksi koiraksi. Pentukurssin järjestäjä edustaa äärimmäisen pehmeän koulutuksen koulukuntaa, Tuire Kaimion ja Turid Rugaasin hengessä. Keskeisenä ideana on siis se, että koiraa ei saisi pakottaa mihinkään, vaan kaiken voi opettaa palkitsemalla koiraa oikeasta käytöksestä ja jättämällä huono käytös huomiotta.

Oikeastaan luennolla ei tullut mitään uutta tietoa, mutta ainakin sieltä sai lisäpontta koiran kasvattamiseen positiivista vahvistamista käyttämällä. Vähän liikaa on tullut tiuskittua pennulle erinäisissä tilanteissa. En ihan täysin allekirjoita kaikkein pehmeimpiä menetelmiä jokaisessa tilanteessa, mutta pehmeys koiran kasvattamisessa on tiettyyn pisteeseen asti tavoiteltava päämäärä. On helppo tiuskia koiralle ja käyttää runsaasti Ei-käskyä sekä joskus jopa fyysisiä pakotteita (eli esimerkiksi työntää koiran syrjään kun se hyppää, pitää siitä kiinni jos haluaa sen pysyvän paikallaan jne., ei koskaan väkivaltaa tietenkään!), sen sijaan että opettaisi koiralle huolellisesti miten kussakin tilanteessa tulee toimia.

Niin se vaan yksinkertaisesti on, että joka ikisen tilanteen opettaminen koiralle on hyvin aikaavievää ja hankalaa hommaa. Silloin on helpompi taipua sen ajattelun kannalle, että auktoriteetillä pitäisi selvitä tilanteesta kuin tilanteesta. On helppo ajatella, että kyllä koiran pitäisi kunnioittaa minun auktoriteettiani tässä tapauksessa. Mutta ymmärtääkö koira auktoriteetin samoin kuin ihminen? Koira on laumaeläin, mutta ei ole mitään todisteita siitä, että koiralaumassa olisi tiukkoja hierarkioita, mitä taas ihmislaumassa voi hyvinkin olla. Samaten ei ole mitään näyttöä siitä, että koira ja ihminen, kaksi täysin eri lajia, muodostaisivat keskenään minkäänlaista laumaa.

Toisaalta olen kuitenkin sitä mieltä, että koiran tulee jossain määrin kyetä hyväksymään se, että joskus ihmisellä on oikeus pakottaa koira taipumaan tahtoonsa, halusi koira sitä tai ei. Esimerkiksi jos on hätä, koira on vaikka loukkaantunut. Silloin ei ole aikaa ruveta suostuttelemaan koiraa toimimaan yhteistyössä. Tai jos koira on ottanut jotain vaarallista suuhun eikä osaa vielä Irti -käskyä. Kaikkia tilanteita ei myöskään voi ennakoida ja opettaa koiralle vähitellen. Esimerkiksi Taro sai silmätipat ja meidän oli pakko laittaa ne sille vastustelusta huolimatta.

Yleisimmin koira kuitenkin pakotetaan vastentahtoisesti tekemään jotain vain sen takia, että sitä ei osata tai jakseta kouluttaa toimimaan oikein. Myönnän ihan avoimesti, että en minä osaa kaikkea opettaa alusta asti oikein, askel askeleelta koiraa jatkuvasti kuunnellen. Joskus toimin hätäisesti ja joskus kiellän koiraa vihaisia äänensävyjä käyttämällä. Luulen, että tällä tavalla suurin osa ihmisistä kasvattaa koiraansa. Ehkä sen seurauksena tilanne on se, että noin puolet suomalaisista koirista pelkäävät omistajiaan, ainakin pentukurssin vetäjän mukaan.

Tässäkin on otettava huomioon, miten erilaisia koirayksilöt voivat olla. En suosi mitään teoriaa yli kaiken, koko ajan on mentävä eteenpäin miettien minkälainen juuri oma koira on ja miten sen saa toimimaan eri tilanteissa. Pitää myös hyväksyä se, että aloitteleva koiraihminen ei voi olla koulutusguru jo syntyessään, mutta parhaansa voi yrittää. Koiran vuoksi.