Kevään ja kesän aikana kierreltiin hiukan mätsäreissä ja näyttelyissä. Mätsärit olivat harjoitusta kesän lopussa oleviin näyttelyihin, joista toinen oli Heinolassa ja toinen Helsingissä.
Menestys mätsäreissä oli kohtalaista, mutta ennen kaikkea ne olivat hauskoja harjoittelun kannalta. Jopa minä jouduin Töölönlahden rannalla järjestetyssä mätsärissä kehään. Näky oli surullinen. Taro ei nostanut nenäänsä maasta, selkeästi rauhoitteli hermostunutta emäntää. Oli hassu olo, kun nuori herra vaikutti kehien konkarilta verrattuna minun kireään sätkimiseen.
Onneksi avokki tuli paikalle ja luotsasi itsevarmasti Taron kehän sinisten toiseksi parhaaksi. Kyllä se vaan niin on, että handlerin käytöksestä kaikki lähtee. Ehkä joku kokeneempi ja rauhallisempi koira kestäisi tällaisen säheltäjän, mutta ei herkästi ihmistä lukeva ja siihen reagoiva nuorukaisemme.
Mökillä poju saikin sitten liata itsensä täydellisesti. En voisi kuvitellakaan, että näyttelyjen vuoksi pitäisin koiran poissa ihanista mutalammikoista. Onnekkaasti näyttelyt olivat lomiemme jälkeen, joten turkinpesu pystyttiin ajoittamaan mukavasti mökkireissun päätteeksi.
Ja tarpeeseen se tuli.
Taro oli kuin uusi koira pesun jälkeen, valkoinenkin näytti valkoiselta. Heinolan erikoisnäyttelyssä emme kuitenkaan menestyneet päätähuimaavasti. Taro sai punaisen nauhan, eli EH:n (erittäin hyvä). Moitteita tuli epäarvokkaasta ilmeestä ja parista muusta tekijästä. Kerrankin liian kippurainen häntä sai huomiota, yleensä tuomarit ovat sitä vain kehuneet.
Nyt japanilainen tuomari oli kuitenkin tarkka ja kiinnitti huomiota ihan erilaisiin asioihin kuin suomalaiset tuomarit. Esimerkiksi huonossa turkissa olevat shibat eivät saaneet moitteita, mikä onkin mielestäni kohtuullista. Sehän kuuluu rodun tyypilliseen kiertoon: välillä karvat pitää vaihtaa. Erityisesti kesällä on itsestäänselvää, että ylimääräiset pohjavillat lähtevät.
Helsingin näyttelyssä saimme ensimmäisen vaaleanpunaisen nauhan, ERI:n eli erinomaisen. Taro sai myös sertifikaatin, joita pitää kerätä kolme muotovalion tittelä varten. Tämä kaikki siitä huolimatta, että Taro oli aivan sekaisin lähellä olevasta juoksuisesta nartusta eivätkä edes namit maistuneet.
Taas ollaan paria näyttelykokemusta rikkaampia. Kesällä on ehdottomasti kivaa käydä ulkonäyttelyissä, mutta en minä edelleenkään tuosta harrastuksesta hullaantunut ole. Taro kun ei yksinkertaisesti nauti, ei sitten tippaakaan.
Se ei tykkää hihnassa tavata muita koiria eikä sen luonne ole varustettu odotteluun tarvittavalla kärsivällisyydellä. Aina pyritään antamaan näyttelyissä jokin kiva herkku tai lelu kaverille, että edes vähän kivaa saisi kokea. Mutta aina Taro on hiukan stressaantunut eikä se tunnu kivalta.
Olen myös paljon pohtinut näyttelyiden mielekkyyttä. Mistä tahansa koirasta voi tulla muotovalio, jos sitä jaksaa kärsivällisesti viedä kehiin. Tuomareita miellyttää jokaista aivan eri asia: toinen tykkää isoista shiboista, toinen pienistä. Jotakuta miellyttää tummat shibat ja joku toinen vannoo punaisten nimeen. Kyse on yksilöiden mieltymyksistä. Mitä arvoa koira saa siitä, että joku siitä tykkää mutta toinen ei?
Olen tullut siihen tulokseen, että näyttelytitteleiden merkitys esimerkiksi koiran jalostuskäytössä pitäisi olla minimaalinen. Eihän muotovalion arvokaan kerro välttämättä mistään. On tietenkin joitain yksilöitä, jotka voittavat melkein aina ja melkein kaikkialla. Ne koirat ovatkin eri asia, ne nousevat selkeästi muiden yläpuolelle ainakin ulkomuodossa. Ehkä näille yksilöille voisi jotain jalostusarvoa näyttelymenestyksen perusteella antaakin, mutta ne ovat kuitenkin vähemmistössä.
Olisi vielä vaikka kuinka paljon pohdittavaa tästä näyttelytoiminnasta, ehkä palaan asiaan joskus uudemman kerran.
6 kommenttia:
Hei Satu,
ihan samaa olen minäkin pohtinut. Aika mielivaltaista tuntuu tuo tuomareiden arvostelu olevan!
Hanilla on jonkun tuomarin mielestä hyvä häntä, hyvä hännän kiinnitys ja toinen pari viikkoa myöhemmin taas sanoi että liian lyhyt häntä ja liian matalalla!!
Toiselta sai ERI:n toiselta EH:n.
Jos olisi ollut näyttelyn ainoa narttu, niin Hani olisi toiselta saanut SERTin ja toiselta siis ei. Eli tuuri ja ilmoittautuneiden koirien määrä ratkaiseekin loppujen lopuksi aika paljon.
Mutta totta tuo että samat harvat upeat koirat voittavat usein, mutta näitä harvoja ei haluta jalostukseen kuitenkaan liian paljon tai usein.
Eli kyllä vähän tavallisemmillakin koirilla on onneksi vielä käyttöä.
Ja paljon enemmän pitäisi arvostaa terveyttä ja hyvää luonnetta, koska niitten kanssa pennun ostaja joutuu elämään.
Allekirjoitan kaiken, mitä kirjoitit. Olemme jo pidempään seuranneet, miten joku sellainenkin koira, jolla ei ole edes fysiikka, saati psyyke, kunnossa saattaa olla "kaikkein kaunein jotain....". Kun vain omistajalla riittää kilpailumieltä ja halua reissata joka niemeen ja notkelmaan koiransa kanssa, niin eiköhän ala löytyä ruusukkeita ja pokaaleja omiksi tarpeiksi takan reunalle. Esittäjät pukeutuvat kuin showmanagereiksi ja tunkevat poskensa hamsteria muistuttaen koiranruokaa täyteen. Turkkia harjataan vastakarvaan ja vesipullo, hiuslakka, väriaineet ja pahimmillaan rauhoittavat lääkkeet takaavat nousun palkintopallille. Koira tekee sitä, mitä se olettaa emännän/isännän haluavan ja ennen kaikkea yhdessä. Osaamattomimmat tulkitsevat tuon(kin) innostuksen sanoen "meidän koira pitää esiintymisestä". Kummallista, miten susissa - koirien esi-isissä - ei ole säteileviä lavatähtiä ja esiintyjiä?
Ajatuksia herättäviä kommentteja, kiitos niistä!
Rupean tässä juuri hahmottelemaan kirjoitusta, jossa hiukan tarkennan ja jalostan ajatuksiani näyttelyistä.
Yvonnen kanssa olen tasan tarkkaan samaa mieltä siitä, että luonne on kaikki kaikessa. Tietenkin terveys myös. Mutta esimerkiksi C:n lonkat eivät välttämättä aiheuta lainkaan samanlaisia ongelmia kuin arkuus, aggressiivisuus tai heikko hermorakenne. Luonteen kanssa sitä tosiaan eniten joutuu elämään!
Shiba on suhteellisen harvinainen rotu - aika harva tuomari oikeasti tietää rodusta jotain. Jokaisella tuomarilla (ja kasvattajalla) on myös oma näkemyksensä ihannekoirasta, ja tuomareiden näkemykset saattavat erota toisistaan huomattavasti. Oikeasti tuomareiden tehtävänä on ohjata kasvattajia - valinnoillaan he kertovat millaiseen koiraan kasvattajien tulisi työssään pyrkiä. Harva tuomari tuntuu enää muistavan tätä tärkeää roolia, valitettavasti.
Olen samaa mieltä siitä, että huonossa turkissa olevaa koiraa ei pitäisi moittia, sen sijaan huonosta turkinlaadusta/väristä pitäisi saada moitteita.
Olet ihan oikeiassa: jos osoittautuu että koira ei pidä näyttelyistä, ei sitä tarvitse sinne väkipakolla viedä.
Jos näyttelypohdinta kiinnostaa, niin lue ihmeessä Rainer Vuorisen Näyttelykirja, on mielenkiintoinen ja kivasti kirjoitettu teos!
...niin siis Koiranäyttelykirja on sen opuksen nimi.. :D Varmaan löytyy kirjastosta/huuto.netistä.
Kiitos Tuikku lukemisvinkistä! Taidanpa marssia kirjastoon lainaamaan.
Oikeastaan ennen näyttelyissä käyntiä en ajatellut niistä juuri mitään erityistä. Mutta käytyäni muutamia kertoja ja Taron saatua niin erilaisia arvioita, rupesin miettimään eri tavalla. Aiemmin olin esimerkiksi hyvin vaikuttunut, jos joku koira oli muotovalio. Nyt tiedän, että se vaati vaivaa, mutta on periaatteessa kaikille mahdollista. Olen edelleen vaikuttunut siitä tittelistä, mutta tajuan nyt ettei se ole vertailukelpoinen.
Ajat muuttuu :).
Silti, edelleen on kiva näyttelyissä silloin tällöin käydä, saa Tarokin totutella hiukan stressaavimpiin tilanteisiin! Ja ymmärrän hyvin, että näyttelymeriittien ollessa niin tärkeitä koirankasvatuksessa nykyään, on se myös kasvattajan kannalta tärkeää, että kasvatteja näyttelyihin viedään.
Lähetä kommentti